Taigan tyttö (Девчата, 1962)

Juri Tšuljukinin romanttinen komedia Taigan tyttö (Девчата, 1962) on katsottavissa Youtubessa, jossa monet muutkin Mosfilmin elokuvat ovat avoimesti tarjolla. Taigan tyttö lukeutuu venäläisiin nostalgiaklassikoihin, ja se oli myös Nadezhda Rumjantsevan (1930–2008) läpimurtorooli. Rumjantseva palkittiin Mar del Platan elokuvajuhlilla parhaasta naispääroolista. Suomalaisittain kiinnostavaa Taigan tytössä on se, että kyse on itse asiassa tukkilaiselokuvasta. Rumjantseva esittää nuorta Tosjaa, joka pestataan keittäjäksi tukkilaissavottaan lumisten erämaiden keskelle. Suomalaiseen elokuvaan verrattuna kuva metsätyöstä on kuin toisesta maailmasta. Aloituskohtauksessa Tosja saapuu keittäjien yhteismajaan, joka on täpötäynnä ruokaa, Kananmuniakin on pinottu suureksi keoksi keittiön pöydälle. Runsaiden ruokavarojen lisäksi utooppisuutta on siinä tavassa, jolla elokuva idealisoi yhteisöä ja sen raskasta ruumiillista työtä.

Taigan tyttö on visuaalisena kokonaisuutena hämmästyttävää – ja hämmentävää – katsottavaa. Mosfilmin studioilla kuvatut sisäkuvat kylpevät tasaisessa valossa, eikä elokuva edes tavoittele hämyisten mökkien tunnelmaa. Lumisten metsien ilmeessä on aavistus aitoutta, mutta pääosin ulkotilat ovat lavastettuja ja pakkasen ikkunoihin tekemät kirjailut taiteilijan työtä. Alun perin elokuvan ulkokuvaukset oli tarkoitus tehdä aidoilla paikoilla Ural-vuoristossa, mutta 30 pakkanen esti muutaman kohtauksen jälkeen työskentelyn. Hämmentävää kyllä, suuri osa talvikohtauksista purkitettiin Jaltalla, elokuisessa helteessä. Ympäristön fantastisuus kääntyy lopulta elokuvan voitoksi: talvi on epätodellinen kuvajainen. Suomessa Taigan tyttö sai myönteiset arviot maaliskuussa 1963. Uuden Suomen kriitikko Heikki Eteläpää kirjotti: ”Pohjoiseen tukkisavottaan keittäjäksi saapuvan pikku Tosjan (Rumjantseva) terhakassa olemuksessa on samaa ympäristöänsä onnellistuttavaa elämänmyönteisyyden tehoa kuin Pollyannassa, Fröken Solstickassa ja Hilja Valtosen neuvokkaissa sankarittarissa (...) Tässä elokuvassa on raikkautta ja huumoria, joskaan ei varsinaista omintakeisuutta, sen parissa todella viihtyy.”

Suomessa Tuula-Anneli Rantanen levytti muuten kappaleen ”Taigan tyttö” vuonna 1962. En pystynyt varmistamaan, liittyykö tämä jotenkin elokuvaan. Suomessa Tšuljukinin komedia nähtiin vasta maaliskuussa 1963.

Huijarisaarnaaja (Elmer Gantry, 1960)

Richard Brooksin käsikirjoittama ja ohjaama Huijarisaarnaaja (Elmer Gantry, 1960) oli Burt Lancasterin uran kohokohtia, jonka pääroolista hän sai Oscar-palkinnon. Lähtökohtana on nobelisti Sinclair Lewisin romaani Elmer Gantry, joka ilmestyi alun perin vuonna 1927 ja joka rohkeasti käsitteli uskontoa ja herätysliikkeitä. Brooksin tulkinta esittelee jouluaattoon sijoittuvassa avauskohtauksessa Elmerin, joka on kapakassa iltaa viettämässä. Hän asettuu auttamaan ravintolaan eksyviä kolehdinkerääjiä, heittäytyy saarnamieheksi ja vakuuttaa läsnäolijat. Jouluaattona ystävät kuitenkin kaikkoavat, ja helppoheikki Elmer Gantry paljastuu yksinäiseksi maankiertäjäksi, joka alun uskonnollisen latauksen vastapainoksi osoitetaan moraalisen rappion uhriksi. Jouluaattona hän soittaa äidilleen ja valehtelee häikäilemättömästi tulevansa seuraavana pääsiäisenä. Junassa Elmer matkustaa kulkureitten seurassa tavaravaunussa. Käännekohdaksi muodostuu osallistuminen mustien gospeljumalanpalvelukseen, jonka jälkeen hän saa myös hetkeksi töitä hyväntahtoisen pastorin (Rex Ingram) luota.

Elmer Gantrylle avautuu vähitellen, millainen elanto saarnamiehen roolissa voisi odottaa. Hän lyöttäytyy sisar Sharon Falconerin (Jean Simmons) kieruteen matkaan. Kun Sharon puhuu kansalle onnesta, Elmer maalaa esiin helvetin kauhistuksen ja vetoaa kuulijoiden synnintuntoon. Uskonnon kautta elokuvasta avautuu laajempi yhteiskunnallinen kuva. Huijarisaarnaaja on tutkielma demagogiasta, vaikuttamisen keinoista, mutta mukaan tulevat puheen lisäksi radio ja sanomalehdistö. Nämä kaikki liikuttavat ihmisten tunteita. Mukana seurannut journalisti Jeff Lefferts (Arhur Kennedy) kirjoittaa lopulta kriittisen kirjoituksen, josta sukeutuu traaginen vyyhti, romahdus paitsi Elmerille myös vilpittömälle Sharonille. Lopetus on armoton: Sharonin saarnatessa tapahtuu ihme, mutta äkkiä katastrofi tuhoaakin hänen koko tabernaakkelinsa.

Burt Lancasterin roolisuoritus on vakuuttava jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Lancasterin näyttelemiselle on toisinaan ominaista liikakin ylitsepursuavuus, mutta se istuu Elmer Gantryn kuvaan, sillä Elmerin teeskentely ja energisyys kulkevat jatkuvasti ylikierroksilla. Ne hetket, jolloin hän vakavoituu, ovat juuri tämän eksessiivisyyden vastakuvana sitäkin vaikuttavampia. Sanat katoavat lopun tuhon jälkeen, mutta vain hetkeksi. Mieleenpainuva on kohtaus, jossa Elmer argumentoi Raamatun sanoin Jeffin kirjoitusta vastaan. Dialogissa vilahtavat H. L. Mencken, Sinclair Lewis ja muut ”ateistit”. Itse asiassa Lewisin alkuperäisromaanissakin kirjailija viittaa itseensä, mutta ei tässä kohtauksessa. Alkuperäisromaani oli puolestaan omistettu H. L. Menckenille, jonka nimi on näin saatu mukaan myös elokuvan vuoropuheluun.

Sellaista tapahtuu Pariisissa (Heartbeat, 1946)

Katsoimme runsas vuosi sitten Henri Decoinin loistavan komedian Battement de cœur (1940), jonka voisi suomentaa Sydämen syke. Vasta nyt saimme katsottua elokuvan remake-version Sellaista tapahtuu Pariisissa (Heartbeat, 1946), joka valmistui Hollywoodissa ja josta välittyy sodanjälkeinen sympatia Ranskaa ja ranskalaisuutta kohtaan. Kun alkuperäisessä elokuvassa pääroolia esitti Danielle Darrieux, Hollywood-versiossa osaa tulkitsee Ginger Rogers, jota ei ehkä ensimmäisenä tule ajatelleeksi ranskattaren rooliin. Lähtökohta on joka tapauksessa sama kuin originaalissa: alkukohtauksessa ollaan Pariisissa taskuvarkaiden koulussa, jota johtaa ”taskuvarkauden professori” Aristide (Basil Rathbone). Alkuperäisessä Decoinin versiossa samassa roolissa nähtiin jyhkeä Saturnin Fabre. Sam Woodin käsissä elokuvan alku etenee jouhevasti, ja tarina syöksyy alamaailmasta suihkuseurapiireihin, joihin Arlette (Ginger Rogers) sujuvasti soluttautuu.

