Säveltäjän unelma (1947)

Toisen maailmansodan jälkeen Hollywoodissa tehtiin sarja Keski-Euroopan musiikinhistoriasta ammentavia elokuvia. Tätä pitäisi tarkemmin selvittää, mutta tuntuu siltä kuin sodan kauheuksien jälkeen elokuvantekijät olisivat tietoisesti muistuttaneet saksalaisen kulttuurin merkityksestä. Clarence Brown ohjasi vuonna 1947 roppakaupalla musiikkia sisältävän melodraaman Säveltäjän unelma (Song of Love), jossa seikkailevat muun muassa Robert (Paul Henreid) ja Clara Schumann (Katherine Hepburn), Johannes Brahms (Robert Wagner) ja Franz Liszt (Henry Daniell). Pianomusiikkia elokuvassa kuullaan erityisen paljon, muun muassa Lisztin ja Schumannin pianokonserttoja, ja läpikulkevia aiheita ovat Schumannin Widmung ja Träumerei. Widmung kuullaan myös Lisztin transkriptiona. Ääniraidalla musiikin esittää Artur Rubinstein, mikä on sinänsä ongelmallista, sillä elokuvassa kuullaan kaikkien päähenkilöiden musisointia. Olisi ollut loogista käyttää eri pianisteja tukemaan eri luonteiden rakentamista.

Clarence Brown on sujuva ohjaaja alusta loppuun, mutta erityisesti jää mieleen ensimmäinen otos, jossa Clara Schumann, silloin vielä Wieck, esittää Lisztin pianokonserttoa. Isä Wieck (Leo G. Carroll) istuu olkapään takana, ikään kuin nuotinkääntäjän paikalla, vaikka Clara selvästi soittaa ulkomuistista. Kamera on aluksi kaukana, aivan kuin katsoja olisi parvella seuraamassa. Alkutekstien aikana zoomaus vie katsojan lähemmäs, ja silmin nähden Brown haluaa näyttää katsojalle, miten Katherine Hepburn itse soittaa vaikeaa kappaletta. Tosiasiassa ääniraidalla kuullaan Rubinsteinia, mutta Hepburn esittää uskottavasti pianistia.

Ensimmäinen otos kertoo Säveltäjän unelman näkökulman: keskiössä on juuri Clara Wieck, joka isänsä vastusteluista huolimatta avioituu oikeuden luvalla Robert Schumannin kanssa. Tuossa vaiheessa Clara oli jo maailmankuulu virtuoosi, joka Robertin kuoleman 1856 jälkeen omistautuu edesmenneen miehensä musiikin esittämiseen. Samalla rakkaussuhde Johannes Brahmsiin painuu tietoisesti historian hämärään. Eurooppalaista naisnäkökulmaa elokuvaprojektiin toi käsikirjoittaja Irma von Cube (1899–1977), joka oli tehnyt loistavia tekstejä Anatole Litvakille 1930-luvun Saksassa ja Ranskassa. Hänen kynästään oli muun muassa Mayerlingin murhenäytelmä (Mayerling, 1936). Irma von Cube sai sittemmin Oscar-ehdokkuuden Jean Negulescon ohjauksesta Johnny Belinda (1948). Säveljänä unelman suola on ehdottomasti Clara Schumannin näkökulma, joka kulkee vahvasti elokuvan läpi. Ainoa kriittinen seikka on, että tekijät eivät ole ottaneet huomioon tosiasiaa, että Clara oli itse tuottealias säveltäjä: hän sävelsi pianokonserton siinä missä Robertkin, muusta tuotannosta puhumattakaan. Ehkäpä syynä on se, että käsikirjoittajat ovat ammentaneet 1940-luvun lopun musiikinhistoriallisesta kirjallisuudesta, jossa Claran oma taiteilijuus jäi liian vähälle huomiolle.