Stereo (1969)

Kanadalainen David Cronenberg tuli tietoisuuteeni ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa, kun näin elokuvan Scanners – tappava ajatus (Scanners, 1981). Vasta sen jälkeen näin pienemmän budjetin omintakeiset kauhuelokuvat Kylmät väreet (Shivers, 1975) ja Verenimijät (Rapid, 1977). MUBI:ssa on ollut viime päivinä katsottavissa Cronenbergin esikoispitkä Stereo (1969), joka on tähän asti jäänyt näkemättä. Stereossa voi jo havaita samoja piirteitä kuin myöhemmissä ohjaajan elokuvissa, muun muassa kiinnostuksen telepaattisiin voimiin. Stereo on myös genrehybridi, jossa on yhdistetty tieteiselokuvan ja dokumenttielokuvan tyylikeinoja, mutta muutoin kyse on selvästi vielä harjoituksesta, jonka katsominen motivoituu ohjaajan myöhemmän tuotannon kautta. Jos Stereota katsoisi ilman tietoa Cronenbergin myöhemmistä vaiheista, sitä voisi olla vaikea seurata.

Stereo sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen. Mustavalkoinen elokuva on kuvattu Toronton yliopiston tiloissa, rakennuksessa, joka on 60-luvulla edustanut uusinta uutta. Varsinaista tarinaa elokuvassa ei ole, mutta siinä seurataan Canadian Academy of Erotic Inquiry -nimisen tiedeyhteisön koetta, jossa joukko ihmisiä on tuotu yhteen tohtori Luther Stringfellow'n johdolla parapsykologisten teorioiden kokeeseen. Elokuvassa ei ole lainkaan kuvaustilanteessa taltioitua ääntä. Tämän on selitetty johtuneen siitä, että Cronenbergilla oli käytössään vain Bolex-merkkinen kamera, josta lähti niin kova hurina, että se olisi kuulunut ääniraidalla. Lopulta tämä sopii elokuvan kvasidokumentaariseen tyylilajiin, sillä vielä 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa dokumenttielokuvia tehtiin usein ilman kuvaustilanteessa taltioitua ääntä. Stereo on elokuvantekemisen harjoitus, mutta samalla se viittaa Cronenbergin kiinnostukseen ihmismieltä kohtaan. Samalla kun telepaattiset kyvyt kiehtovat, ohjaaja ottaa niistä etäisyyttä.