Sam Wood oli vuonna 1946 jo kokenut ohjaaja, ja hän oli parhaimmillaan vakavissa draamoissa. Komediakin sujuu, mutta tuntuu, että elokuvan tempo hidastuu loppua kohti, ja tarina menettää sitä screwball-henkisyyttä, joka oli Decoinin alkuperäisveriossa. Sellaista tapahtuu Pariisissa on kuitenkin kiinnostava jo sen nomadisuuden todistuskappaleena, johon toinen maailmansota monet elokuvantekijät ja näyttelijät pakotti. Elokuvan käsikirjoittaja Max Kolpé oli oikealta nimeltään Max Kolpenitzky (1905–1998). Königsbergiläinen kirjoittaja eli Itävallassa Anschlussiin asti, mutta vuonna 1938 hän joutui pakenemaan Pariisiin, jossa hän käsikirjoitti alkuperäisen elokuvan 1940. Vichyn Ranskasta hän pakeni Sveitsiin, kunnes palasi uudelleen Pariisiin sodan jälkeen ja oli lopulta käsikirjoittamassa Rossellinin elokuvaa Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948). Sellaista tapahtuu Pariisissa -elokuvan tuottajat Raymond ja Robert Hakim olivat puolestaan kotoisin Egyptistä. Ranskassa he tuottivat 1930-luvulla muun muassa Julien Duvivierin ja Marcel Carnén elokuvia, kunnes he emigroituivat sodan jaloista Yhdysvaltoihin. Sodan jälkeen he olivat tuottajina rakentamassa siltaa Yhdysvaltojen ja Ranskan välille rahoittamalla muun muassa Jean Renoir'n Etelän miestä (The Southerner, 1945). He tuottivat myös uusintafilmatisointeja ranskalaisista elokuvista, kuten Anatole Litvankin film noirin Pitkä yö (The Long Night, 1947), joka perustui Marcel Carnén Varjojen yöhön (Le Jour se lève, 1939). Kolmas kiinnostava nomadisuuden ilmentymä on näyttelijä Jean-Pierre Aumont, joka esiintyy Sellaista tapahtuu Pariisissa -elokuvan pääroolissa. Juutalaistaustainen Aumont sinnitteli Ranskassa vuoteen 1942, jolloin hän pakeni New Yorkiin. Hän teki MGM:lle muutaman elokuvan, muun muassa sota-aikaan liittyvän vankileirielokuvan Vapauden risti (The Cross of Lorraine, 1943), kunnes Aumont liittyi Vapaan Ranskan joukkoihin ja osallistui sotaan Pohjois-Afrikassa, Italiassa ja Ranskassa. Täältä hän palasi hetkeksi Hollywoodiin juuri Sellaista tapahtuu Pariisissa -elokuvaan!

Kaasuvalo (Gaslight, 1940)

Thorold Dickinsonin Kaasuvalo (Gaslight, 1940) valmistui toisen maailmansodan aikana ja jäi Hollywoodissa vuonna 1944 valmistuneen uudelleenfilmatisoinnin jalkoihin. Kerrotaan, että ohjausvastuuta olisi tarjottu Dickinsonillekin, mutta lopulta Hollywoodin Kaasuvalon ohjasi George Cukor ja päärooleissa nähtiin Ingrid Bergman ja Charles Boyer. Dickinsonin alkuperäisessä tulkinnassa avioparina nähdään Anton Walbrook ja Diana Wynyard. Walbrook oli oikealta nimeltään Adolf Wohlbrück. Hän oli Max Reinhardtin koulima näyttelijä, joka oli syntynyt Wienissä vuonna 1896. Poliittisten olosuhteiden kiristyttyä hän siirtyi Itävallasta Englantiin ja otti käyttöön toisen nimensä Anton. Itävallassa Wohlbrück oli nähty sellaisissa loistavissa elokuvissa kuin Willi Forstin Naamiaiset (Maskerade, 1934) ja Allotria (1936). Englannissa Walbrook nähtiin monissa Powell & Pressburger -elokuvissa, ja Dickinsonin Kaasuvalossa hän tekee unohtumattoman roolityön mieleltään hajoavana aviomiehenä, jonka jalokivien yltäkylläisyys on sokaissut. Vaikuttava on myös naispääroolissa esintyvä Diana Wynyard, jonka tulkitsema nuori aviopuoliso joutuu miehensä manipulaation kohteeksi.

