Kulttuurihistorioitsija Peter Burke vieraili viikonloppuna Turussa luennoimassa ja vastaväittämässä. Englannissa hän on ollut epäilemättä yksinäinen susi, joka toimi kulttuurihistorian professorina jo ennen kuin ”kulttuurinen käänne” pyyhkäisi humanististen tieteiden yli. Burken työssä viehättää nöyryys: hän janoaa jatkuvasti uutta mutta tiedostaa tietämisen rajoitukset. Tosin hänellä, jos kellä, on mahdollisuus seurata, mitä kansainvälisessä tutkimuksessa tapahtuu – harva hallitsee kahtatoista kieltä. Kahvipöytäkeskusteluissa Burke kertoi sellaisia tarinoita, jotka pitäisi ehdottomasti taltioida muistelmiksi. Hän oli Robert Darntonin tapaan Berliinissä tutkijana juuri, kun muuri murtui syksyllä 1989. Burke vetäytyi kammioonsa, mutta Darnton keräsi kuulumisia milloin mistäkin päin entistä Itä-Saksaa. Burke oli muuten Saksassa Gadamer-luennoitsijana juuri, kun Gadamer oli ehtinyt kuolla. Silti tarinat yli satavuotiaasta filosofista elivät, ja niitä oli tarttunut mukaan tukkukaupalla. Burke kertoi olleensa Marokossa ”taistelevien antropologien” Clifford Geertzin ja Marshall Sahlinsin kanssa, mutta ajankohta jäi minulle hämäräksi: Geertz ja Sahlins olivat kuulemma aina napit vastakkain, eivätkä Marokossakaan pystyneet toimimaan yhdessä. Geertz sulkeutui hotelliinsa, sillä hän tiesi – aiempien kenttätutkimustensa valossa – marokkolaisesta elämänmenosta jo aivan riittämiin.Kuvassa Bruce Johnson ja Peter Burke ihmettelevät Mikaelin kirkon kattoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti