Paratiisin lapset (1945)

Marcel Carnén ja Jacques Prévertin Paratiisin lapset (Les enfants du paradis, 1945) on ranskalaisen elokuvan suurimpia klassikoita. Näin elokuvan ensi kertaa 1980-luvulla Suomen elokuva-arkistossa: siihen aikaan jokainen kevät päättyi Paratiisin lasten esitykseen. Nyt YLE Teema esitti teoksen Marcel Carnén (1909-1996) satavuotissyntymäpäivän muistoksi. Syntymäpäivä tosin oli jo 18. elokuuta. Carnén ohjaama ja Prévertin käsikirjoittama Paratiisin lapset valmistui toisen maailmansodan loppuvaiheessa, miehitysajan Ranskassa, ja elokuvaa on usein tulkittu juuri miehitysajan kulttuuria vasten. Elokuva koostuu kahdesta osasta, jotka on nimetty ”epookeiksi”. Ensimmäisen nimenä on ”Rikoksen bulevardi”, toisen ”Valkoinen mies”. Epookkielokuvan ja melodraaman yhdistelmälle kertyy kokonaispituutta kolme tuntia. Bulevardin ihmisvilinä hallitsee elokuvan alkua ja loppua: väentungoksessa katsoja kohtaa keskeiset henkilöt. Nuori näyttelijä Frédérick Lemaître (Pierre Brasseur) iskee silmänsä kaunottareen (Arletty), jolla on kukan nimi, Garance. Tapaamme myös Pierre-François Lacenairen (Marcel Herrand), joka pitää virallisen kirjeenkirjoittajan puotia, harrastaa näytelmien kirjoittamista ja paljastuu alamaailman pomoksi. Draama käynnistyy, kun Garance ja Pierre-François pysähtyvät seuraamaan pantomiimiesitystä. Valkoisiin pukeutunut Baptiste Debureau (Jean-Louis Barrault) rakastuu ensisilmäyksellä Garanceen ja samalla todistaa, miten Pierre-François varastaa tungoksessa kellon toiselta katsojalta. Tarinan keskukseksi muodostuu Funambules-teatteri, jossa Baptiste työskentelee, jonne Frederick hakeutuu töihin ja jonne myös Garance päätyy.

Paratiisin lasten ytimessä on rakkauden ja vapauden suhde. Pierre-François selittää elokuvan alussa olevansa vapaa: hän ei rakasta ketään eikä kukaan rakasta häntä. Hänellä on suhde Garanceen, mutta kyse ei ole rakkaudesta. Samaan aikaan Funambules-teatterin näyttelijä Nathalie (María Casares) on palavasti rakastunut Baptisteen ja odottaa uskollisesti, mutta Baptiste kaihoaa Garancea, joka puolestaan ajautuu suhteeseen Frederickin kanssa. Todellisuus ja fantasia punoutuvat toisiinsa, kun kolmikko joutuu Funambules-teatterin lavalla esittämään pantomiimina omaa elämäänsä: Garance näyttelee patsasta, johon Pierrot (Baptiste) on ihastunut. Paikalle saapuu kitaraa soittava kosija (Frederick), joka vie patsaan mennessään. Pierrot jää hautomaan itsemurhaa, mutta nuori nainen (Nathalie) muuttaa hirttoköyden pyykkinaruksi. Arkipäivä tunkeutuu haaveiden – ja katkerien pettymysten – tilalle.

Paratiisin lasten ensimmäisen osan lopussa Garance joutuu poliisin ahdistelemaksi. Pierre-François’ta epäillään murhayrityksestä, ja myös Garance joutuu epäilyksen alaiseksi. Hieman aiemmin hän on saanut tarjouksen varakkaalta Montrayn kreiviltä (Louis Salou). Nyt suojelijalle on tarvetta. Toisen osan ”Valkoinen mies” alussa vuosia on kulunut. Baptiste on naimisissa Nathalien kanssa ja heillä on yhteinen lapsi. Garance on kadonnut Montrayn kreivin rinnalla Skotlantiin, ja Frederick elää yksin tunnettuna pariisilaisena näyttelijänä. Samaan aikaan kun Frederick on menestynyt puhenäyttämöllä, Baptistesta on tullut kuuluisa pantomiimitaiteilija, ”valkoisena miehenä”. Baptisten ja Frederickin vastakkainasettelu vahvistuu: toinen käyttää hiljaisuutta, toinen ääntä. Baptiste elää joka solullaan taiteelle, Frederick taas käyttää elämänkokemustaan välineenä taiteellisessa työssään. Yllättäen Frederick tapaa Garancen, joka on palannut Pariisiin ja istuu joka ilta aitiossa katsomassa Baptisten esitystä. Mustasukkaisuus valkenee Frederickille ja hän kertoo olevansa vihdoinkin valmis Otellon rooliin.

