Rooma 3: Palatiumilta Forum romanumille

Palatiumilla kulkiessaan on Rooman syntysijoilla, niin mytologian kuin arkeologisten kaivaustenkin mukaan. Täällä oli Rooman varhaisin asutus, ja täällä myös Romulus ja Remus tarinan mukaan asuivat. Sittemmin kukkula oli keisareiden yksinvallan symboli, palatsien tukikohta, erityisesti Domitianuksen 80-luvulla jKr. rakennuttaman suurellisen Domus Augustanan ja Domus Flavian ansiosta. Mutta Palatiumilta löytyvät myös keisari Augustuksen asumuksen jäännökset. Talo löydettiin puolivuosisataa sitten, mutta sen ainutlaatuiset freskot ovat olleet yleisölle avoinna vasta keväästä 2008 lähtien. Löytöä pidettiin sensaatiomaisena, sillä sinisen, punaisen ja okran värit ovat säilyneet kirkkaina. Tarinan mukaan Augustus itse kulki kodissaan yksinkertaisissa vaatteissa, mutta huoneiston seinät ovat täynnä väriä ja hienostuneita kuviointeja. Seinillä on maalattuja marmorijäljitelmiä, perspektiivisesti toteutettuja pylväikköjä, kolmiulotteisuutta tavoittelevia, tarkoin siveltimen vedoin tehtyjä stukkokoristelun mukaelmia. Kun näitä seiniä katsoo, on helppo ymmärtää, mistä renessanssitaiteilijat ammensivat inspiraatiota. Mutta toisaalta: tänne Rafaello ei koskaan päässyt. Jos grottoihin tihrustelleet taiteilijat olisivat nähneet tämän väriloiston, millaisia tulkintoja 1500-luvun antiikki-innostus olisikaan synnyttänyt?

Tällä kertaa Forum romanum jää auttamatta Augustuksen talon varjoon. Mieleen painuu tosin myös Farnesen puutarhasta siepattu kirpeä appelsiini, joka puussa näytti niin houkuttelevalta.

Kotimatkalla käymme tiedustelemassa lippuja oopperaan ja jalkapallo-otteluun. Halvat liput Stadio olimpicolle ovat jo menneet, mutta onneksi Piccolo liricasta saa edullisen pääsyn Puccinin Toscaan. Ennen kotiinpaluuta piipahdamme Sant’Ignazio di Loyolassa, jesuiittakirkossa, jonka upeat kattofreskot Andrea Pozzo taituroi vuonna 1685. Kirkkoa tehtäessä rahat loppuivat kesken, eikä kupolia voitu enää pystyttää. Pyhä Ignatius sai tyytyä kaksiulottuiseen valekupoliin, joka sopivasta kulmasta katsottuna on erehdyttävästi oikean tuntuinen.

Rooma 2: Vatikaani

Taivas on harmaa. Lähdemme aamulla yhdeksältä kävelemään Sant’Onofrion luostarin ohi kohti Vatikaania. Vuodenaika on onnekas: jonoa museoihin ei ole. Mieleen juolahtaa syksy 2006, jolloin seisoimme tuntikaupalla odottamassa pääsyä paavin ihanuuksien ääreen. Nyt sisäänpääsy ei kestä paternosterin vertaa. Tutustumme yhdessä pinakoteekkiin. Erityisesti jää mieleen Giotton maalaama, kardinaali Jacopo Stefaneschin tilaama triptyykki. Kaksipuolinen triptyykki sisältää viittauksen itseensä: kääntöpuolella kardinaali nähdään polvistuneena ojentamassa maalaustaan Pyhälle Pietarille. Stefaneschilla on jopa liina käsiensä suojana, ettei epäpuhtaus tartu pyhään kuvaan.

Pinakoteekin jälkeen jakaannumme tutustumaan egyptiläisiin, etruskilaisiin, klassisiin ja varhaiskristillisiin kokoelmiin, minkä jälkeen jatkamme yhdessä kohti Rafaelin huoneita. Flunssan vaivaannuttamana hoipertelen varhaiskristilliseen osastoon hyvien paimenten ja kauniiden sarkofagien pariin. Vaikka olen käynyt museossa usein, aina löytyy uusia yksityiskohtia. 300- ja 400-lukujen kristillisessä Roomassa sarkofagit olivat standardituotteita, joita koristeltiin raamatullisin aihein, ja vainajien kasvot veistettiin pitkän sivupaneelin keskelle. Oheinen kuva on erään sarkofagin hellyttävästä pariskunnasta. Kokoelmissa on myös valmistamatta jääneitä arkkuja, joissa on kasvojen paikalla vain aihio, mutta tässä tilanteessa vainajat ovat antaneet aidon ja elämänmakuisen kuvan jälkipolville, vuosituhansien päähän.

Tutustumme vielä Pietarinkirkkoon, jonka suunnaton mittakaava on aina hämmentävää. Suosikkini on Aleksanteri VII:n hautamuistomerkki, Berninin mestariteos, jossa raskaan marmorisen brokadin altakin kuolema jaksaa heristellä tiimalasiaan. Eipä aikaakaan, kun Villa Lantessa työ jatkuu. Jo kahtena edellisenä iltana olemme pitäneet iltaseminaaria - niin tänäänkin. Teemana ovat Pietarinkirkko ja paaviuden historia.

Rooma 1: Ikuinen kaupunki ristikon takaa

Kulttuurihistoria järjesti ensimmäisen kurssinsa Roomassa vuonna 1981: kahden vuoden kuluttua tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun graduvaiheen opiskelijat ensi kertaa tutustuivat Ikuiseen kaupunkiin Gianicolo-kukkulalla sijaitsevan Villa Lanten suojista. Vuoden 2009 kurssi alkaa ainakin omalta kohdaltani epäonnisissa merkeissä. Jo kotona vihoitellut flunssa vie voimat täydellisesti. Huoneestani, keittiökerroksen Giallasta, avautuu näkymä yli Rooman. Ainutlaatuinen maisema tekee vaikutuksen, vaikka se kuultaakin hyönteisverkon läpi. Särkylääkkeen ansiosta tuntuu kuin katsoisin kaikkea ristikon takaa. Ensimmäisenä päivän kaupparetki Trastevereen on minulle liikaa, ja joudun huilaamaan kaksi seuraavaa päivää: Tempietto, San Pietro in Montorio, San Clemente ja Lateraanikirkko jäävät tällä kertaa näkemättä, ellen sitten pääse niihin jossakin vaiheessa luikahtamaan. Kolmantena päivänä turvaudun paikallisen lääkärin apuun. Hän suhahtaa paikalle skootterillaan, kirjoittaa vahvaa särkylääkettä ja lupaa, että kaikki on hyvin: emme enää tapaa... Toivottavasti ymmärsin oikein.

Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus (2008)

Omituiset kronologiat ovat ominaisia Steven Spielbergin ja George Lucasin teoksille. Lucasin Tähtien sota alkoi episodeilla IV-VI (1977-83), ja vasta vuosia myöhemmin saaga syöksyi historiaan, kun episodit I-III valmistuivat vuosina 1999-2005. Tulevaisuus olikin menneisyyttä. Samanlaista paradoksaalisuutta on Spielbergin ja Lucasin yhteisluomuksessa Indiana Jonesissa. Kun Kadonneen aarteen metsästäjät (1981) sijoittui vuoteen 1936, Indiana Jones ja tuomion temppeli (1984) tapahtui vuotta aiemmin. Harrison Ford totesikin haastattelussa tulleensa huijatuksi: kolme vuotta oli vierähtänyt, mutta Indiana Jones oli tullut vuoden nuoremmaksi. Roolihahmon psykologian piti edetä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin ajan virta oli Fordia itseään kuljettanut. Trilogian viimeinen osa, Indiana Jones ja kadonnut ristiretki, loikkasi kolme vuotta ensimmäisen elokuvan edelle, mutta tarina valmistui vasta vuonna 1989, kahdeksan vuotta Kadonneen aarteen metsästäjien jälkeen.

Epäilemättä uusi elokuva, Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus (2008) on ollut haaste niin tekijöilleen kuin Harrison Fordille. Seikkailujen alusta on kulunut 27 vuotta. Tarinamaailmassa aikaa on kulunut vain 21 vuotta, sillä Kristallikallon arvoituksessa ollaan vuodessa 1957, kylmän sodan ja nuorisomusiikin aikakaudella. Pitkän tauon jälkeen tehty teos on kuin apoteoosi, tietoisen keinotekoinen viittaus menneisiin urotekoihin.

Uusi elokuva on tehty vanhojen Indiana Jones -elokuvien katsojille. Se rakentuu selkeästi oletukselle, että katsoja tunnistaa menneisyyden läsnäolon. Jo ensimmäinen kohtaus alkaa siitä, mihin Kadonneen aarteen metsästäjät päättyi: ollaan varastossa, jonne Yhdysvaltain viranomaiset piilottivat Liiton arkin. Itse asiassa arkki jopa vilahtaa pikaisesti, mutta puulaatikon sisältä pilkistävä raamatullinen artefakti ei neuvostojoukkoja kiinnosta. Salaliittoteoriaa vahvistaa se, että laatikoiden joukosta löytyy humanoidi, jonka Yhdysvaltain armeija tarinan mukaan keräsi talteen Uudesta Meksikosta, Roswellin kaupungin läheltä, vuonna 1947.

Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus tarttuu niin ikään arkeologien hyvin tuntemaan kysymykseen kristallikalloista. 1800-luvulla monien museoiden kokoelmiin päätyi vuorikristallista tehtyjä pääkalloja, joiden arveltiin olevan mesoamerikkalaista alkuperää. Myöhemmin on tosin todettu, ettei yhtään kalloa löydetty arkeologista kaivauksista, joten todennnäköisesti kyse oli 1800-luvulla tehdyistä väärennöksistä. Kristallikalloihin on liitetty monenlaisia esoteerisiä ja okkultistisia näkemyksiä - ja Indiana Jones esittää niiden olevan maapallon ulkopuolisen elämän merkkejä...

Kokonaisuutena Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus pysyy paremmin koossa kuin pahat epäilyt ja etukäteistiedot antoivat ymmärtää. Mutta ehkä aineistoa on yksinkertaisesti liikaa: nuorisokapina, kylmäsota, atomipommikokeilut, Neuvostoliiton uhka, Roswellin tapaus ja El Dorado eivät oikein tahdo sopia samaan pakettiin.

Uusi Indiana Jones on epäilemättä tehty keräilykohteeksi. Sitä myydään jo tavarataloissa yhdessä aiempien osien kanssa. Se edustaa tuotemerkkiä, jonka on tarkoitus edistää kaikkien osien myyntilukemia. Keräilyluonteeseen liittyy myös tarinan osoittelevuus, jatkuvat viittaussuhteet: Indiana Jones tarjoaa katsojalle tunnistamisen nautintoa. Mutta lopulta kaikki on tietenkin vain lumetta, aivan niin kuin 1800-luvulla kaupatut kristallikallotkin.

Mamma mia! (2008)

Voiko 30 miljoonaa ihmistä olla väärässä? Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen säveliin perustuva musikaali on kaatanut yleisöä kuin heinää, ensin näyttämöllä ja nyt valkokankaalla. Suosio todistaa epäilemättä Abban ehtymättömästä suosiosta, joka ei elä vain nostalgian varassa: monista kappaleista on tullut kaikenikäisten kuulijoiden kestosuosikkeja. Phyllida Lloydin ohjaama Mamma mia! jatkaa uusien yleisöjen valloitusta ja tekee musikaalista 2000-luvun hämmästyttävimmän rahantekokoneen. Hämmästystä vain lisää se tosiasia, miten vaatimattomista tarinallisista aineksista elokuva on luotu. Yksinhuoltajaäitinsä Donnan (Meryl Steep) kanssa elänyt Sophie-tytär (Amanda Seyfried) löytää äitinsä päiväkirjasta kolme isäkandidaattia (Colin Firth, Pierce Brosnan, Stellan Skargård) ja päättää kutsua kaikki häihinsä kreikkalaiselle saarelle. Tarina tarjoaa tarttumapintoja eri-ikäisille yleisöille. Vanhempien sukupolvi on elänyt nuoruutensa 1970-luvulla, epäilemättä vapaamielisesti, mistä Sophiekin on todisteena. Sukupolvien arvomaailmat asettuvat alussa toisiaan vastaan. Donna on epäkonventionaalinen yksityisyrittäjä, kun taas Sophie haaveilee avioliitosta rakastettunsa Skyn (Dominic Cooper) kanssa. Elokuvan lopussa asetelma kääntyy nurinniskoin siinä mielessä, että kirkkokansan edessä Sophie luopuukin avioliitosta: perheen perustamisen sijasta rakastavaiset päättävät "nauttia elämästään" ja katsella maailmaa. Sen sijaan Donna avioituu vanhan heilansa Samin (Pierce Brosnan) kanssa, ja - vuosikymmenien jälkeen - liitto saa sinettinsä. Mamma mia! flirttailee sukupolvien välisellä kuilulla, menneen hippi-idealismin ja nykypäivän konservatiivisuuden välillä. Mieleen tulee Richard Dyerin artikkeli "Entertainment and Utopia", joka analysoi Hollywood-musikaaleja utopioina. Tuntuu, että Dyerin ajatukset soveltuvat Mamma miaan täydellisesti: elokuvan utooppisessa maailmassa vallitsee energisyys, yltäkylläisyys, intensiteetti, läpinäkyvyys, yhteisöllisyys...

Puer natus in Bethlehem

Kunnian polut (1957)

Kunnian polut (Paths of Glory, 1957) oli Stanley Kubrickin ensimmäinen mestariteos, sodanvastaisuudessaan armoton ja tinkimätön. Kirk Douglas tekee yhden parhaista suorituksistaan ranskalaisena upseerina, joka ei voi hyväksyä esimiestensä mielivaltaa. Kunnian polut ei tarjoaa hollywoodmaista sulkeumaa: kenraali Mireaun (George Macready) virheet eivät tule korjattua tai hyvitettyä. Sodan koneisto ei pysähdy, ja ongelmat ovat lopulta enemmän järjestelmässä kuin ihmisissä. Loppukohtaus, saksalaisen tytön laulu, on yhtä vaikuttava kuin silloin, kun näin elokuvan ensimmäisen kerran. Rauhan sanoma ei tarvitse suuria sanoja.