The Ghost Writer - Haamukirjailija (The Ghost Writer, 2010)

Roman Polanski ohjasi trillerin The Ghost Writer (2010) Robert Harrisin romaanin Haamukirjailija (The Ghost, 2007) pohjalta. Keskiössä on Iso-Britannian kuvitteellinen ex-pääministeri Adam Lang (Pierce Brosnan). Harrisin romaanin julkaisemisen yhteydessä media tulkitsi Langin hahmon viittaavaan Tony Blairiin, mutta Harris itse ei käsittääkseni tällaista koskaan väittänyt tai vahvistanut. Tarina flirttailee kysymyksillä, jotka liittyvät 2000-luvun kansainväliseen politiikkaan, sotaan terrorismia vastaan ja Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteeseen. Polanskin tulkinta vei kuitenkin oman huomioni kokonaan muihin kysymyksiin kuin aktuaaliseen poliittiseen maailmaan.

Polanski johdattaa The Ghost Writerin film noir -henkiseksi trilleriksi. Ratkaisu on luonteva, kun ajatellaan, että Polanski oli Chinatownillaan (1974) neo-noirin kehittelijöitä. Elokuvan päähenkilö on haamukirjoittaja (Ewan McGregor), jonka nimeä ei käsittääkseni koskaan mainita. Haamukirjottaja saa tehtäväkseen jatkaa Langin omaelämäkerran työstämistä, kun edellinen kirjoittaja on löytynyt kuolleena. Vähitellen vyyhti alkaa paljastua. Tällaiselle filmihullulle oli erityinen nautinto seurata elokuvan film noir -viittauksia. Esimerkiksi kohtaus, jossa haamukirjoittaja saapuu Langin luksuspiilopirttiin, taustalta kuuluu Langin puolison Ruthin (Olivia Williams) ääni, joka tietysti jo ennakoi Ruthin merkitystä Langin taustavaikuttajana, mutta se tuo myös mieleen monen film noir -klassikon sisääntulokohtaukset à la Syvä uni.

Haamukirjoittajalla ei elokuvassa todellakaan ole nimeä, vaikka kuolleella edeltäjällä sellainen on. Jo tämä asetelma tekee päähenkilöstä epätodellisen tuntuisen. Hänelle ei ole paikkaa elokuvan fiktiivisessä maailmassa. Hän jää haamuksi, joka ei pysty vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Loppuratkaisu korostaa tätä, varsinkin kun katsoja ei edes näe päähenkilön kohtaloa.

München – sodan uhka (Munich – The Edge of War, 2021)

Melkein vahingossa on tullut katsottua Robert Harrisin kirjoihin tai käsikirjoituksiin perustuvia elokuvia. Netflixin tuottama tuore vakoiluelokuva München – sodan uhka (Munich – The Edge of War, 2021) perustuu Harrisin romaaniin vuodelta 2017. Romaani ja elokuva sijoittuvat vuoteen 1938 ja kuvaavat Münchenin neuvotteluja, joissa Saksa, Italia, Ranska ja Iso-Britannia sopivat Tšekkoslovakian sudeettialueen jättämisestä Saksan armoille. Aihe on kieltämättä ajankohtainen, sillä se käsittelee, tai pikemminkin viittaa, tilanteeseen, jossa neuvottelukumppanit kävelevät itsenäisen valtion suvereniteetin yli. Elokuva seuraa tapahtumia pitkälti Iso-Britannian kannalta, ja keskeisenä henkilönä on pääministeri Neville Chamberlain (Jeremy Irons), joka pyrkii säilyttämän rauhan hinnalla millä hyvänsä. Sudeettialueet ovat hinta rauhan säilymisestä.

