Lumikki (2012)

Olen pitkään miettinyt, että pitäisi tutkia mykkäelokuvaa mykkäelokuvan aikakauden jälkeen, ja tuntuu, että raaka-ainetta tähän teemaan olisi vuosi vuodelta enemmän. Pablo Bergerin vaikuttava Lumikki (Blancanieves, 2012) nähtiin YLE Teemalla jo vuonna 2014, ja nyt se esitettiin uudelleen. Lumikki perustuu Grimmin veljesten tunnettuun tarinaan, joka on sijoitettu Sevillaan, ja kaikki on kerrottu ilman puhuttua dialogia. Vuonna 2011 Michel Hazanaviciuksen The Artist oli osoittanut, että Oscar-taistoon saattoi edetä mykkäestetiikalla, ja myös Bergerin elokuva pääsi mukaan kilpaan, vaikkakin tämä on vähäisin elokuvan ansioista. Lumikki toimii itsenäisenä teoksena, jossa yhdistää onnistuneesti vanhaa ja uutta. Elokuvassa on pastissinomaisia piirteitä, mutta paljon myös moderneja jaksoja, joissa leikkausrytmi on aivan toisenlaista kuin 1910- tai 1920-lukujen elokuvassa. Hyvä niin. Samalla elokuvan rytmi tuntuu ammentavan musiikillisuudesta, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin.

Lumikki alkaa kuvaamalla matadori Antonio Villaltaa (Daniel Giménez Cacho), joka joutuu härän telomaksi mutta säilyttää henkensä. Samaan aikaan hänen puolisonsa kuolee synnytykseen, ja pianokainen saa ilkeän äitipuolen. Jakso on vaikuttava, ja ehkä se on vaikuttava juuri mykkyytensä ansiosta. Äänellisenä dramaattinen samanaikaisuus ei toimisi samalla tavoin. Tytär (Inma Cuesta) saa myöhemmin härkätaistelevalta kääpiöryhmältä nimen Blancanieves, Lumikki, kuuluisan sadun mukaan, mutta oikelta nimeltään tyttö on Carmen. Matadori-isän taidot ovat siirtyneet tyttärelle, joka menestyy pian areenalla – kunnes äitipuolen myrkyttämä omena suistaa hänet ikuiseen uneen. Elokuvassa Grimmin satuun yhdistyy annos Prosper Meriméen Carmenia, mutta tällä kertaa Carmen ei jää areenan ulkopuolelle. Loppukohtaus on maaginen: uinuva Carmen on sirkuksen vetonaula, jota suudellaan rahasta, mutta herääminen on vain illuusio.