Talouskriisin aave

Yhdysvaltain finanssikriisi elää ratkaisun päiviä. Tätä kirjoittaessa senaatti on juuri äänestänyt 700 miljardin dollarin roskapankkisuunnitelman puolesta ja tarjoaa jo kertaalleen hylättyä pelastuspakettia uudelleen edustajainhuoneelle. Jo kesällä tiedot yhdysvaltalaisten pankkien tilanteesta nousivat otsikoihin: orastavan kriisin taustalla nähtiin löysä rahapolitiikka, avokätinen luotonanto ja kohtuuttomiksi nousseet asuntojen hinnat. Viimeisten viikkojen aikana epävarmuuden tuntemukset ovat levinneet kaikkialle, ja asiantuntijat ovat kilvan kommentoineet tulevaisuuden näkymiä. Päällimmäisenä tuntemuksena on ollut täydellinen epätietoisuus: toisissa asiantuntijalausunnoissa Suomen on nähty olevan ”turvassa”, niin kuin aina, toisissa taas on povattu kaiken olevan vain uuden, syvän ja vakavan talouskurimuksen alkusoittoa.

Ristiriitaiset mielipiteet kertovat siitä, miten vaikea tulevaisuuteen on nähdä. Rahoituskriisin vaikutukset voivat olla arvaamattomia, ja globalisoituneen talouselämän kytkentöjä on hankala hahmottaa. Ehkäpä osa tästä arvaamattomuudesta liittyy siihen, että nykypäivän talouselämä on monin tavoin tunteisiin liittyvä henkimaailman kysymys. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkman arvioi tv-uutisten haastattelussa, että finanssikriisin vaikutukset ovat ”pitkälti psykologisia”. Talouselämä ei olekaan kylmän rahan ja harkittujen sijoitusten maailma: se on intohimon ja jännityksen, ahneuden ja kateuden, odotusten ja pettymysten temmellyskenttä. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja Pasi Holm puolestaan ihmetteli Suomen Kuvalehdessä, ”kuinka teknisesti sofistikoidut ja tolkuttoman hyvin palkatut meklarit voivat kuvitella, että kiinteistöjen hinnat aina vain nousevat”. Pitäisikö talouden lainalaisuuksia arvioida kokonaan uudelleen tunteiden näkökulmasta?

*

Kun istun kirjoittamassa tätä kolumnia torstaiaamuna, päivää ennen sen julkaisemista, aasialaiset pörssit ovat jo ehtineet avata ovensa. Talousuutisten mukaan markkinat suhtautuvat ”epäilevästi” Yhdysvaltain senaatin päätökseen, vaikka signaalin pitäisi olla myönteinen. Pörssipäivä on alkanut ”apeasti”, kuten Yleisradion teksti-tv toteaa. Kun tämä kolumni vihdoin saavuttaa lukijansa perjantaiaamuna, kaikilla mantereilla on jo ehditty tulkita Yhdysvaltain tilannetta ja sen vaikutuksia: reaktiot ovat epäilemättä ristiriitaisia, sekä toiveikkaita että pelokkaita. Epävarmuutta ei voi yksittäisellä päätöksellä poistaa. Luottamuksen tunteet syntyvät hitaasti.

Suomalaisilla on vielä tuoreessa muistissa, miten syvältä talouslama kouraisi 1990-luvun alussa. Sixten Korkman ehti jo tehdä historiallisen rinnastuksen ja todeta, että myös Suomen taannoisen laman taustalla oli ”pitkäaikainen luottohuuma”, josta äkkiä palattiin karuun arkeen. Mutta 1990-luvun lamalla oli muitakin, ainutkertaisia taustatekijöitä: rahoitusmarkkinoiden ja pääomaliikkeiden säätelyä purettiin samaan aikaan, kun Neuvostoliito repesi liitoksistaan ja koko toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen asetelma järkkyi. Suomea 1990-luvun alun lama kohteli poikkeuksellisen voimakkaasti, ja tuntuu, ettei lamavuosien jälkeen taloudesta puhuminen ole koskaan päättynyt. Huoli Suomen selviytymisestä kansainvälisen talouden ristiaallokossa on pysynyt esillä lähes kaksi vuosikymmentä, jopa siinä määrin, että kansainvälisen kilpailukyvyn vaatimus – ja uuden talouskriisin aave – väikkyy kaikkeen kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvän päätöksenteon taustalla.

*

Finanssikriisin keskellä on hyvä muistuttaa kriisi-sanan alkuperästä. Käsite ’kriisi’ tulee antiikin Kreikan lääketieteellisestä sanastosta. Hippokrateen mukaan kriisi tarkoitti sairauden käännekohtaa, jonka jälkeen potilas joko paranee tai kuolee. Näin dramaattinen taitekohta finanssikriisi tuskin on, mutta se voisi tarjota mahdollisuuden pohtia omaa henkistä kriisiämme, 1990-luvun laman syvää ja osin piilevääkin vaikutusta. Vaikka talous on Suomessa noussut kuin raketti, henkisesti 1990-luvun katastrofi ei koskaan päättynyt.

(ilmestyy Turun Sanomissa 3.10.2008)