Kavaa ja lumetta

Teimme tutustumismatkan upouuteen KAVAan eli Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon sekä Mediakeskus Lumeeseen. On vaikea omaksua ajatusta siitä, ettei elokuva-arkistosta enää voi puhua, mutta ehkäpä siihen tottuu. Kuten arkiston johtaja Matti Lukkarila totesi, suomalainen ratkaisu yhdistää radio- ja televisioarkistointi elokuvien yhteyteen on kansainvälisesti ainutlaatuinen. Lähtökohdat ovat erittäin hyvät, jos vain arkistointiin liittyvät teknologiset ongelmat saadaan ratkaistua. Tavallaan ainutlaatuista on sekin, että Suomessa radio- ja tv-alan tutkijat ovat saaneet odottaa kohtuuttoman kauan merkittävän kulttuuriperinnön tulemista tutkijoiden ulottuville. Nyt tämä tilanne on lähempänä kuin koskaan, tosin nähtäväksi jää, millaisella aikataululla aiempaa aarteistoa saadaan vapaasti tutkimuksen käyttöön. On selvää, että arkistoinnin tila on vääristänyt kuvaa suomalaisesta kulttuurista. Radio ja televisio ovat olleet lapsipuolen asemassa, erityisesti kaupalliset kanavat siitä yksinkertaisesta syystä, että arkistointi on ollut paremmalla tolalla Yleisradion puolella. Seuraavien vuosikymmenien haasteena onkin hahmottaa sellaista kokonaisvaltaista kuvaa Suomesta, jossa mediakenttä on tasapuolisemmin näköpiirissä.

Spektaakkelin yhteiskunta

Blogin kirjoittaminen on jäänyt toukokuussa vähiin, kun gradusuma on syönyt vähäiset luovuuden hetket. Onneksi sentään oli aikaa alkuvuodesta ideoidulle Guy Debord -istunnolle. Luimme joukolla Spektaakkelin yhteiskunnan, jonka suomennos ilmestyi jo muutama vuosi sitten. Oikeastaan juuri nyt on oikea hetki lukea Debordia, kun toukokuusta 1968 on kulunut 40 vuotta. Vuonna 1967 ilmestynyt Spektaakkelin yhteiskunta oli merkittävä inspiraation lähde vuoden -68 sukupolvelle. Aforistisesti kirjoitettu teos on monella tapaa hämmentävä. Kirjaa lukiessa on helppo ymmärtää myöhemmän kulttuurintutkimuksen halu voimaannuttaa kuluttajaa, jonka epätoivoiset pyristelyt jäävät Debordin tulkinnassa väistämättömän mitättömiksi illuusioiksi. Spektaakkelin yhteiskunnan ytimessä on taistelu historista. Debordin mukaan porvariston nousu 1800-luvulla merkitsi "syvästi historiallisen ajan" voittoa. Samalla työväenluokan pyrkimykset yhteiskunnalliseen tietoisuuteen määriteltiin negatiivisesti "historiallisen elämän havitteluksi". Vaikka Debordin utooppista visiota neuvostojen vallasta olisikin vaikea hyväksyä, kirja pursuaa inspiroivia ajatuksia. Mikä kuvaisi paremmin kulutusyhteiskunnan ajan tajua kuin ajatus pseudosyklisyydestä, jossa elämä käpertyy televisio-ohjelmien viikottaisen kiertokulun sisään? Ivallisimmillaan Debord tuntuu olevan puhuessaan keräilijöistä: "Keräiltäviksi valmistettujen avaimenperien keräilijä kokoaa tavaran armonosoituksia, jotka ovat loistava merkki hänen todellisesta läsnäolostaan tosiuskovaisten joukossa."