Elokuvan ammentaa toistaa maailmansotaa edeltävistä ratkaisun päivistä. Tämän historiallisen tilanteen sisään on upotettu fiktiivinen tarina ystävyksistä, englantilaisesta ja saksalaisesta. Hugh Legat (George MacKay) ja Paul von Haartman (Jannis Niewohner) ovat entisiä opiskelutovereita, joiden tiet ovat erkaantuneet. Eroon on myös ideologinen syy, sillä Paulista näyttää kasvaneen natsihallinnon kannattaja. Tilanne kuitenkin muuttuu, ja Paulista tulee vakooja, joka yrittää toimittaa briteille tärkeää dokumenttia Hitlerin intentioista – olettaen, että aineisto vaikuttaisi tapahtumien kulkuun. Menemättä tarkemmin juoneen ja sen käänteisiin jäin pohtimaan, minkälaista kuvaa elokuva ylipäätään rakentaa rauhanpyrkimyksistä sodan varjossa. Jos aikanaan Tšekkoslovakian intressit eivät paljoakaan painaneet neuvottelupöydässä, eivät ne saa erityistä painoarvoa elokuvatulkinnassakaan. Ehkä elokuva, kuten pohjana ollut romaanikin, ovat saaneet käyttövoimansa Krimin miehityksen tapahtumista, Euroopan ajankohtaisista haasteista, mutta lopulta fokus tuntuu kääntyvän liiaksikin länteen, Chamberlainin motiiveihin ja pyrkimyksiin. Pienen valtion intressit jäävät fiktion maailmassa yhtä marginaaliin kuin reaalipolitiikan todellisuudessa. 

Ohjaaja Christian Schwochow on tiettävästi ohjannut muutaman jakson tv-sarjaa The Crown, ja hän kuvaakin sujuvasti tapahtumien kulkua. Näyttelijäsuorituksista vakuuttavin ei ole kumpikaan nuorista ystävyksistä vaan Ulrich Matthesin esittämä Hitler. Matthes muistetaan Perikato (Der Untergang, 2004) -elokuvan Goebbelsinä. Tässä tulkinnassa Hitler puhuu lähes luonnottoman hitaasti ja kulmikkaasti, täysin toisella tavoin kuin Bruno Ganzin esittämä hahmo Perikadossa. Matthesin tulkitsema Hitler katsoo maanisen pistävästi ja tuntuu porautuvan vastaantulijoihin. 

Billy Ellliot (2000)

Stephen Daldryn elokuva Billy Elliot (2000) sattui tulemaan televisiosta, joten katsoin sen pitkästä aikaa. Käsittääkseni Daldryn tausta on teatterissa, josta vahva henkilöohjaus kumpuaa. Billy Elliot oli hänen läpimurtonsa elokuvaohjaajana, ja sittemmin ura on jatkunut muun muassa elokuvilla Tunnit (Hours, 2002) ja Lukija (The Reader, 2008). Daldry on ohjannut myös muutaman jakson tv-sarjaa The Crown. Billy Elliot on olemukseltaan peribrittiläinen elokuva, ainakin siinä mielessä, että se ammentaa brittiläisen luokkayhteiskunnan vastakkainasetteluista. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Everingtonin kaupunkiin, joka kantaa 1800-luvun perintöä: kaivoskaupungissa työläisten asunnot seuraavat toistaan yksitoikkoisena jonona. Päähenkilö Billy (Jamie Bell) on 11-vuotias poika, joka haluaisi balettitanssijaksi. Haaveiden ja karun todellisuuden välillä on raju ristiriita.

Billyn isä Jackie (Gary Lewis) on yksinhuoltaja, hiilikaivostyöläinen, jonka elämän lakko vie ahtaalle. Eletään 1980-luvun alkupuolen vuosia. Ensimmäisellä katsomiskerralla minua häiritsi se, että isän korkeakulttuurinvastaisuus kuvattiin melkein patologisesti, mutta käänne tapahtui elokuvassa kuitenkin melko nopeasti. Nyt katsottuna kohtaus, jossa isä ymmärtää poikansa haaveiden merkityksen, oli kuitenkin vaikuttava. Ehkä Daldry oli oikeassa kuvatessaan mielipiteen muutoksen äkillisenä murtumisena. Kyky ylittää raja-aitoja on ylipäätäänkin Billy Elliotissa parasta. Lopun aikahyppy vahvistaa nyt-hetken ratkaisujen kauaskantoisuuden. Kun ajassa siirrytään eteenpäin, Billy on siirtynyt toiseen maailman, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman kulttuuristen raja-aitojen kyseenalaistamista.

