Kevin Reynoldsin Waterworld (1995) käsittelee tulevaisuutta, mutta kovin paljon kerrottavaa siitä itsestään ei jälkipolville jää. Muhkea kertojaääni julistaa aluksi pessimistisen tulevaisuuden vision: jäätiköt ovat sulaneet ja meri on peittänyt maapallon. Mieleen tulevat australialaiset Mad Max -elokuvat, joissa ihmiskunta vaipuu barbariaan ja taistelee viimeisistä bensakanistereista. Samanlainen ”uusbarbaria” elää Waterworldissä, mutta kaikki tapahtuu vetten päällä. Suolaveden valtaamassa maailmassa hiekanmurut ovat kovaa valuuttaa ja etäisiä tarinoita kerrotaan valtameren takana häämöttävästä kuivasta maasta. Lopulta messianistinen unelma toteutuukin: lapsen (Tina Majorino) selkään tatuoitu kartta johdattaa Merenkävijän (Kevin Costner) ja Helenin (Jeanne Tripplehorn) maan kamaralle. Loppu on kuin 1950-luvun westernistä: miessankari jatkaa matkaansa muiden jäädessä rannalle. Pieni koukku on kätkettynä tosiasiaan, että Merenkävijä on mutantti: maailma on muuttunut jo siinä määrin, ettei paluuta vanhaan oikeastaan enää ole, eikä Merenkävijästä ja Helenistä voi tulla uuden maailman Aatamia ja Eevaa.Varmaankin muutaman vuosikymmenen päästä Waterworld näyttäytyy todistuskappaleena siitä, miten 1990-luvun puolivälissä alettiin keskustella ilmastonmuutoksesta ja sen dystooppisista vaikutuksista, vaikkei ilmiö yhtä suurta huolta herättänytkään kuin 2000-luvun puolella.
1 kommentti:
Waterworld oli aikansa kallein ja samalla kertaa taloudellisesti epäonnistunein elokuva. Se on saanut tästä aika lailla parjausta, eikä sitä tässä tarvinne lisätä. Enemmän minua kiinnostaa, miksi tässä elokuvassa ja mainitsemissasi Mad Max -leffoissa ihmisten vaatetus on niin outoa. Miksi öljyn loppuminen tai maapallon peittyminen vedellä ajaa porukat käyttämään käsittämättömiä rautalangasta tehtyjä propellihattuja. Siinä ei ole mitään järkeä.
Lähetä kommentti