Sotarummut (1954)

Delmer Davesin Sotarummut (Drum Beat, 1954) perustui ohjaajan omaan käsikirjoitukseen. Tuntuu, että Daves on halunnut jatkaa vuonna 1950 valmistuneen Katkaistun nuolen (Broken Arrow) tematiikkaa kirjoittamalla westernin, jossa palataan intiaanisotiin ja rauhan saavuttamisen ongelmiin. Ensimmäinen vaikutelma on kuitenkin, että käsikirjoituksesta puuttuu napakkuutta tai että tekstiä olisi voinut merkittävästi lyhentää. Jälleen kerran Davesin western tarjoaa huikeita maisemia, jotka kuvaaja J. Peverell Marley on ikuistanut Sedonassa, Arizonassa. Tämä on tosin ristiriitaista, sillä tarina on sijoitettu Kalifornian pohjoisosiin. Harmillista on espanjalaisessa dvd-julkaisussa CinemaScope-kuvaa on kavennettu kalpeaksi aavistukseksi alkuperäisestä.

Sotarummut alkaa Washingtonista: entinen Indian fighter Johnny MacKay (Alan Ladd) on menossa tapaamaan presidentti Grantia (Hayden Rorke), joka antaa MacKaylle tehtäväksi lähteä solmimaan rauhaa. Tapahtumilla on historiallinen tausta, sillä 1870-luvun alussa käytiin modok-intiaanien ja Yhdysvaltain armeijan välinen konflikti Pohjois-Kaliforniassa ja Oregonissa. Modokien legendaarinen päällikkö oli Kintpuash (1837–1873), joka tunnettiin myös nimellä Kapteeni Jack. Davesin elokuva ripottelee historiallisia käänteitä tarinan lomaan, muun muassa tunnetun kenraali Canbyn kuoleman, mutta draaman kaarta Sotarumpuihin ei lopulta rakennu. Lopussa MacKay saa kamppailla Kapteeni Jackiä vastaan kaksin käsin.

 
Sotarumpujen ehdoton voimahahmo on juuri Kapteeni Jack. Roolia tulkitsee Charles Buchinsky, myöhempi Charles Bronson, joka tekee tinkimättömästä intiaanipäällikköstä vakuuttavan tulkinnan. Tämä oli Bronsonin uran käännekohta. Kuva Kapteeni Jackistä ei ole yksinomaan totinen. Lopussa päällikkö kohtaa vääjäämättömän loppunsa, mutta huumoria riittää kohtauksessa, jossa pappi tulee saarnaamaan paratiisin autuudesta ennen hirttolavalle astumista. Kapteeni Jack toteaa: ”You say this heaven nice place, huh? You like this place, heaven?” Pappi vastaa: ”Yes, it's a beautiful place!” Kapteeni Jack harkitsee hetken ja täräyttää lakonisesti: ”Then I tell you what, Preacher. You like it so much, you take my place out there.”

Katkaistu nuoli (1950)

San Franciscossa vuonna 1904 syntynyt Delmer Daves tuli Hollywoodiin vuonna 1928 ja työskenteli aluksi käsikirjoittajana. Ohjaajan pestejä Daves sai vuodesta 1943 lähtien, ja esikoisena syntyi sotaelokuva Tavoitteena Tokio (Destination Tokyo). Daves muistetaan 40-luvun noir-elokuvista Punainen talo (The Red House, 1947) ja Pimeä käytävä (The Dark Passage, 1947). Sittemmin hän niitti mainetta ennen kaikkea lännenelokuvillaan. Nyt bluray-muodossa on saatavissa ohjaajan ehkä hienoin western Katkaistu nuoli (The Broken Arrow, 1950). On pakko sanoa heti kärkeen, että tämä elokuva jos mikä sopii teräväpiirtomuotoon. Katkaistu nuoli toimii visuaalisesti erinomaisesti, kuten moni myöhempikin Davesin western. Katkaistu nuoli merkitsi James Stewartille paluuta lännenelokuvaan vuoden 1939 jälkeen. Tosin ensi-iltaan ehti hieman aiemmin Anthony Mannin Winchester ’73 – kohtalon ase (Winchester ’73, 1950). 

Katkaistu nuoli alkaa James Stewartin tunnistettavalla äänellä. Myöhemminkin tarinassa kertoja palaa, mutta alun sanoilla on olennainen merkitys: ”This is the story of a land, of the people who lived on it in the year 1870, and of a man whose name was Cochise. He was an Indian – leader of the Chiricahua Apache tribe. I was involved in the story and what I have to tell happened exactly as you'll see it – the only change will be that when the Apaches speak, they will speak in our language. What took place is part of the history of Arizona and it began for me here where you see me riding.” Vaikka päähenkilö vakuuttaa kertovansa historiasta mahdollisimman tarkasti, tarina asettuu metatasolle, kun alaviitteenomaisesti kertoja viittaa intiaanien puheeseen, joka on ”in our language”. Katkaistu nuoli pohjautuu historiallisiin tapahtumiin, mutta tätä ei erityisesti alleviivata, vaan katsojan täytyy itse tunnistaa, mistä on kyse. Aikalaiskatsojalle se ei ole ollut ongelma, sillä Katkaistu nuoli perustui Elliott Arnoldin vuonna 1947 julkaisemaan romaaniin Blood Brother, jossa käsiteltiin Tom Jeffordsin ja apassipäällikkö Cochisen ystävyyttä. Elokuvan alussa Jeffords (James Stewart) törmää haavoittuneeseen intiaaniin ja auttaa tätä, mitä muut valkoiset pitävät kummallisena, luopiomaisena. Alusta lähtien on selvää, että Katkaistu nuoli käsittelee intiaanien näkökulmaa vahvemmin kuin monet muut aikakauden westernit.

Katkaistun nuolen historiallisena taustana on rauha, jonka Cochise solmi kenraali Oliver O. Howardin kanssa vuonna 1872. Elokuvan vaikuttavuus on siinä kompleksisuudessa, jolla se rauhan teemaa käsittelee. Cochise (vakuuttava Jeff Chandler) näyttäytyy Davesin tulkinnassa melkein aatelisena: hän on kunnian mies, joka pitää sanansa kaikissa olosuhteissa. Poliittisen tilanteen kuvaus tuo mieleen monet myöhemmät historian hetket. Kummallakin puolella rintamaa on omiin vakaumuksiinsa pitäytyviä jääräpäitä, jotka käyvät yksinäistä sissisotaansa rauhanpyrkimyksiä vastaan. Daves ei kuvaa kumpaakaan osapuolta puhtoisena, mutta hän antaa sijaa Jeffordsin ja Cochisen syvenevälle ystävyydelle, joka saa kestämään myös oman puolen vääryydet.

Katkaistu nuoli ei ole eikä pyri olemaan etnografisen tarkka kuvaus intiaanikulttuureista: rituaalien kuvauksen kautta Daves kuitenkin rakentaa kuvaa toiseudesta, jonka ymmärtämistä Jeffords haluaa yrittää. Minuun teki vaikutuksen se tapa, jolla elokuva yhdistää shakespearelaisen tragedian elementit tarinaan. Päätös on murheellinen, vaikka rauha saavutetaankin. Liioittelu työntää pois ajatuksen siitä, että kyse olisi tarkasta historian kuvauksesta. Pikemminkin Katkaistu nuoli esittää laajemman puheenvuoron kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta ja rauhan mahdollisuudesta. Tuntuu siltä, että Katkaistu nuoli viittaa myös siihen sotaan, joka oli juuri jätetty taakse. Elokuvaa kuvattaessa vuonna 1949 toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut vain neljä vuotta. Tom Jeffordsin katkeruus sotaa kohtaan on varmasti tuntunut aikalaisista perustellulta.

Hyökkäys Punaisella joella (1954)

Rudolph Matén lännenelokuva Hyökkäys Punaisella joella (The Siege at Red River, 1954) perustuu Sydney Boehmin käsikirjoitukseen. Maté oli tehnyt yhteistyötä Boehmin kanssa jo kolmessa elokuvassa, Vaistosin rikoksen (Union Station, 1950), Luoti luodista (Branded, 1950) ja Maailman sortuessa (When Worlds Collide, 1951). Boehmin merkittävimpiin töihin kuului käsikirjoitus Fritz Langin kivikovaan Gangsterikuninkaaseen (The Big Heat, 1953). Hyökkäys Punaisella joella oli Boehmille paluu westerniin, kuten myös Matélle, jonka edellinen luomus oli rikoselokuva Vaarallista rakkautta idässä (Forbidden, 1953).

Hyökkäys Punaisella joella ei ole maailmoja mullistava western, mutta se alkaa kiinnostavasti junaryöstöllä, jonka varsinaiset motiivit paljastuvat vasta myöhemmin. Keskiöön asettuu kaksikko Jim Farraday (Van Johnson) ja Benjamin Guderman (Milburn Stone), jotka näyttävät kaupittelevan ihmelääkettään paikkakunnalta toiselle. Todellisuudessa he ovat konfederaation miehiä, ja Farraday on oikealta nimeltään kapteeni James Simmons. Duo välittää eteenpäin mystisiä viestejä ja saa komentoja rintamalinjojen tuolta puolen. Ennen pitkää hahmottuu varsinainen tarkoitus, konekiväärin salakuljettaminen intiaaniterritorion läpi etelän puolelle.

Elokuvan kärki käy ilmi vasta tarinan loppupuolella. Brett Manning (Richard Boone) saa vihiä suunnitelmista ja lupautuu ohjaamaan Farradyn ja Gudermanin intiaanialueen halki. Ahne Manning kavaltaa kaksikon ja myy konekiväärin intiaaneille, kohtalokkain seurauksin. Vaikka elokuvassa on näennäisesti etelän ja pohjoisen vastakkainasettelu, vähitellen näkökulmat hilautuvat lähemmäs toisiaan, ja Manning näyttäytyy vakoojana, joka on valmis myymään salaisen aseen viholliselle. Hyökkäys Punaisella joella on poliittinen allegoria, kylmän sodan vastakkainasettelun kuvaaja, jossa Manning käyttää hyväkseen Yhdysvaltain jakautuneisuutta. Lopulta elokuva tuntuu puhuvan kansallisen yhtenäisyyden puolesta, ja loppukohtaukseen sisältyy aavistus siitä, ettei Farradayn/Simmonsin toimiin suhtauduta kovinkaan ankarasti.

Valitan, väärä numero! (1948)

Anatole Litvak -katselmuksemme jatkui klassisella film noirilla Valitan, väärä numero! (Sorry, Wrong Number!, 1948), joka edustaa Litvakin Hollywood-uran huippua. Tiivistunnelmainen trilleri on Hal B. Wallisin tuottama ja perustuu Lucille Fletcherin huippusuosittuun kuunnelmaan, joka kuultiin alun perin Suspense-ohjelmassa toukokuussa 1943 ja josta kirjailija muokkasi myös romaanin. Alkuperäisessä toteutuksessa sänkyyn kahlittua, sairasta Leona Stevensonia esitti Agnes Moorhead. Puhelinaihe sopi erinomaisesti kuunnelmaksi, sillä välillä päähenkilöä kuultiin langan päässä, välillä taas soittajana, jonka ainoa keino pitää yhteyttä ulkopuoliseen maalmaan on tarttua luuriin. Kuunnelma, kuten elokuvakin, hyödyntävät erinomaisesti teknologiaa, joka mahdollistaa yhteydet mutta samalla tuntuu erottavan ihmiset vääjäämättömästi toisistaan. Fletcher teki itse käsikirjoituksen kuunnelmansa pohjalta. Alkutekstien jälkeen nähtävät sanat kuvaavat puhelinkulttuurin dramaattisia vaikutuksia: ”In the tangled networks of a great city, the telephone is the unseen link between a million lives... it is the servant of our common needs – the confidante of our inmost secrets... life and happiness wait upon its ring... and horror... and loneliness... and... death!” Puhelin on 1940-luvun Internet, verkosto, joka sitoo yksilön miljooniin tuntemattomiin sieluihin.

Elokuvassa kaiken keskiössä on kuunnelman tapaan Leona Stevenson (Barbara Stanwyck), ja samalla käsittelyyn nousee hänen suhteensa aviomieheensä Henryyn (Burt Lancaster). Tarina kulkee taidokkaasti takautumasta toiseen, ja vähitellen aviodraaman taustat alkavat paljastua, Henryn tyytymätömyys työhön appiukon firmassa, halu itsenäistyä ja Leonan vamman taustat. Draaman ydin on Leonan vahingossa kuulema puhelinkeskustelu, joka viittaa murhaan. Barbara Stanwyck on erinomainen epätoivoisena Leonana, jonka kauhu kasvaa, mitä pidemmälle puhelinkeskustelut etenevät.

Anatole Litvak on parhaimmillaan ihmisten välisen etäisyyden kuvaajana. Kamera-ajot Leonan makuuhuoneesta portaikkoa pitkin alakertaan ovat erinomaisia ja tuovat mieleen Litvakin varhaisemman tuotannon luovat kameraliikkeet. Lopussa on vaikuttava kamera-ajo ikkunasta ulos ja laskeutuminen alakertaan, mikä tuo mieleen Litvakin aloituksen rikoskomediassa Salaisia voimia (Amazing Dr. Clitterhouse, 1938). Tässä visuaalinen taito on film noirin palveluksessa ja kauhun luomisen välikappaleena. Kuvallisen tyylin rinnalla tärkeää on ääniympäristö, puhelimen pirinä, numerovalinta, kiekon pyörähdykset, luurin kopautukset, puhelimesta kantautuva ääni, kellon lyönnit... Elokuvan menestys innoitti Lux Radio Theatren tekemään aiheen uudelleen kuunnelmaksi vuonna 1950. Siinä Stanwyck ja Lancaster osoittivat hallitsevansa myös radioteatterin!

Ratkaiseva yö (1948)

Ryhtyessään ohjaajaksi vuonna 1947 Rudolph Maté, alias Rudolf Mayer, oli jo kokenut elokuvantekijä. Ensimmäinen ohjaus Kaikkien aikojen morsian (It Had to Be You, 1947) alkoi kuitenkin Don Hartmanin komennossa, ja Maté istui ohjaajantuoliin kesken hankkeen. Ensimmäinen itsenäinen työ oli seuraavana vuonna valmistunut film noir Ratkaiseva yö (The Dark Past, 1948), merkillinen teos, joka perustuu James Warwickin näytelmään Blind Alley. Ytimekäs, 75-minuuttinen rikosdraama käynnistyy vetävästi. Alussa on lähes kahdeksan minuuttia subjektiivista otosta, kertoja nousee linja-autoon, matkustaa työpaikalleen poliisiasemalle ja paljastuu psykiatriksi. Kun ääni saa kasvot, psykiatrin piippua alkaa tuprutella itse Lee J. Cobb, joka esittää tohtori Andrew Collinsia. Bussikohtaus on erittäin hieno kuvatessaan ohi lipuvien kansalaisten erilaisia elämäntilanteita. Kun kertojaäänen käyttö pitkittyy, katsoja alkaa tulla malttamattomaksi.

Psykiatrin huoneesta tarina hyppää suoraan rikollisten kyytiin. Vankilasta paennut tappaja Al Walker (William Holden) tekee rumaa jälkeä ja tunkeutuu sattumalta tohtori Collinsin kotiin. Asetelma muistuttaa William Wylerin jännäriä Epätoivon hetkiä (Desperate Hours), joka valmistui seitsemän vuotta myöhemmin. Kodin ahtaiden seinien sisäpuolella Matén ohjaus toimii parhaiten, ja Holdenin ja Cobbin yhteispeli on perinomaista. En heti muista William Holdenia yhtä vakuuttavassa roiston roolissa. Koko kotijakso on itse asiassa takautumaa, kun Collins perustelee kollegalleen suhtautumista nuoriin rikollisiin ja haluaan auttaa kaidalta tieltä karanneita sieluja.

Ymmärrän hyvin, jos osa katsojista kavahtaa Ratkaisevan yön opettavaista sävyä. Elokuva on läpikotaisin rikollisen mielen psykologian käsittelyä ja Hollywoodille luonteenomaisesti erittäin freudilaisesti esitettyä. Collinsilla on kirja, joka käsittelee rikollisen sielunelämää, ja teos kiinnostaa myös painajaistensa keskellä kärvistelevää Walkeria. Mieleen tulee Alfred Hitchcockin Noiduttu (Spellbound, 1945), jossa psykiatri auttaa murhasta syytettyä miestä saamaan muistinsa takaisin. Myös Walker on unohtanut traumatisoivan lapsuuden tapahtuman. Collinsin käsittelyssä traaginen tapahtuma palaa Walkerin mieleen, ja painajaisunet saavat selityksensä. Tässä tarinassa tappaja ei ansaitse kuolemaa mutta vangituksi hän joutuu, parantuneena. Vaikka läpikuultava, mekaanisen tuntuinen psykologisointi häiritsee, elokuvan loppu tuntuu on vaikuttava, ja se on film noirin sisällä epätavallinen.

Seitsemäs ratsuväki (1956)

Harry Joe Brownin ja Randolph Scottin tuottamien lännenelokuvien joukossa Seitsemäs ratsuväki (7th Cavalry, 1956) on kiinnostava poikkeus. Se sijoittuu tarkkaan historialliseen ajankohtaan: Little Big Hornin taistelu on juuri käyty ja kenraali Custer on vainaa. Käsikirjoitus perustuu Glendon Swarthoutin novelliin ”A Horse for Mrs. Custer”, josta Peter Packer teki käsikirjoituksen. Ohjaajaksi valikoitui kokenut Joseph H. Lewis, jolla oli takanaan sarja erinomaisia elokuvia, Lain vihollnen (The Undercover Man, 1949), Rikoksen pyörteessä (The Gun Crazy, 1950) ja Häikäilemättömät (The Big Combo, 1955). Lewis oli juuri tehnyt yhteistyössä Brownin ja Scottin kanssa, tuloksena sujuva western Ase on puhunut (A Lawless Street, 1955). Lewis kallistui uransa lopulla vahvasti lännenelokuvaan. Tämän jälkeen tulivat vielä Hehkuvaa vihaa (The Halliday Brand, 1957) ja erinomainen Terroria Teksasissa (Terror in a Texas Town, 1958). Sydämen reistailu pakotti kuitenkin luopumaan työtahdista, ja Lewis siirtyi television länkkäreiden tekijäksi. Sydän kylläkin kesti pitkään, sillä Lewis kuoli 93-vuotiaana vuonna 2000 Kaliforniassa.

Peter Bogdanovichin haastattelukirjassa Who The Devil Made It Joseph H. Lewis on melko vaitonainen Seitsemännen ratsuväen valmistumisesta. Hän kertoo kuitenkin kriittisestä suhtautumisestaan aiheeseen ja vaikeuksistaan motivoitua: ”I became terribly confused because I found out what a horrible man Colonel Custer was. Jiminy cricket! This was really a maniac – despicable man. And that truly interfered with my work: because I couldn't tell a true story. And I couldn't make a hero out of this man because of what I knew about him, and you had to in this film.” Toisaalta, kenraali Custer ei sinänsä elokuvassa esiinny, mutta hänen perintöään ja muistoaan käsitellään alusta loppuun. Vaikka Lewis on kriittinen omaa työtään kohtaan, alku on mielestäni loistava. Seitsemäs ratsuväki alkaa kuvaamalla, miten kapteeni Tom Benson (Randolph Scott) ratsastaa morsiamensa Martha Kelloggin (Barbara Hale) kanssa kohti Fort Lincolnia. Tukikohta osoittautuu kuolleeksi, kaikkialla on hiljaista. Kun Benson on päässyt pylväsaidan yli, kamera kiertää 360 astetta hiljaisen tyhjyyden yli. Yhtäkkiä ilmestyy hätääntynyt Charlotte Reynolds (Jeanette Nolan), jonka mies on juuri kaatunut Little Big Hornissa. Hän syyttää Bensonia pakoilusta, vastuun välttämisestä. Juuri tämä kysymys tekee elokuvan alusta vaikuttavan: päähenkilö ei ole kokenut traagista taistelua, hän on selviytyjä, mutta samalla hänen epäillään tietoisesti vältelleen taistelua, josta hänen olisi Custerin ystävänä pitänyt tietää. Asetelma on psykologisesti tuttua kaikkien katastrofien jälkikäsittelystä.

Alun jälkeen Seitsemäs ratsuväki hajoaa hetkeksi. Seuraa sarja tiukkasanaisia keskusteluja ja tutkimuksia, eikä Lewis ole selvästikään ollut kovin kiinnostuut niiden ohjaamisesta. Loppu sen sijaan kohoaa jälleen, kun toiminta käynnistyy noin 25 minuuttia ennen loppua. Benson karistaa epäilyt lähtemällä vapaaehtoisesti pelastamaan Custerin ruumista Little Big Hornin mullasta. Ruumiin kohtalo on koko elokuvan ydin. Seitsemäs ratsuväki tapailee myös kulttuurien kohtaamisen kysymyksiä, kun ratsuväen sotilaat pohtivat, miten operaatio ylipäätään voidaan tehdä, sillä taistelupaikka on nyt intiaaneille pyhä. Eräs puhuja vertaa alueelle tunkeutumista kirkkoon hyökkäämiseen. Tosin Benson kutsuu tätä kaikkea vain taikauskoksi. Lopussa Custerin hevosen ilmestyminen paikalle auttaa sotilaat pois intiaanien piirityksestä, sillä nämä tulkitsevat kenraalin hengen olevan läsnä. Kaikesta tästä huolimatta alkuperäisten amerikkalaisten kuvauksessa voi nähdä aavistuksen muuttuvista näkemyksistä, kunnioitustakin.

Uhkapeliä elämästä (1955)

Tony Curtisin uran ainoa lännenelokuva oli Rudolph Matén Universalille ohjaama Uhkapeliä elämästä (The Rawhide Years, 1955), jota voi tilanteen mukaan katsoa hulvattomana western-parodiana tai vauhdikkaana toimintapamauksena. Tony Curtis on omimmillaan elokuvan uhkapelikohtauksissa, ja korttihuijarin apulaisena hän on uskottava. Aivan samaa ei voi sanoa cowboy-jaksoista, mutta sujuvasti elokuvaa katsoo, kiitos Rudolph Matén ohjauksen. Krakovalaissyntyinen Maté oli alkuperäiseltä nimeltään Rudolf Mayer, ja hän teki uran kameramiehenä Unkarissa, Itävallassa, Saksassa, Ranskassa ja Englannissa ennen muuttoaan Hollywoodiin 1930-luvun puolivälissä. Oppia Mayer sai yhteistyöstä muun muassa Carl Theodor Dreyerin kanssa. Hollywoodissa Maté kuvasi sellaisia klassikoita kuin Alfred Hitchcockin Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940) ja Charles Vidorin Gilda (1946). Ohjaajana Maté aloitti vuonna 1947 ja ehti ennen kuolemaansa toteuttaa 31 pitkää näytelmäelokuvaa. Vuonna 1898 syntynyt Maté kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1964.

Rudolph Matén kädenjälki on parhaimmillaan elokuvan alussa. Ensimmäiset viisitoista minuuttia on kuin western pienoiskoossa. Kun Uhkapeliä elämästä alkaa, ollaan jokilaivalla, jossa varttuneen korttihuijarin apuna on nuori Ben Matthews (Tony Curtis). Tarkkasilmäinen Matt Comfort (Minor Watson) huomaa huijauksen, mikä aiheuttaa Benille tunnontuskia. Seuraavassa pelissä huijari häviää, ja Matt antaa rahat takaisin edelliselle uhrille. Samalla Ben lähtee omille poluilleen ja Matt tarjoaa työtä ranchillaan. Montaa minuuttia ei ehdi kulua, kun Matt makaa kuolleena, Ben paiskataan veteen ja korttihuijari lynkataan... Tuntuu, että elokuvaan on tuupattu kaikki mahdollinen westerniin liittyvä. Erityisen virkistävä on Rick Harperin hahmo, joka sopii Arthur Kennedylle loistavasti. Benin ja Rickin muodostama duo antaa elokuvalle veijarimaisen sävyn, jonka ansiosta kohellusta jaksaa katsoa silloinkin, kun juoni on epäuskottavimmillaan. Mainio on lopun kuolinkohtaus, jossa pääpukari Andre Boucher (Peter van Eyck) toteaa, ettei häntä kiinnosta keskustella sen paremmin menneisyydestään kuin tulevaisuudestaankaan...