10. lokakuuta 2005

Aleksis Kiven elämä (2002)

Jotenkin tuntuu, että Jari Halosen Aleksis Kiven elämä on tehnyt kriitiikot asettomiksi. Elokuvaa on melkein pakko kehua, kun lopputulos on niin persoonallinen. Tänään, kun teatterielokuvassa kerronta on konventionaalisempaa kuin koskaan, Aleksis Kiven elämää on hankala arvioida jo siitä syystä, että sen tapa korostaa omaa kerronnallisuuttaan on niin poikkeuksellista ja jo lähtökohtaisesti kannatettavaa. Jari Halosta ei voi moittia anakronismien käytöstä: kyse on tietoisesta tyylikeinosta. Silti oma suhteeni on ristiriitainen. Toisaalta nautin elokuvan omituisista ratkaisuista, toisaalta kärsin määrättömästi esimerkiksi kohtauksessa, jossa Aleksis saapuu säätyläistön Suomi-juhlaan. Halosen kritiikki ruotsinkielistä kulttuuria kohtaan on häikäilemättömän puolueellista. Mutta tämä onkin parasta: elokuva ei ole missään vaiheessa keskinkertainen. Kohtaukset ovat joko surkeita tai loistavia.

1 kommentti:

juha saari kirjoitti...

...mutta sittenkin koko elokuvan havahduttavin kohtaus oli teksti, jossa ilmoitettiin nälkävuosina kuolleiden määrä; tuli mieleeni että tämä kurjuus asetettuna Kiven taiteen ja subjektin rinnalle olisi ollut kiinnostavmpaa kuin sittenkin aika kuvakirjamainen ´(vaikkakin omalaatuinen)visuaalinen ilme.