Lasisydän (1959)

Anu Juvan väitökseen valmistautuessa katsoin muistin virkistykseksi Matti Kassilan elokuvan Lasisydän (1959). On helppo ymmärtää, miksi Turun Päivälehden kriitikko piti käsikirjoitusta "pelkkänä soopana". Tarina rakentuu pitkälti improvisaation varaan, samaan tapaan kuin ranskalaisen uuden aallon klassikoissa samaan aikaan. Studiokauden tasavarmoihin tuotantoihin tottuneelle katsojalle Lasisydän saattoi näyttäytyä tyhjänpäiväisenä. Toisaalta voi perustellusti kysyä, onko Lasisydämen modernisuus sittenkin vain retrospektiivinen näköharha. Sen tuoreus syntyy siitä, mitä tiedämme elokuvahistoriassa vuoden 1959 jälkeen tapahtuneen. Tieto modernin elokuvan synnystä saa etsimään kotimaisestakin elokuvasta oireita, heikkoja signaaleja tulevasta. Tähän epäilyyn voi vastata toteamalla, että Lasisydän tietoisesti tematisoi moderniteetin. Päähenkilönä on muotoilija (Jussi Jurkka), joka elokuvan alussa saapuu Milanon triennalesta. Milanossahan moni suomalainen niitti mainetta 50-luvun aikana. Lasisydämen muotoilija on juuri voittanut palkinnon "maailman kauneimmasta esineestä", mutta hänestä tuntuu, että elämä on valunut ohi. Menestyksen vastapainoksi asettuu suomalainen maaseutu, jonne muotoilija lähtee vaeltamaan - vain törmätäkseen psykiatriinsa kulkurin hahmossa (Toivo Mäkelä). Lasisydämestä kasvaa kiinnostava aikalaiskomentti kansallisen ja kansainvälisen jännitteestä modernisoituvassa Suomessa.