Pitkä yö (1947)

Pitkä yö (The Long Night, 1947) yhdistää ranskalaisen poeettisen realismin ja yhdysvaltalaisen film noirin. Anatole Litvak oli luomassa ranskalaisen rikoselokuvan tummasävyistä kuvastoa elokuvalla Salaperäinen Pariisi (Coeur de Lilas, 1932). Hollywoodissa hän teki RKO:lle uusintafilmatisoinnin Marcel Carnén Varjojen yöstä (Le Jour se lève, 1939), joka perustui Jacques Viot'n käsikirjoitukseen ja Jacques Prévertin dialogiin. Pitkä yö on unohdettu helmi, joka väistämättä kärsii vertailusta alkuperäisteokseen. Elokuvaa pitäisi pystyä katsomaan omana, itsenäisenä teoksenaan, mutta vaikeaahan se on. Toisaalta vertailu antaa mahdollisuuden pohtia niitä eroja, joita sotaa edeltävään ja sodan jälkeiseen rikoselokuvaan on tullut. Suomessa Pitkä yö nähtiin elokuussa 1948, ja televisiossa se on esitetty kerran toukokuussa 1960.

Pitkä yö alkaa aivan samaan tapaan kuin Varjojen yö. Katunäkymän jälkeen siirrytään taloon, jonka portaikossa kävelee sokea mies. Yhtäkkiä ylimmästä kerroksesta kuuluu laukaus, tuntematon mies horjahtelee ulos haavoittuneena, kaatuu portaisiin ja heittää henkensä. Sokea saapuu paikalle ja rientää hälyttämään apua. Oli pakko katsoa, miten sama jakso on toteutettu Varjojen yössä. Kohtauksn kulku on jotakuitenkin sama, mutta on vaikea päätellä, onko Litvakilla ollut tekovaiheessa käsissään Carnén tulkinta vai perusutuko kaikki vain käsikirjoitukseen ja muistikuviin vuosia aiemmin nähdystä teoksesta. Silmiinpistävää on kuitenkin se, että ranskalaisessa elokuvassa katsoja tunnistaa kuolevan miehen näyttelijä Jules Berryksi, ja kuolema on selvästi järkyttävämpi. Pitkässä yössä katsoja ei välttämättä hoksaa, että näyttelijä on Vincent Price, sillä 36-vuotias tähti on tässä harmaannutettu senioriksi ja kuolema tapahtuu huomattavasti miedommin kuin Carnélla. Sokean katsoja tunnistaa oitis Elisha Cook Jr.:ksi. Myöhemmin paljastuu, että kuollut mies on Maximilian Suuri, taikuri ja koirankouluttaja, joka on vainonnut nuoria rakastavaisia, Pitkässä yössä Joe Adamsia (Henry Fonda) ja Jo Annia (Barbara Bel Geddes). Varjojen yössä vastaavissa rooleissa nähdään Jean Gabin ja Jacqueline Laurent. Avauskohtauksessa huomio kiinnittyy myös Pitkän yön loisteliaaseen mustavalkokuvaukseen ja erinomaisiin kameraliikkeisiin. Kuva kohoaa porraskäytävässä ilmavasti lattian läpi toiseen kerrokseen, ja liike tuo mieleen Litvakin Ranskan-kauden elokuvat.

Henry Fonda on erinomainen Joe Adamsin roolissa, vaikkakaan hän ei ole yhtä traaginen sankari kuin Jean Gabin. Pitkä yö valmistui ensi-iltaan vuonna 1947, ja huomio kiinnittyy siihen, miten tietoisesti elokuva on sijoitettu valmistumisajankohtaansa. Kaupungin kaduilla nähdään julisteita, joissa sotilaat toivotetaan tervetulleeksi kotiin rintamalta. Aivan kuin Pitkä yö haluaisi sanoa, että nimenomaan sota on ollut pitkä yö, jonka jälkeen aamu ei ota valjetakseen. Joe Adamsin henkilökohtaisesta taustasta ei tarkasti tehdä selkoa, mutta katsoja olettaa, että myös hän on ollut sodassa, väkivaltaisten tapahtumien keskellä. Elokuva rakentuu takautumien varaan, mutta niissä mahdollinen sotakokemus ei tule esiin. Sen sijaan voidaan tulkita, että Maximilianin (Vincent Price) suhde Jo Anniin on nimenomaan tapahtunut silloin, kun Joe on ollut poissa. Kiinnostavaa on edelleen se, että Varjojen yöstä poiketen päivä ei Pitkässä yössä valkene, mutta lopetus herättää toivoa. Käsikirjoitusta on muutettu niin, ettei sankarin tarvitse menehtyä, ja toivon kipinä rakastavaisten uudesta mahdollisuudesta jää kytemään.

Pitkän yön musiikki on kreditoitu Dimitri Tiomkinille. Musiikki rakentaa surumielistä tunnelmaa erityisen vahvasti, sillä Tiomkin on lainannut Beethovenin Eroica-sinfonian surumarssia ja käyttää sitä häikäilemättömästi loppumetreille asti.