Televisio esitti W. S. Van Dyken ohjaaman viidakkoseikkailun Apinoiden Tarzan (Tarzan, the Ape Man, 1932). Ensimmäisen Johnny Weissmüller -seikkailun edellisestä tv-esityksestä on vierähtänyt 21 vuotta. Ehkä sukupolvet ovat vaihtuneet, koska ohjelmapäivystystä ei ole enää vuosiin painostettu Tarzan-filmien uusintaan. Elonetista (http://www.elonet.fi) ilmenee. että Weissmüllerin ensimmäiset karjahdukset kuultiin tv:ssä myös vuonna 1974. Olinkohan silloin itse tv-ruudun ääressä? Ainakin Tarzan kiehtoi 70-luvun koululaista: luokassa kiersi italalaisia Karzan-lehtiä (joita en tietenkään lukenut), ja lauantaisin naurettiin Ilkamien Tarzan-kielen oppitunneille, joissa Leo Lastumäki murahteli aarniometsien valtiaana.Apinoiden Tarzanin ohjaaja Van Dyke (1889-1943) oli seikkailullinen hahmo itsekin: hän oli elättänyt itseään kullankaivajana, tukkijätkänä, rautatieläisenä ja kauppiaana. Afrikkaan sijoittuvaa seikkailua hän oli kokeillut jo elokuvassa Valkoinen jumalatar (Trader Horn, 1931). Sujuvien jännityselokuvien ohjaajan ura päättyi itsemurhaan vuonna 1943.
Sanomattakin on selvää, että Apinoiden Tarzanin Afrikka-kuvassa elää 1800-luvun kolonialistinen perintö. Oikeastaan kiehtovaa on, miten epäafrikkalainen Hollywoodin viidakkofantasia on. Samalla kun kaukainen vieraus tuntuu kiehtovan elokuvaa ja sen tekijöitä, sitä työnnetään pois kaksin käsin. Elokuvan alussa on kohtaus, jossa Jane tutustuu isänsä kanssa paikalliseen heimoon. Kohtaus on toteutettu taustaprojektiona siten, että näyttelijöiden taakse on studiossa levitetty kangas, johon dokumentaariset kuvat villeistä heijastetaan. Mustat ovat vain epämääräisiä varjoja, antropologin kameraan taltioituja kuriositeetteja. Valkokankaan "toiseus" on kohtauksessa kaksinkertaista ja tuntuu avoimesti ilmaisevan sen kuilun, joka Hollywoodin ja Afrikan välissä ammottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti