Kotikustantamomme julkaisi marraskuussa Cyrano de Bergeracin 1600-luvun alussa kirjoittaman tarinan Matka kuuhun. Cyranon persoona on niin läpikotaisin fiktion muokkaama, että monet muistavat hänet lähinnä Gérard Depardieun ruumiillistamana isonenäisenä miekkamiehenä. Oikea Cyrano de Bergerac oli mitä ilmeisimmin intohimoisen kiinnostunut aikansa filosofisista keskusteluista, sillä Matka kuuhun on alusta loppuun 1600-luvun ajankohtaisten aateellisten ja kulttuuristen virtausten kommentaaria. Cyrano oli saanut oppia Pierre Gassendilta, filosofilta, joka oli yhdistänyt katoliseen teologiaan epikurolaisen materialismin piirteitä. Gassendin vaikutuspiiristä kumpusi oppineiden libertiinien ryhmä, joka korosti kriittisen järjenkäytön merkitystä. Matka kuuhun on niin tulvillaan rohkeita tulkintoja, että se tuntuu jo valistushengen läpäisemältä. Sensuuriolojen takia tosin kirja ilmestyi alunperin siistittynä versiona, jonka Henry Le Bret saattoi painoon kaksi vuotta tekijän kuoleman jälkeen, vuonna 1657. Uusi suomennos perustuu vasta 1900-luvulla löydettyihin julkaisemattomiin käsikirjoituksiin. Oikeastaan siis suomennos antaa ymmärtää, millainen ajattelu 1600-luvun alussa oli mahdollista mutta samalla mahdotonta julkaistavaksi. Kirjan loppupuolella pohditaan hämmentävästi muun muassa Jumalan olemassaoloa ja uskomisen välttämättömyyttä:”[J]os Jumalaan uskominen olisi meille niin välttämätöntä, jos siitä tosiaankin riippuisi meidän ikuinen elämämme, eikö Jumala itse olisi valaissut meille asiaa niin kirkkain sätein kuin aurinko, joka ei kätkeydy kenenkään katseilta? Sillä jos uskottelemme hänen halunneen olla ihmisten kanssa piilosilla, tehdä niin kuin lapset: ”Kukkuluuruu!”, toisin sanoen välistä piiloutua, välistä tulla pois piilosta, naamioitua joittenkin edessä ja paljastaa kasvonsa toisille, silloin me kuvittelemme Jumalan joko narrimaiseksi tai ilkeäksi.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti