Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (2001)

Peter Jacksonin trilogia Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings) valmistui aikakausien taitekohdassa, vuosituhannen vaihteessa, eikä George Lucasin ensimmäisen Tähtien sota -kolmikon jälkeen ole nähnyt yhtä intensiivistä odotusta ja faniutta. Jacksonin trilogia tuli ulos heti vuosituhannen alussa: Sormuksen ritarit (The Fellowship of the Ring, 2001), Kaksi tornia (The Two Towers, 2002) ja Kuninkaan paluu (The Return of the King, 2003). Itse asiassa vuosituhannen alussa spektaakkelin taidetta nähtiin myös muualla: samaan aikaan Tolkienin sormuksen kanssa menestyi Wagnerin sormus, Der Ring des Nibelungen, jonka Suomen kansallisooppera esitti ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan vuonna 2000. Aikakausien taite tuntuu antaneen erityisen nosteen valtaa tuottavan, myyttisen sormuksen tarinalle. Epäilemättä Wagner ja Tolkien ammensivat samoista lähteistä, mutta Tolkien kirjoitti tarinansa keskellä kriisiä, toisen maailmansodan kuohuntaa.

En ole koskaan nähnyt elokuvan laajennettua versiota, joka on nyt ilmestynyt teräväpiirtomuodossa. Sormusten ritareiden laajennettu painos on puoli tuntia alkuperäistä pidempi, yhteensä 208 minuuttia. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen osa on klassisin seikkailuelokuva siinä mielessä, että sen keskiössä on matka. Katsoimme elokuvan kahdessa osassa, viikon välein, ja elokuva myös jakaantuu kahtia siinä mielessä, että alkuosassa Frodo (Elijah Wood) lähtee ystävänsä Samvais Gamgin (Sean Astin) kanssa pois Konnusta, Gandalf Harmaan (Ian McKellen) kehotuksesta. Matkalla mukaan tulevat myös hobitit Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd). Sormus vetää ilkeyksiä puoleensa, ja pakomatka huipentuu Rivendellissä. Elokuvan toinen puoli jatkaa tästä eteenpäin kohti Mordoria. Hobittien lisäksi mukaan lähtevät haltia Legolas (Orlando Bloom), kääpiö Gimli (John Rhys-Davies), Aragorn (Viggo Mortensen) ja Boromir (Sean Bean), ”sormuksen ritarit”. Elokuvan huipennuksena on vaellus Morian kaivosten läpi.

Sormuksen ritareissa moni yksityiskohta palauttaa mieleen sen tosiasian, että Tolkienin tarina syntyi Euroopan traagisten tapahtumien keskellä. Tolkien aloitti kirjoittamisen jo 1930-luvulla, ja se ilmestyi lopulta vuosina 1954–1955. Rautapihan kuvaus, ja Saruman Valkoisen (Christopher Lee) luoma uhka, tuovat mieleen Saksan nousevan totalitarismin ja toista maailmansotaa edeltäneen teknologisen varustautumisen. Samalla pahuus tuntuu kantavan modernisaation tunnusmerkkejä, ja Rautapihan häikäilemätön luonnon hyväksikäyttö asettuu Konnun puutarhaidyllin vastakohdaksi. Kun sormuksen ritarit löytävät kääpiöiden yhteisön surmattuna, mieleen nousee juutalaisten joukkotuho. Mutta tietenkään Sormusten ritareita ei voi palauttaa historiallisiin lähtökohtiinsa, sillä tarinaan on yhdistetty myyttisiä aineksia laajasta länsimaisen kulttuurin perinnöstä.

Yhteys löytyy lopulta myös Wagnerin Ringiin, ainakin siinä mielessä, että Boromirin kuolema tuo mieleen Siegfriedin traagisen tuhon. Kuvallisestikin jaksossa on yhteyksiä Fritz Langin vuonna 1924 ohjaamaan eeppiseen mykkäelokuvaan Siegfried. Tosin Sormuksen ritareissa Boromir on heikko ja vähällä antautua sormuksen viettelykseen, mutta hän sovittaa erheensä kuolemallaan. Wagnerin ja Langin tulkinnassa sankari on jalo ja joutuu katkeran petoksen uhriksi.

Sormuksen ritareissa huomio kiinnittyy laveaan tunteiden käsittelyyn. Kun ritarit selviävät Morian kaivosten kauheuksista, Gandalfin menehtymistä surraan seesteisessä jaksossa ja elokuvan rytmi rauhoittuu pitkäksi toviksi, varsinkin kun seuraa jakso haltioiden eteerisessä valtakunnassa. Hobittien näkökulma edustaa nuorten katsojien emiotionaalista sidettä tarinaan. Kun taistelun melske taukoaa Boromirin vaipuessa maahan, Merrin ja Pippinin kasvojen kärsimys viittaa siihen suruun, jota myös katsojat tuntevat. Frodon ja Samin ystävyyttä ja lojaalisuutta kuvataan pitkään Sormusten ritareiden lopuksi, epäilemättä siksi, että katsojan mieleen eivät jäisi vain traagisten tapahtumien muistot.