Maahan, senkin hölmö (1971)

Sergio Leonen Maahan, senkin hölmö (Duck You Sucker/Giù la testa, 1971) ei kuulu spagettiwesternin kaanoniin, eikä Leonen alkuperin pitänyt sitä ohjatakaan. Huuliharppukostajan (Once Upon a Time in the West/C'era una volta il west, 1968) jälkeen Leone ei enää aikonut palata lännenelokuvan pariin, mikä on tietysti ymmärrettävää, koska Huuliharppukostaja tiivistää koko westernin lajityypin. Tiettävästi hän kaavaili ohjaajaksi alunperin Peter Bogdanovichia, joka kuitenkin vetäytyi, eikä seuraava ehdokas, Sam Peckinpah, voinut tuotannollista syistä lähteä mukaan. Epäilemättä Leone tietoisesti viittaa Peckinpahin tyyliin elokuvan aloituskohtauksessa, jossa päähenkilö Juan Miranda (Rod Steiger) virtsaa muurahaispesään. Se tuo mieleen Peckinpahin Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969) legendaarisen aloituksen, tosin vähemmän raastavasti mutta sitäkin inhorealistisemmin. Peckinpahilaista säväystä tuo sekin, että Maahan, senkin hölmö kuvaa Villiä Länttä modernisaation kynnyksellä. Eletään vuotta 1913, ja moottoripyörät ja autot ovat jo tulleet muovaamaan rajaseudun elämää. Vielä vahvemmin ovat mukana tuhoamisen teknologiat, räjähteet, konekiväärit ja panssarivaunut. Maahan, senkin hölmö sijoittuu ensimmäisen maailmansodan kynnykselle, ja juuri tulevassa maailmanpalossa nämä teknologiat tekivät tuhoisaa jälkeä. Leonen tulkinnassa tappokoneet ovat täydessä käytössä niin IRA:n vallankumouksellessa toiminnassa kuin Meksikon vallankumouksessa, jonne irlantilainen John (Sean) Mallory (James Coburn) elokuvan alussa saapuu. Sodan kauheuksien kuvaukseen Leone sai inspiraatiota Francisco Goyan kuvasarjasta Los Desastres de la Guerra, jonka aiheita Leone näytti kuvaaja Giuseppe Ruzzolille saadakseen oikeanlaisen väri- ja sävymaailman.

Jo Huuliharppukostajan aikaan 60-luvun lopulla Sergio Leonen tiedetään suunnitelleen gangsterielokuvaa Once Upon a Time in America (Suuri gangsterisota), jonka rahoittaminen ei kuitenkaan onnistunut. New Yorkiin sijoittuva eeppinen rikoselokuva valmistui vasta vuonna 1984, mutta ilmeisesti tarttuessaan Maahan, senkin hölmö -projektiin Leone päätti muokata sitä siten, että teos sopisi Huuliharppukostajan ja tulossa olevan gangsterielokuvan väliin. Niinpä Maahan, senkin hölmö on tullut tutuksi myös nimellä Once Upon a Time... the Revolution, ja kaikissa kolmessa elokuvassa ajan kulumisen teema on vahvasti läsnä. Rakenteeltaan Maahan, senkin hölmö muistuttaa Huuliharppukostajaa siinä mielessä, että päähenkilön traumaattinen menneisyys selviää katsojalle vähitelleen takautumien kautta. Suureen gangsterisotaan elokuvan puolestaan yhdistää ystävyyden teema. Itse asiassa Leone totesi myöhemmin, että Maahan, senkin hölmö on ennen kaikkea elokuva ystävyydestä, vaikka siinä on myös selkeästi poliittinen ulottuvuus. Maahan, senkin hölmö valmistui aikana, jolloin spagettiwestern oli lajityyppinä vahvasti politisoitunut, ja sillä oli vankka suosio esimerkiksi Latinalaisen Amerikan maissa. Poliittisesta aiheestaan huolimatta Maahan, senkin hölmö ei agitoi, toisin kuin vaikkapa Damiano Damianin Naurava paholainen (Quien sabe?, 1966). Pikemminkin Leone viittaa kintaalla vallankumoukselle, mikä tapahtuu elokuvassa symbolisesti, kun Mallory heittää pois Bakuninin kirjoitukset. Poliittinen kaaos merkitsee vain viattomien sivullisten ja maan hiiljaisten järjetöntä lahtausta. ”Revolution means confusion”, Leone totesi myöhemmin.

Aikanaan 80-luvulla levyhyllyssäni oli alkuperäinen Ennio Morriconen soundtrack-LP, jota tuli kuunneltua paljon. Päämelodia, joka soi takautumien aikana, muistuttaa Jillin teemaa Huuliharppukostajassa ja on varmaankin Morriconen komeimpia, mutta kokonaisuutenakin elokuvan musiikki on onnistunutta. Mieleen jää panssarivaunun piinallinen, raskas, melkein diegeettistä äänimaisemaa tapaileva säestys.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003)

Se on täytetty. Katselimme maaliskuusta alkaen Peter Jacksonin Taru sormusten herra -trilogian extended-editiota, ja nyt viimeinenkin puolikas tuli katsottua. Elokuvat ovat niin pitkiä, että kaksi iltaa ja yötä tarvitaan per elokuva. Ainakin nyt tuntuu, että kokonaisuus, Sormuksen ritarit (The Fellowship of the Ring, 2001), Kaksi tornia (The Two Towers, 2002) ja Kuninkaan paluu (The Return of the King, 2003) on ehyempi kokonaisuus kuin mitä aikanaan 2000-luvun alussa tuli hahmotettua - varsinkin kun elokuvien väliin jäi silloin vuosi odotusaikaa. Kuninkaan paluun kohdalla en ole aivan varma, miten laajennettu versio suhteutuu ensi-iltakopioon, mutta tuntuu, että Kahden tornin tapaan tunteiden kuvausta on enemmän. Kuninkaan paluu alkaa Klonkun tarinalla, mutta vähitellen hahmottuu kaksi tarinalinjaa, Frodon pinnistely kohti Mordoria sekä taistelu Minas Tirithin puolesta. Emotionaalisesti painokkainta antia on Frodon ja Samin ystävyys, joka hetken haavoittumisen jälkeen palaa uudelleen, ja sitkeä Sam avustaa ratkaisevilla hetkillä. Tämän lojaalisuuden vastapainona käskynhaltija Denethor (John Noble) suree menetettyä poikaansa Boromiria eikä ymmärrä arvostaa toista poikaansa Faramiria (David Wenham). Ratkaiseva taistelu Minas Tirinthin edustalla huipentuu lähes tietokonepelimäisen immersiiviseen kamppailuun olifantteja ja örkkejä vastaan.

Kun aikanaan näin Kuniinkaan paluun ensimmäisen kerran, tuntui, että lopetus oli käsittämättömän pitkä. Tuntui vaikealta ymmärtää, miksi tarina loppuu useaan kertaan: jatkuvat hyvästelyt, jähmettyneet hymyt ja kyynelkarpalot toistuivat. Nyt tuntuu, että lopetuksessa on oma logiikkansa. Ensimmäinen lopetus on kohtaus, jossa Frodo virkoaa ja ymmärtää ystäviensäkin selviytyneen. Tämän jälkeen apoteoosimaisessa jaksossa sankarit seisovat Minas Trinithissä ikään kuin aateloitavina samalla, kun kuningas saa kruununsa. Tämän lisäksi loppujaksossa hobbitit palaavat Kontuun, Sam menee naimisiin, ja Gandalf ja Frodo hyvästelevät ystävänsä. Ja viimeisissä kuvissa ollaan jälleen Samin mukana kotikonnuilla. Loppu on pitkä, mutta toisaalta sen osat ovat välttämättömiä. Lopun hitauden voi ymmärtää myös koko elokuvasaagan mittasuhteiden kautta. Kun alkuperäinen sarja esitettiin, yleisö oli useiden vuosien ajan pihdeissä, odottamassa seuraavaa jaksoa ja seikkailun päätöstä. Kuninkaan paluun lopetus ei ole vain yhden elokuvan päätös vaan koko sarjan hyvästijättö, jossa tarinan kanssa eläneet ja kasvaneet nuoret joutuvat kokemaan lopun, tosiasian, että kaikkien aikojen seikkailu on tullut väistämättömään päätökseen. Sormuksen loppu on surutyötä.

Kullanryöstäjät (1958)

Budd Boetticherin ohjaama Kullanryöstäjät (Westbound, 1958) valmistui osana Randolph Scottin tähdittämien westernien sarjaa, mutta tällä kertaa käsikirjoitusta ei saatu Burt Kennedyltä, eikä edes Charles Lang Jr:ltä. Berne Gilerin kynäilemä tarina alkaa sisällissodan rintamalinjalta ja siirtyy Julesberg-nimiseen pikkukaupunkiin, jossa etelävaltioiden kätyrit yrittävät estää Kalifornian kultaa pääsemästä jenkkien käsiin, mutta kiinnostavasta alusta huolimatta lopputulos jää melko tavanomaiseksi. Randolph Scott esittää kapteeni John Hayesia, joka pukeutuu siviiliksi ja lähtee kultakuljetuksia valvomaan. Hahmo tuo mieleen aiemmat Boetticher-Scott-elokuvat, mutta nyt päähenkilö ei ole yhtä traumatisoitunut tai arvoituksellinen kuin aiemmissa elokuvissa. Kiinnostavuutta tuo kätensä sodassa menettänyt Rod Miller (Michael Dante), joka palaa Julesbergiin vaimonsa Jeanien (Karen Steele) luo, mutta kovin paljoa käsikirjoitus ei saa irti sivuhenkilöistä. Rajaseudun kostajan (Decision at Sundown, 1957) tapaan tärkeässä osassa nähdään Andrew Duggan, joka on tällä kertaa etelävaltioiden puolesta vehkeilevä Clay Putnam. Taistelu saa lopulta terrorisodan piirteitä, kun Putnamin apuri Mace (Michael Pate) alkaa surmata viattomia sivullisia. Tätä anarkiaa hän ei enää kestä, ja lopulta tavalliset etelävaltiolaisetkin lähtevät tukemaan jenkki-Hayesin taistelua.