Kaasuvalo perustuu Patrick Hamiltonin vuonna 1938 valmistuneeseen näytelmään, johon Dickinson tarttui melko tuoreeltaan. Näytelmämäisyys luonnehtii sekä Dickinsonin että myöhempää Cukorin versiota, mutta Dickinson on lisännyt tulkintaansa avaruutta alun ja lopun vaikuttavilla kamera-ajoilla sekä keskelle elokuvaa sijoitetulla jaksolla, jossa Paul Mallenin (Anton Walbrook) puoliso Bella (Diana Wynyard) erehtyy viereiseen kauppaan, vain saadakseen miehensä torut. Kaasuvalon ahdistavaan tunnelmaan sisätilojen korostaminen tietysti sopii: kaasuvalon värähtelyt luovat tilaan outoja aavistuksia, kun Bella tulkitsee miehensä aikaansaannoksia oman mielensä heijastumiksi. Ainakin minulla huomio kiinnittyi interiööreihin: lavastuksesta vastaa Duncan Sutherland (1905–1967), joka oli myöhemmin Ealing-studion luottomiehiä. Sisätiloja katsoessa tuntuu siltä kuin elokuva edustaisi jatkumoa siihen maailmaan, joka jäi ensimmäisen maailmansodan jalkoihin. Kaasuvalon viktoriaaninen koti on kuin historian mausoleumi, ja sellainen vaikutelma tulee itse elokuvastakin, jossa koti on ahdistava vankila. Thorold Dickinson kuuluu niihin ohjaajiin, joiden tuotantoa pitäisi nähdä huomattavasti enemmän. 

Juna (The Train, 1964)

Saimme äkillisen kohtauksen: tänään on katsottava jokin seikkailullinen Burt Lancaster -elokuva. Valitsimme John Frankenheimerin ohjauksen Juna (The Train, 1964), jossa Lancaster esittää ranskalaista Labichea, rautatietarkastajaa ja vastarintaliikkeen aktiivia. Uransa aikana Lancaster esitti sujuvasti italialaista aristokraattia (Viscontin Tiikerikissa ja Bertoluccin 1900),  mutta kieltämättä kesti hetken aikaa tottua ajatukseen, että Lancaster voisi olla ranskalainen... Varsinkin kun Junassa esiintyvät sellaiset ranskalaisen elokuvan symbolit kuin Michel Simon ja Jeanne Moreau. Mutta vakuuttava hän lopulta on. Sodasta oli elokuvan valmistumisen aikaan kulunut vain kaksi vuosikymmentä. Lancasterillä oli omakohtaista kokemusta rintamalta, sillä hän oli palvellut Yhdysvaltain maavoimissa.

Juna sijoittuu miehitettyyn Ranskaan. Asetelma tuo mieleen René Clémentin klassikkoelokuvan Taistelu rautateistä (La bataille du rail, 1946), joka välittömästi sodan jälkeen kuvasi rautatieläisten ja vastarintaliikkeen läheisiä suhteita. Clément kuvasi taistelijoita kollektiivina, eikä elokuvasta noussut esiin sankareita. Frankenheimerin tulkinta edustaa aivan toisenlaista lähestymistapaa ja näkökulmaa. Juna keskityy voimakkaasti Labichen persoonaan, vaikka elokuva korostaakin, että menestyksekäs operaatio saksalaisia vastaan onnistui vain kollektiivisen yhteistyön ansiosta. Frankenheimerin kerrontatyylissä ei vain ole sijaa niille nimettömille vastarintaliikkeen työmyyrille, jotka mahdollistivat sankariteon. Itse elokuva kuvaa miehittäjien pyrkimystä viedä Ranskan taideaarteita Saksaan vain hieman ennen liittoutuneiden saapumista. Pohjana on tositapahtuma, mutta todellisuudessa juna ei päässyt kovinkaan kauas Pariisista.

Alun perin Junan ohjaajan piti olla Arthur Penn, mutta kolmen kuvauspäivän jälkeen tuottaja vaihtoi ohjaajaksi John Frankenheimerin. On oikeastaan hämmästyttävää, miten hän on näin nopealla aikataululla onnistunut toteuttamaan itsenä näköisen elokuvan: Frankenheimerin ohjaukset ovat viileän toiminnallisia, ja sitä on myös Juna.

Takki ja liivit pois (1939)

Jorma Nortimo (1906–1958) on jättänyt lähtemättömän jälkeen suomalaisen elokuvakomedian historiaan farssiohjauksellaan Rovaniemen markkinoilla (1951). Nortimolla oli vankka teatteritausta, niin Ylioppilasteatterista kuin myöhemmin Turun kaupunginteatterista, mutta hän oli myös elokuvanäyttelijä ja -ohjaaja jo 1930-luvulta lähtien. Ohjaajana hän aloitti draamoilla Syyllisiäkö? (1938) ja Halveksittu (1939). Komedia Takki ja liivit pois (1939) oli hänen kolmas ohjauksensa ja ensimmäinen komediansa. Pohjana oli Agapetuksen näytelmä Onnellinen Sakari (1932), joka oli menestynyt Kansallisteatterin näyttämällä pääroolissaan Aku Korhonen.  Takki ja liivit pois oli Suomen Filmiteollisuuden 22. elokuva, ja tähän myös alku viittaa: katsoja näkee ensimmäisissä kuvissa auton, joka perässä on SF-laatta ja rekisterinumerona A-22.

Aku Korhonen ei ehkä ole kaikkein katu-uskottavin kirurgian professorina, mutta hänen esittämänsä Sakari Vartio on riemastuttava hahmo. Vastaanotollaan hän toimii boheemisti, vilkaisee potilaitaan nopeasti ja sanoo: ”Tulkaa pian uudestaan. Se on sata markkaa.” Takki ja liivit pois esittelee päähenkilönä arkielämästä vieraantuneen mutta herttaisen professorin, ja tuota pikaa toinenkin akateeminen hahmo astuu esiin, kun Kiinan-matkalta saapuu sosiologian professori Kalle Sorjamaa (Kaarlo Angerkoski), jota kutsutaan ”Kiinan Kalleksi”. Kiinalla on elokuvassa muutoinkin painoarvoa. Onkohan tämä ensimmäisiä kotimaisia elokuvia, joissa kiinalaiseen kulttuuriin viitataan kantavana aiheena? Sakari Vartion tytär Ilona (Sirkka Sipilä) ujuttautuu teatteripiireihin ja vie mukanaan isänsä nuoruudennäytelmän Mandariinin vankina. Teatterin johtaja Alfons Kukkaketo (Toppo Elonperä) muuttaa näytelmän nimeksi Seikkailu kaukomailla, mutta teksti on kokonaan Vartion kynästä, mikä hänelle lopulta valkeneekin. Akateemisista viittauksista voi vielä mainita loistavan lääketieteen professorien kostean illallisen, jossa kuunnellaan tieteellistä esitelmää!

Hiljaa virtaa Don (Tikhyi Don, 1957–1958)

Sergei Gerasimovin Hiljaa virtaa Don (Tikhyi Don, 1957–1958) on ainakin televisioesitysten määrällä mitattuna suosituimpia neuvostoelokuvia Suomessa. Elonetin tietojen mukaan se on nähty 2000-luvullakin neljä kertaa. Itse näin Gerasimovin teoksen tv-esityksen 15-vuotiaana vuonna 1976, ja melodramaattisten, melkein oopperallisten käänteiden ja historiallisten tapahtumien yhdistelmä jäi hämmentämään mieltä. Vuonna 1906 syntynyt Gerasimov tuli elokuva-alalle jo 1920-luvulla ja esiintyi muun muassa Grigori Kozintsevin ja Leonid Traubergin Päällystakissa (Shinel, 1926).  Ohjaajana Gerasimovin läpimurto oli vuonna 1936 valmistunut Seitsemän rohkeata (Semero smelykh), joka kuvaa tutkimusretkikunnan selviytymistä arktisissa olosuhteissa. Sittemmin Gerasimovista tuli suurten produktioiden ja prestiisielokuvien luotto-ohjaaja. Hänen uransa lakipiste oli kolmiosainen, kuusituntinen tulkinta Mihail Solohovin romaanista Hiljaa virtaa Don.

