Spede (2023)

Aleksi Delikourasin ohjaama ja yhdessä Antti Heikkisen kanssa käsikirjoittama Spede (2023) jatkaa suomalaisten biopic-elokuvien perinnettä, ja varsinkin populaarikulttuurin historiaa on 2000-luvulla kirjoitettu elokuvallisessa muodossa. Ehkä suuntauksen voi nähdä rinnakkaisena elämäkerrallisen kirjallisuuden suosiolle. Spede-elokuvan taustalla ovatkin Tuomas Marjamäen kirjat Spede, nimittäin (2017) ja Uuno on numero yksi (2021). Samaan aikaan Yleisradion moniosaiset kuunnelmasarjat Juice Leskisestä Armi Aavikkoon, Dingosta Vesa-Matti Loiriin ovat jatkaneet ja monipuolistaneet tätä biopic-kulttuuria, joka on levittäynyt monimediaiseksi ilmiöksi.

Spede ammentaa kaikesta siitä kirjallisuudesta ja journalismista, joka on Pertti Pasasen kuoleman 2001 jälkeen avannut näkökulmia tv-koomikkona, elokuvatuottajana ja monipuolisenä viihdytäjänä tunnetun hahmon elämään. Samalla on helppo ymmärtää elokuvan ylittämättömät tai ainakin vaikea haasteet: miten uskottavasti esittää hahmoja, jotka yleisö perinpohjin tuntee, ja miten esittää uusi tulkinta, pelkän kuvittamisen sijasta, siitä tarinasta, jota yleisölle on iltapäivälehtien välityksellä kerrottu. Itse pidin eniten aikakauden kuvauksesta ja tuttujen sketsien kuvaustilanteiden rekonstruoinnista, mikä osin liittyy siihen, että Spede on episodimainen kokonaisuus. Speden rikkinäinen sielu olisi ehkä kaivannut enemmän kontekstiä tai moniulotteisuutta, draaman kaarta, mutta toisaalta historiallisten kuvaelmien rakentaminen on itsessään antoisaa.