19. toukokuuta 2012

Maahan, senkin hölmö (1971)

Sergio Leonen Maahan, senkin hölmö (Duck You Sucker/Giù la testa, 1971) ei kuulu spagettiwesternin kaanoniin, eikä Leonen alkuperin pitänyt sitä ohjatakaan. Huuliharppukostajan (Once Upon a Time in the West/C'era una volta il west, 1968) jälkeen Leone ei enää aikonut palata lännenelokuvan pariin, mikä on tietysti ymmärrettävää, koska Huuliharppukostaja tiivistää koko westernin lajityypin. Tiettävästi hän kaavaili ohjaajaksi alunperin Peter Bogdanovichia, joka kuitenkin vetäytyi, eikä seuraava ehdokas, Sam Peckinpah, voinut tuotannollista syistä lähteä mukaan. Epäilemättä Leone tietoisesti viittaa Peckinpahin tyyliin elokuvan aloituskohtauksessa, jossa päähenkilö Juan Miranda (Rod Steiger) virtsaa muurahaispesään. Se tuo mieleen Peckinpahin Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969) legendaarisen aloituksen, tosin vähemmän raastavasti mutta sitäkin inhorealistisemmin. Peckinpahilaista säväystä tuo sekin, että Maahan, senkin hölmö kuvaa Villiä Länttä modernisaation kynnyksellä. Eletään vuotta 1913, ja moottoripyörät ja autot ovat jo tulleet muovaamaan rajaseudun elämää. Vielä vahvemmin ovat mukana tuhoamisen teknologiat, räjähteet, konekiväärit ja panssarivaunut. Maahan, senkin hölmö sijoittuu ensimmäisen maailmansodan kynnykselle, ja juuri tulevassa maailmanpalossa nämä teknologiat tekivät tuhoisaa jälkeä. Leonen tulkinnassa tappokoneet ovat täydessä käytössä niin IRA:n vallankumouksellessa toiminnassa kuin Meksikon vallankumouksessa, jonne irlantilainen John (Sean) Mallory (James Coburn) elokuvan alussa saapuu. Sodan kauheuksien kuvaukseen Leone sai inspiraatiota Francisco Goyan kuvasarjasta Los Desastres de la Guerra, jonka aiheita Leone näytti kuvaaja Giuseppe Ruzzolille saadakseen oikeanlaisen väri- ja sävymaailman.


Jo Huuliharppukostajan aikaan 60-luvun lopulla Sergio Leonen tiedetään suunnitelleen gangsterielokuvaa Once Upon a Time in America (Suuri gangsterisota), jonka rahoittaminen ei kuitenkaan onnistunut. New Yorkiin sijoittuva eeppinen rikoselokuva valmistui vasta vuonna 1984, mutta ilmeisesti tarttuessaan Maahan, senkin hölmö -projektiin Leone päätti muokata sitä siten, että teos sopisi Huuliharppukostajan ja tulossa olevan gangsterielokuvan väliin. Niinpä Maahan, senkin hölmö on tullut tutuksi myös nimellä Once Upon a Time... the Revolution, ja kaikissa kolmessa elokuvassa ajan kulumisen teema on vahvasti läsnä. Rakenteeltaan Maahan, senkin hölmö muistuttaa Huuliharppukostajaa siinä mielessä, että päähenkilön traumaattinen menneisyys selviää katsojalle vähitelleen takautumien kautta. Suureen gangsterisotaan elokuvan puolestaan yhdistää ystävyyden teema. Itse asiassa Leone totesi myöhemmin, että Maahan, senkin hölmö on ennen kaikkea elokuva ystävyydestä, vaikka siinä on myös selkeästi poliittinen ulottuvuus. Maahan, senkin hölmö valmistui aikana, jolloin spagettiwestern oli lajityyppinä vahvasti politisoitunut, ja sillä oli vankka suosio esimerkiksi Latinalaisen Amerikan maissa. Poliittisesta aiheestaan huolimatta Maahan, senkin hölmö ei agitoi, toisin kuin vaikkapa Damiano Damianin Naurava paholainen (Quien sabe?, 1966). Pikemminkin Leone viittaa kintaalla vallankumoukselle, mikä tapahtuu elokuvassa symbolisesti, kun Mallory heittää pois Bakuninin kirjoitukset. Poliittinen kaaos merkitsee vain viattomien sivullisten ja maan hiiljaisten järjetöntä lahtausta. ”Revolution means confusion”, Leone totesi myöhemmin.

Aikanaan 80-luvulla levyhyllyssäni oli alkuperäinen Ennio Morriconen soundtrack-LP, jota tuli kuunneltua paljon. Päämelodia, joka soi takautumien aikana, muistuttaa Jillin teemaa Huuliharppukostajassa ja on varmaankin Morriconen komeimpia, mutta kokonaisuutenakin elokuvan musiikki on onnistunutta. Mieleen jää panssarivaunun piinallinen, raskas, melkein diegeettistä äänimaisemaa tapaileva säestys.

Ei kommentteja: