Mamma mia! (2008)

Voiko 30 miljoonaa ihmistä olla väärässä? Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen säveliin perustuva musikaali on kaatanut yleisöä kuin heinää, ensin näyttämöllä ja nyt valkokankaalla. Suosio todistaa epäilemättä Abban ehtymättömästä suosiosta, joka ei elä vain nostalgian varassa: monista kappaleista on tullut kaikenikäisten kuulijoiden kestosuosikkeja. Phyllida Lloydin ohjaama Mamma mia! jatkaa uusien yleisöjen valloitusta ja tekee musikaalista 2000-luvun hämmästyttävimmän rahantekokoneen. Hämmästystä vain lisää se tosiasia, miten vaatimattomista tarinallisista aineksista elokuva on luotu. Yksinhuoltajaäitinsä Donnan (Meryl Steep) kanssa elänyt Sophie-tytär (Amanda Seyfried) löytää äitinsä päiväkirjasta kolme isäkandidaattia (Colin Firth, Pierce Brosnan, Stellan Skargård) ja päättää kutsua kaikki häihinsä kreikkalaiselle saarelle. Tarina tarjoaa tarttumapintoja eri-ikäisille yleisöille. Vanhempien sukupolvi on elänyt nuoruutensa 1970-luvulla, epäilemättä vapaamielisesti, mistä Sophiekin on todisteena. Sukupolvien arvomaailmat asettuvat alussa toisiaan vastaan. Donna on epäkonventionaalinen yksityisyrittäjä, kun taas Sophie haaveilee avioliitosta rakastettunsa Skyn (Dominic Cooper) kanssa. Elokuvan lopussa asetelma kääntyy nurinniskoin siinä mielessä, että kirkkokansan edessä Sophie luopuukin avioliitosta: perheen perustamisen sijasta rakastavaiset päättävät "nauttia elämästään" ja katsella maailmaa. Sen sijaan Donna avioituu vanhan heilansa Samin (Pierce Brosnan) kanssa, ja - vuosikymmenien jälkeen - liitto saa sinettinsä. Mamma mia! flirttailee sukupolvien välisellä kuilulla, menneen hippi-idealismin ja nykypäivän konservatiivisuuden välillä. Mieleen tulee Richard Dyerin artikkeli "Entertainment and Utopia", joka analysoi Hollywood-musikaaleja utopioina. Tuntuu, että Dyerin ajatukset soveltuvat Mamma miaan täydellisesti: elokuvan utooppisessa maailmassa vallitsee energisyys, yltäkylläisyys, intensiteetti, läpinäkyvyys, yhteisöllisyys...