Elvis (2022)

Baz Luhrmannin ohjaama Elvis (2022) jatkaa biopic-elokuvien perinnettä kertomalla tarinan Elvis Presleyn uran noususta ja tuhosta. Populaarikulttuurin hahmoihin liittyvät elämäkertaelokuvat ovat olleet arkipäivää jo pitkään, niin Suomessa kuin maailmallakin. Tiedän, että Luhrmannin elokuva on herättänyt myös kritiikkiä, sillä sen visuaalinen vyörytys voi tuntua levottomalta. Tunnustan, että juuri tämä visuaalinen tyyli oli se piirre, joka alusta lähtien viehätti minua ja vei mukanaan. Samalla ylitsepursuava ote uudistaa biopic-perinnettä, jossa on jo omat kliseensä. Luhrmann käyttää kuvan sisäistä montaasia kertomaan nopeasti kontekstia tapahtumille. Esimerkiksi kohtauksessa, joka liittyy Elviksen comeback-esiintymiseen vuonna 1969, sanoma- ja aikakauslehtien etusivut vilahtavat hetkeksi taustalle, perspektiivisesti osaksi kulisseja, ja katsojalle välitetään mielikuva konsertin vastaanotosta.

Luhrmannin Elvis alkaa kuin traileri, joka ei koskaan lopu. Tai sanoisin, että se loppuu, mutta rytmi tasaantuu sitä mukaa, kun kerronta saa syvyyttä. Aloituksessa Luhrmann punoo yhteen eri aikatasoja ja tilanteista. Elvis on julkaissut ensimmäisen levynsä, ja samaan aikaan nuoren laulajan musiikkivaikutteet kerrotaan takautumina, joissa Elvis seuraa blues-esitystä seinänraosta ja osallistuu gospel-ekstaasiin. Tuntuu kuin Luhrmann haluaisi kertoa vaikutteet niin tehokkaasti ja aikaa säästävästi kuin mahdollista. Katsoin kaikkea tätä myös nostalgisesti, ja mielessä oli alkuvuonna 2020 tekemämme matka Tennesseehen ja Mississippiin. Vasta paikan päällä oikeastaan ymmärsin, miten lähellä toisiaan mustan musiikin keskus Memphis ja countrymusiikin mekka Nashville oikeastaan sijaitsevat. Elviksen synnyinpaikkakunta Tupelo sijaitsee Mississippin osavaltiossa vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Memphisistä. Nashvilleen matkaa on runsaat kolme tuntia.

Luhrmann kuljettaa katsojan Elviksen (Austin Butler) elämän läpi, mutta kokonaisuuden kannalta olennaista on näkökulma: tarinaa katsotaan Elviksen managerina toimineen eversti Parkerin (Tom Hanks) viitoittamana, eikä Parkerin sanoja voi aina pitää luotettavina. Samaan aikaan kun viimeisinä vuosinaan Elvikselle syötetään pillereitä toistensa perään, Parker rohkenee väittää, että Elviksen tuhosi rakkaus. Kokonaisuutena Luhrmann onnistuu hyvin kytkemään Elviksen tarinan sekä musiikkikulttuurin että kansalaisoikeusliikkeen taustaan. Erityisen vaikuttava on loppu, jossa Austin Butler tekee tilaa Elvikselle ja unohtumaton ”Unchained Melody” täyttää valkokankaan.