Marc Caro ja Jean-Pierre Jeunet tulivat vuonna 1991 tunnetuksi sarjakuvamaisesta mustasta komediastaan Delicatessen. Yhteistyö jatkui neljä vuotta myöhemmin elokuvalla Kadonneiden lasten kaupunki, josta tuli surrealistinen fantasia, vahvasti visuaalisuutensa varassa elävä teos. On oikeastaan ymmärrettävää, miksi Jeunet ja Caro on yhdessä kreditoitu ohjaajiksi: jokaisen kuvan mise en scène on tärkeä. Tarinan keskiössä on hullu tiedemies Krank (Daniel Emilfork), jolta puuttuu uneksimisen kysy, ja siksi hän sieppaa lapsia varastaakseen näiden unet. Krankin ympärillä häärii humoristinen kloonien joukko (Dominique Pinon), joka antaa muutoin ahdistavalle asetelmalle koomista sävyä. Krankin vastavoimana on tivolin voimamies, entinen valaanpyytäjä One (Ron Perlman), joka lähtee jäljittämään kadonnutta pikkuveljeään. Caro ja Jeunet ovat epäilemättä valinneet tarkkaan jokaisen elokuvansa hahmon. Voimamiehen rooliin ei tahtonut löytyä näyttelijää, jossa karkeus ja hellyys sopivasti yhdistyisivät. Yhdysvaltalainen Ron Perlman oli ihanteellinen vaihtoehto. Hän oli tehnyt läpimurtonsa Jean-Jacques Annaudin elokuvissa Taistelu tulesta (La guerre du deu, 1981) ja Ruusun nimi (De Name der Rose, 1986). Edellisessä hän näytteli esi-ihmistä, Amoukaria, jälkimmäisessä kyttyräselkäistä Salvatorea. Pari venäläisrooliakin mahtui uralle (Poliisiopisto - Moskovan keikka, 1994).Kadonneiden lasten kaupunki oli aikanaan poikkeuksellinen niin erikoistehosteiltaan kuin näyttämökuvaltaankin. Pitof loi kokonaan uutta tietokoneohjelmistoa tuotantoa varten. Nykypäivän katsoja on tosin tottunut siihen, että valtaelokuva pyrkii jatkuvasti hätkähdyttämään yleisöä yhä uusin visuaalisin konstein. Ensi-illan kokemus on kieltämättä hiukan laimentunut, mutta silti Kadonneiden lasten kaupungissa on persoonallista voimaa.
Elokuva valmistui jo vuonna 1994, ja nyt kun kokonaisuutta katsoo, alkaa väistämättä pohtia, millaisia tulevaisuuden näkemyksiä 1990-luvun talouslamasta nousevassa Euroopassa oikeastaan rakennettiin. Kloonauksen teema on elokuvassa keskeinen, vaikka kloonauskohu taisi toden teolla pullahtaa esiin vasta vuonna 1997, kun Dolly-lammas nousi parrasvaloihin ensimmäisenä kloonattuna nisäkkäänä. Nopea silmäys Helsingin Sanomien sähköiseen arkistoon osoittaa kuitenkin, että kloonauksesta keskusteltiin Suomessakin kiihkeästi jo 1990-luvun alussa. Vuoden 1990 keväällä tv:ssä nähtiin dokumenttisarja Geenitekniikka - elämän vallankumous, jossa eettiset kysymykset nousivat vahvasti esille. Kadonneiden lasten kaupungissa kloonaukselle oikeastaan jo nauretaan: kloonatut veljekset ovat elokuvan narrihahmoja, jotka ovat kiinnostuneita vain "alkuperäisyydestään".
3 kommenttia:
Etteikö tuo näyttelijä olisi nimeltään Ron Perlman? Ron Perelman-niminen jäbä on aivan toisen toimialan miehiä.
Hups, käytin näköjään e-näppäintä vähän liikaa... Nyt on korjattu.
Jean-Pierre Jeunet'n ja Marc Caron elokuvat Delicatessen ja Kadonneiden lasten kaupunki ovat molemmat visuaalisesti hyvin synkkiä elokuvia. Ne ovat täydellisiä esimerkkejä niin sanotuista cross-genre-elokuvista: elokuvista, jotka yhdistelevät saumattomasti useita eri elokuvataiteen konventionaalisia lajityyppejä ehyiksi teoksiksi. Elokuvien yhtäläisyydet eivät lopu tähän: niiden tapahtumapaikka on jokin dystopinen, lähes post-apocalyptinen maailma, joka on kuitenkin kuvattu parivaljakolle ominaiseen tapaan, lämmöllä ja huumorilla. Vaikka kyseiset teokset voitaisiin luokitella satuelokuviksi, ovat niiden käsittelemät aiheet silti paikoin jopa raadollisia.
Minua puhutteli kirjoituksessasi erityisesti elokuvan dystopisen luonteen rinnastaminen laman runteleman Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Kenties Delicatessenin teema ihmisestä omana pahimpana vihollisenaan kuvastaa tätä vielä paremmin. Olihan taloudellinen taantumakausi juuri tuolloin pahimmillaan. 1990-luvun alkupuolen synkkien aikojen tulevaisuuskuvituksen kytkeytyminen lamaan on siis hyvinkin mahdollinen, toisaalta pidän jokseenkin paradoksaalisena, että nämä kuitenkin kuvattiin aikana, jolloin vuosikymmeniä kestänyt kylmä sota ja sen aiheuttamat uhkakuvat ja pelkotilat olivat vihdoin väistymässä, tai jo väistyneet. Jotenkin luontaista olisi kuvitella, että näin synkän ajanjakson jälkeen tulevaisuuden näkymät olisivat huomattavasti valoisampia, taantumasta huolimatta.
Kuitenkin tätä teoriaa olisi tukemassa Jean-Pierre Jeunet'n myöhempien elokuvien keveys, joka varmasti kulminoituu elämäniloisessa Améliessa, jonka sadunhohtoinen ympäristö on kaikkea muuta kuin synkkä, tumma, tai karu. Olen usein miettinyt, heijastuuko tämä tietynlainen temaattinen suunnanmuutos juuri ajan, tai pikemminkin ilmapiirin muutoksesta. Se on mahdollista, mutta itse näkisin kysymykseen kuitenkin pragmaattisemman vastauksen, nimittäin ohjaajakaksikon eriytymisen omille teilleen. Jeunet ja Caro tuntuvat minusta toistensa vastakohdilta, ja tämä, sanotaanko auteurin ambivalenssi, oli juuri se seikka, mikä teki sekä Delicatessenista että Kadonneiden lasten kaupungista niin sykähdyttäviä elämyksiä. Kontradiktiivisesta lähtökohdastaan huolimatta tumman ja kirkkaan, synkän ja valoisan, mustan ja valkoisen sovittaminen yhteen onnistuu mainiosti, eivätkä kummankaan ohjaajan myöhemmät teokset ole edes pyrkineet tähän vastakohtien harmoniaan.
Lähetä kommentti