Mr. Holmes (2015)

Bill Condonin ohjaama Mr. Holmes (2015) perustuu yhdysvaltalaisen Mitch Cullinin romaaniin A Slight Trick of the Mind (2005), jonka päähenkilönä on ikääntynyt Sherlock Holmes. Jos olen ymmärtänyt oikein, Holmesin hahmon tekijänoikeussuoja on rauennut, ja siinä mielessä mahdollisuudet kuvitella uusia Sherlock-tarinoita ovat loputtomat. Cullinin romaanin kiinnostavuus on tarinan sijoittuminen Sir Arthur Conan Doyleen nähden kauas tulevaisuuteen, vuoteen 1947. Sherlock Holmes vierailee tässä elokuvassa jopa toisen maailmansodan jälkeisessä Japanissa ja näkee Hiroshiman katastrofin karun maiseman. Elokuvassa ollaan kovin toisenlaisessa maailmassa kuin siinä, mihin yleensä on totuttu. Mr. Holmes korostaa, että tämä tarina on nimenomaan Holmesin itsensä kertoma, ei Watsonin. Elokuvan alussa kertomuksen loppu on tosin kaikkea muuta kuin selvä: vanheneva Holmes on jo pitkään ollut eläkkeellä ja kesken jäänyt tapaus vaivaa mieltä. 

Bill Condonin tulkinnassa Sherlock Holmesia esittää Ian McKellen, joka oli kuvausten aikaan 76-vuotias. Elokuvan kuvitteellisessa maailmassa Sherlock Holmes on käsittääkseni 93-vuotias. En muista vähään aikaan nähneeni elokuvaa, jossa jo suhteellisen ikääntynyt näyttelijä on maskeerattu vielä ikääntyneemmäksi. Tai oikeastaan elokuvassa on kaksi aikatasoa, sillä toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta takaudutaan välillä kolme vuosikymmentä taaksepäin. McKellen näyttelee siis sekä yli 90-vuotiasta että vähän päälle 60-vuotiasta. Tämä toimii yllättävän hyvin ja luontevasti, vaikka varmaankin ohjaaja on joutunut pitkään harkitsemaan, miten aikatasojen merkitseminen parhaiten onnistuisi. Ian McKellen onnistuu erinomaisesti esittämään yli 90-vuotiaan vanhuksen haurautta. Mr. Holmes käsittelee paitsi vanhenemista ja orastavaa muistisairautta myös empatiaa, tai pikemminkin kykenemättömyyttä empatiaan. Vasta myöhäisellä iällä Holmesille valkenee, mitä myötätunto tarkoittaa.

Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019)

Roman Polanskin draaman Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019) ammentaa lähtökohtansa 1800-luvun lopun tapahtumasarjasta, joka sai laajaa kansainvälistä julkisuutta. Vuonna 1894 Alfred Dreufys tuomittiin Ranskassa vakoilusta saksalaisten hyväksi ja lähetettiin Pirunsaarelle. Todisteet olivat olemattomat. Skandaali teki näkyväksi ylemmän upseeriston juutalaisvastaisuuden. Dreyfus vapautui vasta vuonna 1906, jolloin hänen sotilasarvonsa palautettiin. Dreyfuksen tapaus, joka tunnetaan myös Emile Zolaan kuuluisan kirjoituksen johdosta, oli jo aikanaan myös elokuvatapaus. Georges Méliès teki vuonna 1899 elokuvan La dégradation, jossa Dreyfusin sotilasarvon tunnukset seremoniallisesti riistetään. Polanski tekee kunniaa elokuvahistorialle aloittamalla oman tulkintansa juuri tästä hetkestä: elokuvan alussa katsoja kuulee sotilaiden rytmikkäät askeleet, ja Dreyfus häpäistään julkisesti, kaikkien edessä. 

Polanskin Dreyfus-tulkintaa on ehditty jo arvioida monelta kannalta. Sen on katsottu kommentoivan 2000-luvun kiristyvää ilmapiiriä, erityisesti antisemitismin nousua. Sitä on tulkittu myös Polanskin omaa henkilöhistoriaa vasten: hänhän on ollut oikeusistuinta paossa. Upseeria ja vakoojaa voi toki katsoa myös historiallisena elokuvana, menneisyyden tulkintana. Tässä olennaista on, että tarinalle on annettu salapoliisitarinan kaltaista painotusta. Prosessia seurataan majuri Georges Picquartin (Jean Dujardin) näkökulmasta. Picquart saa selville oikean vakoojan, mutta järjestelmä ummistaa faktoilta silmänsä. Käsikirjoitus on uskottava, mutta ehkä sitäkin enemmän minuun vaikuttivat pienet yksityiskohdat, valaistus ja interiöörit, jotka rakentavat vakuuttavan aikalaismaailman. Elokuva liikkuu pitkälti sisätiloissa, ja erityisesti luonnollisen tuntuinen valaistus sopii tähän erinomaisen hyvin. 

Jättiläisten taistelu (Ilja Muromets, 1956)

Olen jo pitkään suunnitellut Alexander Ptushkon spektaakkelin Ilja Muromets (1956) katsomista, ja vihdoinkin siihen löytyi sopiva hetki. Tarina on ollut monien kirjojen, elokuvien ja musiikkiteosten lähtökohta. Hienompia on ehdottomasti Reinhold Glièren loistava kolmas sinfonia, jota olisi hyvin voinut käyttää myös elokuvamusiikkina. Ptushkon eepoksen sävelsi kuitenkin Igor Morozov, joka toteutti kolme vuotta myöhemmin musiikin myös Ptushkon Sampo-elokuvaan. Suomessa Ilja Muromets nähtiin nimellä Jättiläisten taistelu vuonna 1958, ja se sai myös uusintaensi-illan vuonna 1972. Televisiossa teosta ei käsittääkseni ole nähty. Suomalainen nimi on sikäli perusteltu, että jättiläisiä nähdään jo elokuvan alkumetreillä, kun vanha Svjatogor iskee miekkansa maahan ja muuttuu kallioksi. Pyhiinvaeltajat saavat viestin viedäkseen, sillä kerran tulisi sankari, joka ottaisi miekan haltuunsa.

Itse tarina sijoittuu keskiajan Venäjälle, niin Volgan rannoille kuin Kiovaankin. Ilja Murometsin tarina viittaa muromalaisiin, jotka asuivat Oka-joen varrella Keski-Venäjällä ja jotka todennäköisesti puhuivat suomalais-ugrilaista kieltä. Tässä tarinassa Ilja Mutometsistä tulee Kiovan Venäjän puolustaja Aasiasta tunkeutuvia, pakanallisiksi mainittuja taistelijoita vastaan. Elokuvan alussa Ilja on voimaton, lapsesta asti liikuntakykynsä menettänyt ja joutuu seuraamaan sivusta, kun oman kylän tyttäriä siepataan. Ennen pitkää Ilja saa pyhiinvaeltajilta ihmerohtoa ja saa liikuntakykynsä. Tuota pikaa väkevä Ilja lähtee puolustamaan Kiovaa.

Ptushko hyödyntää elokuvassaan sekä huikeita maisemia että maalattuja taustakulisseja, jotka sulautuvat lavasteisiin. Huikea on kohtaus, joka kuvaa Iljan tulevan puolison Vassilisan symbioosia luonnon kanssa. Osa eläimistä on mekaanisia, osa oikeita. Taistelukohtaukset ovat todella suurellisia ja tuovat mieleen Peter Jacksonin Tarun massiiviset joukot. Ptushkon tulkinnassa joukkoja ei kuitenkaan ole luotu tietokoneella... Elokuva huipentuu kolmipäiseen lohikäärmeeseen, josta Ilja tekee selvää jälkeä. Loppu on patrioottinen, mutta jäin miettimään erityisesti uskonnollisuuden merkitystä. Elokuva on tehty vuoden 1956 Neuvostoliitossa, mutta se tuntuu korostavan isänmaallisuuden ja uskonnon liittoa, jota itäinen invaasio on uhannut. 

Keisarin leipuri (Císařův pekař – Pekařův císař, 1951)

Jatkoin vielä tšekkiläisen elokuvan parissa katsomalla Martin Fričin ohjaaman historiallisen komedian Keisarin leipuri (Císařův pekař – Pekařův císař, 1951). Alkuperäisteos on kaksiosainen, isoin tuotantoarvoin toteutettu spektaakkeli. Kansainvälisessä levityksessä kiersi lyhennetty yksiosainen versio, joka nähtiin myös Suomessa, kun elokuva tuotiin levitykseen keväällä 1955. Katsoin alkuperäisen kaksiosaisen version, joka on kieltämättä monipolvinen, rönsyilevä eepos. Ehkä juuri yksityiskohtien runsaus tekee siitä niin nautinnollista katsottavaa. Elokuva sijoittuu Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Rudolf II:n hoviin kultaiseen Prahaan, ja harmaantunut Rudolf (Jan Werich) on koonnut ympärilleen monenlaista väkeä, muun muassa tähtitieteilijä Tyko Brahen ja alkemisti Edward Kelleyn. Kulttuuri kukoistaa, ja Rudolf harrastaa erityisesti erään italialaisen taiteilijan Mona Lisa -maalauksia, joita hän on hankkinut jo kolmetoista, kaikki aitoja.

Keisarin leipuri on näyttelijä ja kirjailija Jan Werichin voimannäyte. Elokuva ei kerro vain Rudolf II:n mahtavuudesta vaan myös Golem-myytistä, josta Werich haaveili elokuvaa jo 1930-luvulla. Hanke ei silloin toteutunut, mutta palattuaan sodan jälkeen Yhdysvalloista Tšekkoslovakiaan Werich palasi aiheeseen ja osallistui Keisarin leipurin käsikirjoitustyöhön. Itse elokuvassa hän sai näyteltäväkseen kaksoisroolin: Rudolfin lisäksi Werich esitti leipuri Matějta, joka joutuu vastatusten vallanpitäjien kanssa ja päätyy tyrmään. Kieltämättä tulee mieleen, että kaksoisrooli ruumiillistaa Werichin omaa asemaa 1950-luvun Tšekkoslovakiassa, jossa taiteilija yritti olla samanaikaisesti tähti ja kansanmies.

Keisarin leipuri on todellakin täynnä hauskoja yksityiskohtia. Nautin erityisesti alkemistien laboratoriosta, jossa tohina käy ja yksi jos toinenkin kattila porisee lupaavasti. Tulokset ovat kuitenkin vähemmän mairittelevia... Keisari Rudolf nauttii nuorennuseliksiiriä ja taintuu alkoholin määrästä. Sillä aikaa Matěj ottaa hänen paikkansa. Rudolf herää, näkee Matějn ja luulee katsovansa peiliä: hänhän on nuorentunut. Ennen pitkää Matěj esiintyy sujuvasti hallitsijana ja käy alkemistien pakeilla sanomassa, että nämä voisivat kerrankin tehdä jotakin hyödyllistä. Keisarin leipurin lopuksi vallan hierarkiat murtuvat. Matěj saa Golemin mukaansa leipomoon, ja pian hurja savihirviö leipoo leipää koko kansan hyväksi.