Viimeinen keisari (The Last Emperor, 1987)

Näin aikanaan ensi-illassa Bernardo Bertoluccin historiallisen eepoksen Viimeinen keisari (The Last Emperor, 1987), ja vaikka olen nähnyt sen tällä välin muutaman kerran, tuntui nyt erityisen hyvältä palata uudelleen elokuvan ääreen. Olin koko 80-luvun erityisesti Bertoluccin spektaakkelin 1900 väsymätön katselija: ihailtavaa oli se taito, jolla hän loi suurta mittakaavaa ja rakensi siltaa yksityisen ja yleisen välillä. Viimeisessä keisarissa on tätä samaa taidokkuutta, yhtäaikaista kerronnan laveutta ja porautumista yksilöön historian myllerryksissä. Vuonna 1987 Viimeinen keisari herätti huomiota myös poliittiselta kannalta: se oli ensimmäinen ulkomainen produktio, joka oli toteutettu Kielletyssä kaupungissa. Tämä ympäristö oli vaikuttavaa vuonna 1987, ja vaikuttavaa se on yhä.

Viimeinen keisari on historiallinen spektaakkeli, mutta se on myös biopic, elämäkerrallinen elokuva, joka seuraa Kiinan viimeisen keisarin Pu Yin elämää siitä lähtien, kun tämä kaksivuotiaana vuonna 1908 nousee valtaistuimelle. Kerronta ei kuitenkaan etene lineaarisesti vaan alkaa vuodesta 1950, jolloin päähenkilö on joutunut vangiksi ja astuu rautatieaseman laiturille muiden vankien kanssa. Tämän jälkeen pääosa kuvauksesta kulkee historiallisten tapahtumien mukana, mutta aika ajoin siirrytään eteenpäin. Olennainen on kohta, jossa Pu Yi (John Lone) siirtyy japanilaisten nukkehallitsijaksi, Mantšukuon  keisariksi, vuonna 1932. Käännettä tehostetaan kirjallisella lähteellä, kun kommunistit kaivavat esiin keisarin opettajana toimineen Reginald Johnstonin (Peter O’Toole) teoksen Twilight in the Forbidden City (1934). Pu Yi yrittää kiistää lähteneensä vapaaehtoisesti, mutta katsojalle asian oikea laita valkenee heti, kun kerronta palautuu takaisin vuoteen 1932. Johnstonin teos on ollut käsikirjoittajille tärkeä lähde, mutta vielä keskeisempi on ollut Pu Yin omaelämäkerta, jota Suomessakin Uuden Suomen lukijat saivat seurata jatkokertomuksena vuonna 1965. Sittemmin muistelmat ilmestyivät Suomessa kirjana vuonna 1974 otsikolla Olin Kiinan keisari. Taivaanpojan tie lohikäärmevaltaistuimelta Pekingin puutarhatyöläiseksi.

Viimeinen keisari on katsojalle huikea muistutus historian käänteistä 1900-luvulla. Vielä enemmän se on kuvaus yksilön asemasta muutosten keskellä, ja vaikka päähenkilönä on keisari, elokuvaa katsoessa ei voi olla miettimättä kaikkien niiden aikalaisten kohtaloa, joilla oli heikommat mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä kulkuun. Oman auransa Viimeiselle keisarille antavat paikat, tilat ja ympäristöt. Elokuvaa on kuvattu Pekingin ohella muuallakin Kiinassa ja myös Mantšuriassa. Studiokuvauksia tehtiin sekä Pekingissä että Roomassa. Ulko- ja sisäkuvien limittyminen on taidokasta, ja tähän epäilemättä vaikuttaa Vittorio Storaron loistelias kuvaus. Sisäkuvissa luonnonvalo lankeaa ikkunoista sisään, ja on todella helppo vakuuttua tilallisesta jatkumosta.