Makea logo

Jääkiekon MM-turnauksessa on juhlittu kisojen 100-vuotista taivalta käyttämällä vanhoja pelipaitoja. Suomi valitsi alkusarjan Norja-otteluun vuoden 1965 pelipaidan, jonka rintamuksessa komeili punapohjainen leijonavaakuna. Ottelun jälkeen Teemu Selänne kutsui tv-haastattelussa vaakunaa "törkeän makeaksi" logoksi. Varmaan monen katsojan leuka lokahti siitä, että valtiollinen tunnus olikin vain logo, mutta eihän vaakunoista kovin usein enää puhuta ja jääkiekkoilijat ovat tottuneet näkemään paidoissaan nimenomaan logoja. Tietysti voi kysyä, mikä kansallisvaltioiden rooli enää on nykyurheilussa, kun arkinen peli on globaalia, rajat rikkovaa bisnestä. Onko leijonalogokin viime kädessä vain väliaikainen tunnus, jonka alla ammattilaiset piipahtavat? Epäilemättä kansallisuus on juuri esineissä ja eleissä. Yksi toisensa jälkeen jääkiekkoilijat todistavat, että taisteluhenki syntyy "kun pukee leijonapaidan päälleen", onpa siinä sitten logo tai vaakuna.

Rosvo-Roope (1949)

Hannu Lemisen ohjaama Rosvo-Roope (1949) edustaa suomalaisittain harvinaista merirosvoelokuvan lajityyppiä. Epäilemättä spektaakkelimaisuus aiheutti myös vaikeuksia: kuvat pullistuvista purkeista ja tykin laukauksista oli pakko kaksoiskopioida Michael Curtizin Merihaukasta - tekijänoikeuslaista piitaamatta. Salamyhkäisyyttä Rosvo-Roopeen toi se, että käsikirjoituksen kynäili Ilmari Unho, joka oli tullut tunnetuksi Suomi-Filmin luotto-ohjaajana. Kilpailevalle yhtiölle kirjoittaessaan hänen oli pakko kätkeytyä salanimen suojiin. Vaikka Rosvo-Roopen voi tulkita merirosvoelokuvaksi, siinä on myös kotimaiselle elokuvalle tyypillistä balladihistoriallisuutta. Elokuvan runkona on Rafu Ramstedtin Balladi Rosvo-Roopesta, jonka säveltäjä itse lauloi levylle kaksi vuotta ennen kuolemaansa, vuonna 1931. Tarinan tasolla Rosvo-Roope sijoittuu 1700-luvun loppupuolelle, jolloin sodasta palaava Robert ajautuu merirosvoksi. Elokuvaa voi tulkita toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta vasten, löytyypä dialogista niinkin anakronistinen viittaus kuin puhe yhteistyö- ja avunantosopimuksesta. Lopussa Roope palaa kotiseudulleen ja, toisin kuin Ramstedtin balladissa, löytää uskollisesti odottaneen Helenan ja tyttärensä. Myös merirosvojen rikokset tulevat pois pyyhityiksi, sillä urhoolliset merimiehet ovat toimineet "valtion" asialla. Aikalaisympäristössä olisi varmaankin puhuttu "kruunusta", mutta ehkä Unhon dialogi on vain tietoista ajankohtaista allegorisointia.

Täysosuma (1941)

Hannu Lemisen Täysosuma perustuu Turo Karton käsikirjoitukseen, jossa on aavistus 1930-luvun Hollywood-glamourista, mutta screwball-komedioiden "battle between the sexes" -asetelman sijasta Täysosuma on yksituumainen avioitumiskomedia. Roolit tietenkin vaihtuvat: Aku Korhosen esittämä Aku Karppala siirtyy hotellin virkailijasta Ansa Ikosen tulkitseman valeperijättären valeisäksi. Kirjoittaja Turo Kartto kuoli seuravaan vuoden heinäkuussa vain 32-vuotiaana ja esittää lipevän huijarin Klaus Langin roolia. Olisiko tässä poliittista vihjailua? Täysosuma tuli ensi-iltaan marraskuussa 1941, jatkosodan hyökkäysvaiheen loppumetreillä. Elokuvassa käy tietenkin niin, että rehti suomalainen insinööri Erkki Kaipio (Joel Rinne) vetää pidemmän korren. Suomalainen sukupuolijärjestelmä päätyy patriarkaaliseen asetelmaansa, sillä Erkki voi tulla "mieheksi ja holhoojaksi" vasta, kun perijätär on paljastunut veikkausvoiton saaneeksi sihteeriksi.

Lapsia yliopistolla

Eilen, aurinkoisena lauantaipäivänä, oli Turun yliopiston järjestämän Lasten yliopiston viimeinen luento, mutta sarja jatkuu seuraavana lukuvuonna. Luentosaliin IX oli kerääntynyt melkein 500 lasta kuuntelemaan, miten Turun palo sai alkunsa. Täytyy tunnustaa, etten ole koskaan pelännyt mitään esiintymistä yhtä paljon. Aluksi tuntui melkein mahdottomalta ajatukselta pystyä pitämään 7-10-vuotiaiden lasten mielenkiinto yllä puolen tunnin ajan. Mutta sitten kun kaikki alkoi, puhuminen tuntui yllättävän helpolta. Luennon jälkeen huomasi, että yleisö oli kuunnellut tarkkaavaisesti. Kysymyksiä alkoi sataa: kauanko tulipalo kesti, montako ihmistä kuoli, miten lehmille kävi, paloiko Ilpoisissakin, miksi tuli ei pysähtynyt jokeen, kuinka tuomiokirkko syttyi, minne ihmiset menivät kun kaupunki oli palanut, mitä koululle tapahtui?

Huhtikuun neljällä Lasten yliopiston luennolla kävi lähes 2000 lasta. Se on hämmästyttävä määrä! Oikeastaan on ihmeellistä, miten kauan yliopisto on ollut lapsilta suljettu maailma. Tiede on lopulta hyvin lähellä lapsia: loputon kysyminen, kyseenalaistaminen ja uteliaisuus ovat niitä asioita, joista tutkimuskin ponnistaa. Olipa hienoa päästä mukaan! Luennon jälkeen oli sellainen olo, että olisi voinut kajauttaa suvivirren.

Menetetty maa (2007)

Joululahjaksi saatu elokuvalippu on saanut odottaa kohtuuttoman kauan, ja päivää ennen määräajan umpeutumista istahdan salin hämärään katsomaan Joel ja Ethan Coenin Menetettyä maata (No Country for Old Men, 2007). Tiiviisti rakennettu elokuva kertoo western-vaikutteisen tarinan teksasilaisesta Llewelyn Mossista (Josh Brolin), joka löytyää rikollisjengien kahakan jäljiltä salkullisen seteleitä ja päättää kaapata rahat itselleen. Peräänsä hän saa psykopaatin Anton Chigurhin (Javier Bardem), jonka suhde hämäräbisnekseen jää lopulta epäselväksi. Elokuvan avainhenkilöihin kuuluu vielä sheriffi Ed Tom Bell(Tommy Lee Jones), joka jatkaa isänsä ja isoisänsä perinnettä lainvartijana. Western-henkisen Menetetystä maasta tekee korostetun nostalginen suhde menneeseen maailmaan; mieleen tulee vaikkapa Sam Peckinpahin Viheltävät luodit (Ride the High Country, 1962), mutta veteraanien väistymisen tilalle ei Menetetyssä maassa ole tulossa vain väistämätöntä historiallista muutosta vaan täydellinen dystopia. Menetetyn maan ydinkysymys on rikollisuus, joka on ylittänyt käsityskyvyn ja jonka selvittämiseen aiempi kokemus tuntuu riittämättömältä. Joel ja Ethan Coen ovat rakentaneet tylyn ja lohduttoman kuvan yhdysvaltalaisesta yhteiskunnasta, jossa peli on jo menetetty. Vaikka katsojaa johdatetaan tuntemaan sympatiaa Llewelyn Mossia kohtaan, vähitellen positiiviset tunteet karisevat. Elokuvan ratkaisukohtiin kuuluu puhelinkeskustelu, jonka Llewelyn käy Chigurhin kanssa meksikolaisessa sairaalassa. Sen sijaan että luovuttaisi ja lähtisi pelastaaman läheisiään, hän ryhtyy taisteluun ja saamalla tuhoaa itsensä. Viimeisessä kohtauksessa sheriffi istuu eläkkeellä, aamiaispöydässä, miettimässä lähteäkö ratsastamaan vai jäädäkö kotitöihin. Sheriffi on nostanut kätensä pystyyn. Hän alkaa kertoa painajaisestaan, mutta oikeastaan katsoja on kaiken jo kokenut...