Kun Baptistelle ymmärtää Garancen rakkauden, he saavat vielä mahdollisuuden viettää yhteisen yön – aivan kuin he saisivat takaisin, hetkeksi, yhteiselon, joka olisi voinut toteutua jo vuosia sitten. Ero on kuitenkin väistämätön. Garancen hahmo on kuin eteerinen heijastuspinta, johon elokuvan miehet projisoivat tunteitaan. Garance on toisesta maailmasta. Hänen äitinsä on nimeltään Reine (Kuningatar), mutta isästään hän ei mainitse sanaakaan. Garance on tulkittu Ranskan metaforaksi: häntä käytetään hyväksi, mutta samalla hän on koskematon ja tavoittamaton. Viime kädessä näytelmäkirjailija kirjoittaa todellisuutta: Pierre-François käsikirjoittaa elokuvan lopun. Hän surmaa Montrayn kreivin turkkilaisessa saunassa ja samalla vapauttaa Garancen. Seuraavaksi aamuksi on sovittu myös kaksintaistelu kreivin ja Frederickin välillä. Pierre-François jättäytyy poliisin käsiin, mutta samalla hän on uhrautunut Frederickin ja Garancen hyväksi. Elokuvan loppu on modernistinen ja avoin siinä mielessä, ettei katsojalle tarjota sulkeumaa. Pierre-François on käsikirjoittanut vain osan lopetuksesta: Baptiste jää bulevardin väentungokseen, karnevaalin keskelle huutamaan Garancen nimeä samaan aikaan, kun Garance sulkeutuu vaunuihinsa, erilleen todellisesta, lihallisesta maailmasta.

Paratiisin lapsia voi tulkita miehitysajan Ranskan yhteiskuntaa vasten. Tässä valossa alamaailma edustaa vastarintaliikettä, joka toimii kadulla, ihmisvilinässä, samaan aikaan, kun arkielämä kuohuu teatterin seinien sisällä tai hotellien yksinäisissä huoneissa. Vaikka Pierre-François on epämiellyttävä roisto, hän on myös manipulaattori, joka järjestelee asioita. Lopulta hän pelastaa Garancen ja Frederickin ja uhrautuu yhteiseksi hyväksi. Kriisiajan tilanteessa hän ei voi rakastaa, jotta hän voisi olla vapaa. Sota-ajan kontekstiin voi liittää myös elokuvan monet urkkijahahmot, sokean (Gaston Modot), joka näkee vain sisällä, tai vaatekauppiaan (Pierre Renoir), jossa on juutalaisstereotypian piirteitä.

Paratiisin lapset ei olisi niin moniulotteinen, jos se palautuisi vain valmistumisaikansa jännitteisiin. Elokuva on samalla kuvaus taiteesta ja rakkaudesta. Viittaus paratiisiin on kaksijakoinen. Paradis-nimellä kutsutaan teatterin piippuhyllyä, johon köyhä mutta taiteesta innostunut kansa saapuu ilta illan jälkeen ammentamaan elämyksiä ”toisesta maailmasta”. Toisaalta paratiisi viittaa johonkin kadotettuun tai tavoittamattomaan. Kaikki rakkauden tuskissa ponnistelevat elokuvan henkilöt ovat paratiisista karkotettuja: he eivät voi saavuttaa unelmaansa, mutta silti he ovat paratiisin lapsia, sen perillisiä, ja kantavat unelmien heijastusta mukanaan.