Solohovin romaani ja Gerasimovin elokuvatulkinta kuvaavat Donin kasakoiden elämää poliittisesti epävakaiden olojen keskellä. Solohovin laajamuotoinen romaani on ollut epäilemättä haaste. Gerasimov itse laati käsikirjoituksen, jossa tapahtumia seurataan laajoin kaarroksin ja välillä tiivistäen vuodesta 1912 vuoteen 1922. Hiljaa virtaa Don jakaantui kolmeen osaan, joista kaksi ensimmäistä sai ensi-iltansa lokakuussa 1957 ja kolmas huhtikuussa 1958. Suomessa ensimmäinen osa tuli ensi-iltaan lokakuussa 1958. Solohovin romaanin ensimmäinen suomennos oli ilmestynyt jo vuonna 1944 nimellä Hiljainen Don, mutta varsinainen menestys alkoi, kun Juhani Konkan käännös valmistui vuonna 1956 nimellä Hiljaa virtaa Don. Radion kuuntelijatkin pääsivät romaanista osalliseksi, sillä Tarmo Manni luki Konkan suomennosta Moskovan radion lähetyksissä syksyllä 1957.

Gerasimovin elokuvatulkinta alkaa vuodesta 1912. Päähenkilöksi asettuu Grigori Melehov (Pjotr Glebov), joka pyristelee perinteitä vastaan. Isä on järjestänyt hänelle avioliiton Natalian (Zinaida Kirijenko) kanssa, mutta Grigori hamuaa Aksinjaa (Elina Bystritskaja), joka on jo naimissa. Yhdessä Grigori ja Aksinja karkaavat ja saavat lapsen, joka kuitenkin menehtyy. Sarjan ensimmäinen elokuva on lähes oopperallinen melodraama, jonka lopuksi Grigori palaa Natalian luokse. Seuraavissa elokuvissa historian pyörteet viskaavat Grigoria ensin maailmansodan rintamalle ja myöhemmin Venäjän sisällissodan ristiriitoihin. Elokuvan, niin kuin romaaninkin, voima on siinä tavassa, jolla se katsoo historiallisten tapahtumien myllerrystä marginaalin kautta, sivusta, niiden ihmisten kokemuksestakautta, jotka eivät ole määrittelemässä kehityksen suuntaa. Tämä tuo tarinaan kohtalonmaista sävyä. Suomessa aikalaiskritiikeissä huomio kiinnittyi Gerasimovin elokuvan voimakkaaseen tunnelataukseen. Suomen Sosialidemokraatin kriitikko kirjoitti marraskuussa 1958: ”Selvin tapahtumin kertova elokuva keskittyy ennen kaikkea ihmisten välisiin suhteisiin, heidän villin voimakkaaseen verenkäyntiinsä ja kasakkatapohinsa.” Kasakoiden intohimo oli suomalaiselle katsojalle vierasta, mutta ehkä se oli sitä myös neuvostokatsojalle, sillä elekieltä oli harjoiteltu tunnollisesti. Suomen Sosialidemokraatti jatkoi: ”Elokuvan ihmisissä on oikeassa suhteessa yhdistelmää alkuvoimaisuudesta, raakuudesta ja tapojen viljeltyneisyydestä. Näyttelijöitä on totutettu pitkän ajan ennen filmaukseen ryhtymistä kasakoitten eleilmaisuun. Mieleen jäi sellainenkin yksityiskohta kuin kauniin Elina Bystritskajan tapa pyyhkiä kyyneleet poskiltaan koukistunein sormin niin kuin paljon raskasta työtä tehnyt maalaisnainen tekee.”