Pietari Suuri I (1937)

1700-luvun tutkimuksen seura järjesti Suomen elokuva-arkiston kanssa seminaariin 1700-luvun kuvauksesta elokuvassa, ja esitelmien päätteeksi näytettiin myös elokuvia. Ajattelin aluksi katsoa Vladimir Petrovin Pietari Suuresta (Pyotr pervyy I, 1937) vain alkua, mutta nauliinnuin Orionin istuimeen enkä päässyt pois ennen kuin valot syttyivät. Aleksei Tolstoin romaaniin perustuvassa suurelokuvassa kuvataan Pietari Suuren edesottamuksia Narvan taistelusta Pultavaan asti. Ainakin minut alkukohtauksen synkkä tunnelma vei mukanaan: kirkon kellojen hidas lyönti soi taustalla samaan aikaan, kun Pietari hävityn Narvan taistelun jälkeen pohtii mahdollisuuksiaan jatkossa. Kun Pietari päättää kerätä kirkonkelloista lisää rautaa tykkejä varten, ei ole vaikea nähdä yhteyttä siihen tapaan, jolla neuvostovalta suhtautui sakraaleihin tiloihin.

Pietari Suuren ensimmäiseen osaan on koottu välttämättömät Pietari-knopit. Ikkuna Eurooppaan avataan konkreettisesti, kun Pietari päästää länsituulen viiman puhaltamaan tanssisaliin. Pajareita nöyryytetään leikkaamalla muhkeat parrat. Ja Pietarin laivanrakennusintoa korostetaan voimakkaasti. Miten Pietari Suuren kaltaisen yksinvaltiaan kuva saattoi sopia 1930-luvun Neuvostoliittoon? Ehkä elokuvassa oli piirteitä, jotka auttoivat tukemaan nousevaa Stalinin valtaa. Elokuva esittää myös oikeutuksen koville ja julmille toimenpiteille: herkkänä hetkenä Pietari pyytää voimatoimiaan anteeksi pojaltaan Alekseilta, mutta tämä on vain ohimenevä tunnekuohu. Vahva johtajuus näytetään välttämättömänä vahvan valtion saavuttamiseksi. Selvästi elokuvassa korostetaan myös yhteiskuntaluokkien välisiä siteitä. Sotamies Fedka sieppaa sotasaaliikseen tytön, johon sotamarsalkka kuitenkin mielistyy. Eipä aikakaan, kun Menshikov (Mihail Zharov) kaappaa tytön itselleen. Ja lopuksi itse tsaari (Nikolai Simonov) rakastuu Katarinaan (Alla Tarasova) ja ottaa hänet makuukamariinsa.

Vladimir Petrovin Pietari Suuressa yllättää sen ruumiillisuus. Tsaari itse on värväämässä sotilaitaan ja melkein tunnustelemassa näiden mieskuntoa. Elokuvassa vuorottelevat kädenheilahdusten saattelemat huudahdukset ja ruumiita ravistelevat äänekkäät naurunpurskahdukset. Loppukuvissa tsaari kohottaa ilmaan vastasyntyneen pienokaisensa ja suutelee tämän paljasta takapuolta.

Abbasso la ricchezza! (1946)

Abbasso la ricchezza! valmistui sodan jälkitunnelmissa, eikä elokuvaa tietääkseni ole näytetty Suomessa. Nyt se on saatavana Franco Cristaldin tuotantoa esittelevässä dvd-sarjassa. Anna Magnani näyttelee äkkirikastunutta Gioconda Perfettiä, joka on sodan aikana kerännyt omaisuuden mustan pörssin hedelmäkaupalla. Yhteiskuntasuhteet ovat kääntyneet nurinniskoin, sillä Vittorio de Sican esittämä aatelismies, Ghiranin kreivi, joutuu asunnottomana majoittumaan Perfettin luokse. Vaikka Gioconda Perfetti on rikastunut kyseenalaisin keinoin, hän tuntuu autuaan tietämättömältä siitä, miten kaikki oikeastaan tapahtui. Sen sijaan hän on hurmaantunut yltäkylläisestä vauraudestaan ja haluaisi päästä seurapiireihin, vertaistensa luo. Lopputulos on ennustettava. Gioconda antautuu huijareiden käsiin, ja kohta on omaisuus tipotiessään. Elokuvan lopussa Gioconda on joutunut palaamaan lähtöruutuun, kadulle hedelmälaatikoiden ääreen. Loppu jättää ristiriitaisen tunteen: toisaalta vaurauden suoma helppo elämä tuntuu saavutettavalta, mutta toisaalta yhteiskuntajärjestys palautetaan lopuksi uomiinsa. Vaikka Giocondan ja kreivin suhde lämpenee elokuvan kuluessa, he eivät voi koskaan kohdata toisiaan tasavertaisina.

Lasisydän (1976)

Werner Herzogin elokuvia on ollut ikävä, mutta onneksi useat niistä ovat ilmestyneet dvd:nä. Lasisydän (Herz aus Glas, 1976) kuuluu Herzogin tuotannon avantgardistisimpaan linjaan. Sen päähenkilönä on Hias-niminen paimen (Josef Bierbichler), joka elokuvan alussa enteilee katastrofia. Elämä on kuilun partaalla. Elämän haurauden - lasimaisuuden - kohtaa pieni kylä, jonka vauraus perustuu rubiinilasin tuotantoon. Tehtaan nokkamies on kuollut ja vienyt salaisuuden mukanaan hautaan. Yhteisö ajautuu hysteriaan ja epätoivoon, josta se ei enää kykene nousemaan. Herzogin tyyli on minimalistinen, mutta ainakin minut niukka kerronta saa mukaansa. Itse tulkitsen elokuvan kommenttina modernisaatioon. Kylä elää luonnon manipulaatiosta, mutta lopultakin aineellinen menestys on hiuskarvan varassa. Yhteisö on teollisen toiminnan mukana heittäytynyt teknologiansa varaan ja ottanut samalla riskin kaiken romahtamisesta. Kun rubiinilasin resepti katoaa, moderni mieli särkyy kuin lasisydän.

Taivas maan päällä (2005)

Kuulun varmaankin siihen sankkaan joukkoon elokuvanharrastajia, jotka Blade Runnerin (1982) jälkeen odottavat Ridley Scottin uutuuksilta jotakin erityistä. Ehkä on paljon niitäkin katsojia, jotka joutuvat kerta kerran jälkeen pettymään. Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven, 2005) on pettymys, sille ei voi mitään, vaikka Gladiaattorin (2000) ja ehkä jo Kolumbus-elokuvan 1492 - paratiisin valloitus (1992) jälkeen tuntui, että Scott voisi ohjata sarjan kiinnostavia historiantulkintoja.

Taivas maan päällä tuntuu jo ensimmäisten kuviensa aikana yllätyksettömältä: keskiaikaa ei tosin kuvata pimeänä aikakautena, mutta väritykseltään se on tummanpuhuva, siniharmaa. Vaikka ristiretkien aikakautena voisi kuvitella, että uskonnon rooli korostuisi, Balianin (Orlando Bloom) osallistuminen retkelle Pyhään maahan selittyy enemmän henkilökohtaisen katastrofin kautta. Kun suuret aatteet ovat kriisissä, valtaelokuva motivoi tarinansa yksilöllisten tunteiden näkökulmasta. Näinhän tapahtuu Gladiaattorissakin. Lopulta uskonnolla on yllättävän pieni rooli. Itse asiassa Balianista rakennetaan kuva suvaitsevana isäntänä, jonka tiluksilla kristityt, juutalaiset ja muslimit saavat elää sulassa sovussa. Lopulta elokuvan suomenkielinen nimi Taivas maan päällä osoittautuu ironiseksi. Voi olla, että Balianin hetkellisesti isännöimä yhteisö merkitsi "taivasta maan päällä", suvaitsevaisuutta, mutta suuremmat voimat pyyhkivät Pyhän maan yli. Kun Balian elokuvan lopussa puolustaa Jerusalemia Saladdinin joukkoja vastaan, hän puolustaa enemmän ihmisiä kuin Kristuksen hautaa. Hän palaa kotikonnuilleen ja ehtii elokuvan viime metreillä tervehtiä Englannin kuningasta Rikhard Leijonanmieltä, joka on innokkaasti ratsastamassa Pyhää maata pelastamaan. Tuntuu siltä, että Scottin tulkinta on kyyninen: poliittiset voimat taistelevat Jerusalemista, samaan tapaan kuin tänäänkin, eikä mittelölle ole ratkaisua. Siksi Balian vetäytyy henkilökohtaiseen elämäänsä.

Ostin vuosia sitten videokasettina Youssef Chahinen elokuvan Saladdin (El Naser Salah el Dine, 1963), joka kuvasi erittäin mielenkiintoisesti samoja tapahtumia arabialaisesta näkökulmasta. Kunpa se tarttuisi
televisiokanavien haaviin ja pääsisi vihdoinkin esiin!

Aleksis Kiven elämä (2002)

Jotenkin tuntuu, että Jari Halosen Aleksis Kiven elämä on tehnyt kriitiikot asettomiksi. Elokuvaa on melkein pakko kehua, kun lopputulos on niin persoonallinen. Tänään, kun teatterielokuvassa kerronta on konventionaalisempaa kuin koskaan, Aleksis Kiven elämää on hankala arvioida jo siitä syystä, että sen tapa korostaa omaa kerronnallisuuttaan on niin poikkeuksellista ja jo lähtökohtaisesti kannatettavaa. Jari Halosta ei voi moittia anakronismien käytöstä: kyse on tietoisesta tyylikeinosta. Silti oma suhteeni on ristiriitainen. Toisaalta nautin elokuvan omituisista ratkaisuista, toisaalta kärsin määrättömästi esimerkiksi kohtauksessa, jossa Aleksis saapuu säätyläistön Suomi-juhlaan. Halosen kritiikki ruotsinkielistä kulttuuria kohtaan on häikäilemättömän puolueellista. Mutta tämä onkin parasta: elokuva ei ole missään vaiheessa keskinkertainen. Kohtaukset ovat joko surkeita tai loistavia.

Aatamin kylkiluu (1949)

George Cukorin Aatamin kylkiluu (Adam's Rib, 1949) on vain etäinen kaiku 1930-luvun Hollywoodin parhaimmista screwball-komedioista, joissa dialogi oli sähäkämpää kuin ehkä koskaan myöhemmin. Silti Aatamin kylkiluu on hauskaa katsottavaa. Katherine Hepburn ja Spencer Tracy näyttelevät juristeja, Adam ja Amanda Bonneria, jotka joutuvat eri puolille oikeussalia, syyttäjäksi ja asianajajaksi. Oikeudenkäynnistä tulee mieheyden ja naiseuden taistelukenttä. Kun elokuva valmistui vuonna 1949, sukupuoliroolit olivat uudelleenneuvottelun kohteena. Vaadittiin, että sodasta palanneille miehille pitäisi löytyä sija työelämästä, jossa naiset olivat sotavuosien aikana saaneet vahvemman jalansijan. Ehkä elokuvassa on kommentointia juuri tästä tilanteesta. Välillä dialogiin on ujutettu liikaakin ajankohtaisia stereotypioita. Itseäni jäi elokuvan jälkeen askarruttamaan se, millaisista sosiaalisista eroista asetelma kielii. Oikeudenkäynnin kohteena on mitä ilmeisimmin alemman yhteiskunnallisen ryhmän kolmiodraama, jota korkeasti koulutetut juristit ryhtyvät mestaroimaan. Oikeastaan he käyttävät hyväkseen Doris Attingerin (Judy Holliday) hätää ja Warren Attingerin (Tom Ewell) röyhkeyttä.

Valoa kohden (1919)

Holger-Madsenin Valoa kohden (Mod lyset, 1919) on harvinaista herkkua, jonka näkemiseen tarjoutui tilaisuus Norjan elokuva-arkiston esityksessä Oslossa. Pääroolissa olikin norjalainen mykkäelokuvatähti Alf Blütecher, joka pääsee loistamaan Asta Nielsenin rinnalla. Blütecher teki uransa juuri Tanskassa, eikä kai koskaan esiintynyt norjalaisissa elokuvissa. Holger-Madsen oli puolestaan 1910-luvun tärkeimpiä tanskalaisia elokuvantekijöitä. Valoa kohden on uskonnollinen melodraama: Blütecher näyttelee Elias-nimistä köyhäinpappia, joka auttaa kreivitär Ysabelia (Asta Nielsen) kamppailemaan "valoa kohti".