Tanssi, tyttö, tanssi (1940)

Hollywood oli miehinen maailma, ja ohjaajiksi päätyi vain äärimmäisen harva nainen. Merkittävimpiä studion lasikaton murtajia oli Dorothy Arzner (1897–1979), jonka ura pitkän näytelmäelokuvan parissa ulottui 1920-luvulta 1940-luvun alkuun. Käännekohtana pidetään vuotta 1922, jolloin Arzner tuli leikkaajaksi Valentino-elokuvaan Verta ja hiekkaa (Blood and Sand, 1922). Arznerin ensimmäinen ohjaus oli vuonna 1927 valmistunut Solakka sukupuoli (Fashions for Women), joka nähtiin Suomessakin Punaisessa myllyssä joulukuussa 1927. Muutaman vuoden kuluttua hän ohjasi Clara Bow'n ensimmäisen äänielokuvan Villikissa (The Wild Party, 1929). Ennen Haysin koodin voimaan tuloa Arzner tuli tunnetuksi voimakkaiden, itsenäisten naisten kuvaajana, ja hän vaikutti merkittävästi Lucille Ballin, Katherine Hepburnin, Rosalind Russellin ja Sylvia Sidneyn tähteyden alkuvaiheisiin. Vuonna 1940 valmistunut Tanssi, tyttö, tanssi (Dance, Girl, Dance) jää mieleen ennen kaikkea siksi, että Lucille Ball pääsee näyttämään komediennen taitonsa läpikotaisin. Tanssi, tyttö, tanssi tuntuu käynnistyvän hitaasti, mutta vähitellen elokuva asettaa keskiöön kaksi tanssijaa, Judy O'Brienin (Maureen O'Hara) ja Bubblesin (Lucille Ball), joiden erikoinen suhde kantaa elokuvan läpi enemmän kuin miessuhteet. Tanssijoiden välinen suhde muodostuu kuitenkin valtasuhteeksi siinä mielessä, että kabareetanssiin erikoistunut Bubbles saavuttaa suuren suosion ja palkkaa ystävänä omaan näytökseensä pilkan kohteeksi, siveäksi ballerinaksi. Elokuvan erikoisimpia hahmoja on varakas nuorukainen Jaes Harris (Louis Hayward), joka liehittelee kumpaakin tyttöä mutta palaa lopuksi entisen vaimonsa luokse. Vaikka Bubbles saa elokuvassa enemmän sijaa, Tanssi, tyttö, tanssi kertoo oikeastaan Judyn sinnikkäästä halusta tanssia ja omistautua omalle luovalle uralleen. Lopulta hän myös onnistuu, ja ovet balettikouluun aukeavat.

Kuoleman asema (1960)

Budd Boetticherin ohjaama ja Burt Kennedyn käsikirjoittama Kuoleman asema (Comanche Station, 1960) alkaa tutuilla maisemilla: samassa kivikkoisessa kalifornialaisessa maastossa Randolp Scott on ratsastanut myös muissa Boetticher-westerneissä. Alku on jälleen kerran loistava, sanaakaan ei vaihdeta. Scottin esittämä Jefferson Cody ryhtyy käymään kauppaa intiaanien kanssa, levittää tavaransa, kunnes hänet ohjataan leiriin. Vasta nyt paljastuu, että Cody on yrittänyt pelastaa intiaanien vangiksi joutuneen Nancy Lowen (Nancy Gates). Codyn pyyteettömyys asettuu kyseenalaiseksi, kun vastaan tulee Ben Lane (Claude Akins), joka tietää Nancy Lowen aviomiehen luvanneen palkkion puolisonsa löytäjälle. Asetelmaa monimutkaistavat Lanen mukana seuraavat nuoret, Frank (Skip Homeier) ja Dobie (Richard Rust), jotka tuntuvat vain ajautuneen lainsuojattoman elämään. Muiden Boetticher/Kennedy-elokuvien tapaan Kuoleman asema hämärtää tietoisesti lännenelokuvien tavanomaisia mustavalkoisia asetelmia. Oikeastaan Frank ja Dobie osoittautuvat pohjimmiltaan sympaattisiksi, mutta samalla he ovat tarinan uhreja. Jos elokuvaa ajatellaan 1950-luvun nuorisokysymystä vasten, on tietysti ikävää, ettei uudella sukupolvella ole sijaa yksinäisyyden hallitsemassa Villissä Lännessä, mutta toisaalta elokuvassa nuoret eivät kuitenkaan ole uhka niin kuin niin monessa muussa aikakauden westernissä. Lopulta Kuoleman asemassa viehättää myös rakkauden teema. Jefferson Cody on menettänyt vaimonsa, ja hän ilmaisee yhä rakastavansa puolisoaan. Hän ei silti tunnu yhtä traumatisoituneelta kuin elokuvan Lainsuojattoman jäljillä (Ride Lonesome, 1959) Ben Brigade. Hän on pelastanut Nancyn rakkauden tunteen vuoksi, ja vaikka hän hetken epäröi, lopussa hän ymmärtää pyyteettömyyden merkityksen.