Näkymätön Tauno Palo

Tauno Palon syntymästä tuli tänään kuluneeksi sata vuotta. Perjantaina kirjoitin arvostelua Lauri Meren tuoreesta Palo-elämäkerrasta. Teos on massiivinen, 496-sivuinen kartoitus Sörnäisten Työväen Näyttämön kasvatista, Tauno Brännäsistä, josta tuli Kansallisteatterin vakionäyttelijä vuonna 1932. Suomen päänäyttämön fennomaanisessa ilmapiirissä Brännäs-nimi oli lopulta pakko vaihtaa suomenkieliseksi, ensin Paloniemeksi ja lopulta - Glory Leppäsen ehdotuksesta - Paloksi. Koko Brännäsin perhe muutti sukunimensä vuonna 1936. Paljon huomiota kirjassa saa Taunon veli Gösta, joka oli lupaava nyrkkeilijä ja voitti hopeamitalin Työväen Olympialaisissa Frankfurt am Mainissa vuonna 1925. Nyrkkeilyn sivutuotteena tulivat äkilliset päänsärkykohtaukset, jotka lopulta ajoivat Göstan itsemurhaan. Muistelmateoksessaan Käsi sydämellä Palo totesi myöhemmin: "Hänen lähtönsä oli suuri menetys. Olen monet kerrat kuvitellut hänet juuri tämän päivän ikäisenä luokseni. Niin monia hyviä ystäviä kuin minulla on ollutkin, tuota kelpo veikkoa olisin tarvinnut monesti."

Tauno Palo kuuluu niihin suomalaisiin hahmoihin, joiden kasvonpiirteet ovat syöpyneet lähtemättömästi mieliin. Hän esiintyi 65 elokuvassa, taksikuski Tanu Paaluna SF-Paraatissa, professori Varavaarana Kurittomassa sukupolvessa, romanttisena Engelbert von Leijoncronana Kaivopuiston kauniissa Reginassa, kirjailija Helavaltana Valkoisissa ruusuissa - ja tietysti jämeränä mutta heikkona Niskavuoren Aarnena. Mutta silti monet hänen roolihahmonsa ovat näkymättömiä, siitä yksinkertaisesta syystä, että teatteri on hauras ja katoava taiteen laji. Oheisessa kuvassa Palo esittää pianon ääreen istahtanutta Frédéric Chopinia Jaroslaw Iwaszkiewiczin näytelmässä Vieraantunut sydän (1939). Näyttämöllä Palon merkittävin jakso seurasi välittömästi sodan jälkeen: 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa hän teki toinen toistaan kunnianhimoisempia rooleja: Leonardo Federico Garcia Lorcan Veren häissä (1946), Jago Shakespearen Otellossa (1947), Jean August Strindbergin Neiti Juliessa (1948), kenraali Jean Anouilhin Ardèlessa (1949), Stanley Kowalski Tennessee Williamsin Viettelysten vaunussa (1950), Juhani Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1954)... Moni aikalainen oli sitä mieleltä, että Palon Stanley Kowalski oli vaikuttavampi kuin Marlon Brandon suoritus Elia Kazanin ohjaamassa Viettelysten vaunussa.