Radiokuuntelijat paniikissa

Tasan 70 vuotta sitten New York Times otsikoi etusivullaan: "Radio Listeners in Panic, Taking War Drama as Fact". Edellisenä päivänä, 30. lokakuuta 1938, Mercury Theater on the Air oli esittänyt Halloweenin kunniaksi kuunnelmasovituksensa H. G. Wellsin romaanista Maailmojen sota. Illalla klo 20-21 lähetetty kuunnelma sai toden ja epätoden rajan hämärtymään ja synnytti paniikkireaktion. Marshall Andrews totesi Washington Postissa seuraavana aamuna: "Americans know today the chilling terror of sudden war, of meeting invasion from another world, unsuspecting and unready." Lehden mukaan kaksi ihmistä sai sydänkohtauksen, sadat pyörtyivät, perheet pakenivat kodeistaan ja vapaaehtoisia ehti ilmoittautua taistelujoukkoihin, vaikkei kuunnelma kestänyt kuin tunnin. Jos shokkiefekti oli uuden välineen, radion, hypnoottisen voiman näytettä, myös muut teknologiset välineet nousivat esiin. Uutisoinnissa kiinnitettiin huomiota siihen, miten nopeasti paniikkiin joutuneet ihmiset levittivät tuntemuksiaan puhelimen ja lennättimen avulla. Washington Detective Bureau sai tunnin aikana 470 puhelinsoittoa, Newarkin poliisi 2000 puhelua, eivätkä keskukset itse asiassa pystyneet välittämään kaikkia hätäsoittoja.

Yle Teema muisti kaukaista mediapaniikkia lähettämällä jo 27. lokakuuta Joseph Sargentin tv-elokuvan Yö jolloin Amerikka kauhistui (The Night That Panicked America, 1975). Toisen maailmansodan uumoiluun viittaavat repliikit tuntuivat ehkä liiankin anakronistisilta, mutta elokuva antoi hyvän kuvan siitä, millaista oli tehdä kuunnelmaa suorien lähetysten aikakautena. Oheisessa valokuvassa nähdään Orson Welles alkuperäisen kuunnelman kapellimestarina lokakuussa 1938. Verkosta löytyy myös alkuperäinen kuunnelma kokonaisuudessaan.

Näkymätön Tauno Palo

Tauno Palon syntymästä tuli tänään kuluneeksi sata vuotta. Perjantaina kirjoitin arvostelua Lauri Meren tuoreesta Palo-elämäkerrasta. Teos on massiivinen, 496-sivuinen kartoitus Sörnäisten Työväen Näyttämön kasvatista, Tauno Brännäsistä, josta tuli Kansallisteatterin vakionäyttelijä vuonna 1932. Suomen päänäyttämön fennomaanisessa ilmapiirissä Brännäs-nimi oli lopulta pakko vaihtaa suomenkieliseksi, ensin Paloniemeksi ja lopulta - Glory Leppäsen ehdotuksesta - Paloksi. Koko Brännäsin perhe muutti sukunimensä vuonna 1936. Paljon huomiota kirjassa saa Taunon veli Gösta, joka oli lupaava nyrkkeilijä ja voitti hopeamitalin Työväen Olympialaisissa Frankfurt am Mainissa vuonna 1925. Nyrkkeilyn sivutuotteena tulivat äkilliset päänsärkykohtaukset, jotka lopulta ajoivat Göstan itsemurhaan. Muistelmateoksessaan Käsi sydämellä Palo totesi myöhemmin: "Hänen lähtönsä oli suuri menetys. Olen monet kerrat kuvitellut hänet juuri tämän päivän ikäisenä luokseni. Niin monia hyviä ystäviä kuin minulla on ollutkin, tuota kelpo veikkoa olisin tarvinnut monesti."

Tauno Palo kuuluu niihin suomalaisiin hahmoihin, joiden kasvonpiirteet ovat syöpyneet lähtemättömästi mieliin. Hän esiintyi 65 elokuvassa, taksikuski Tanu Paaluna SF-Paraatissa, professori Varavaarana Kurittomassa sukupolvessa, romanttisena Engelbert von Leijoncronana Kaivopuiston kauniissa Reginassa, kirjailija Helavaltana Valkoisissa ruusuissa - ja tietysti jämeränä mutta heikkona Niskavuoren Aarnena. Mutta silti monet hänen roolihahmonsa ovat näkymättömiä, siitä yksinkertaisesta syystä, että teatteri on hauras ja katoava taiteen laji. Oheisessa kuvassa Palo esittää pianon ääreen istahtanutta Frédéric Chopinia Jaroslaw Iwaszkiewiczin näytelmässä Vieraantunut sydän (1939). Näyttämöllä Palon merkittävin jakso seurasi välittömästi sodan jälkeen: 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa hän teki toinen toistaan kunnianhimoisempia rooleja: Leonardo Federico Garcia Lorcan Veren häissä (1946), Jago Shakespearen Otellossa (1947), Jean August Strindbergin Neiti Juliessa (1948), kenraali Jean Anouilhin Ardèlessa (1949), Stanley Kowalski Tennessee Williamsin Viettelysten vaunussa (1950), Juhani Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1954)... Moni aikalainen oli sitä mieleltä, että Palon Stanley Kowalski oli vaikuttavampi kuin Marlon Brandon suoritus Elia Kazanin ohjaamassa Viettelysten vaunussa.

Hollywood-kuunnelmia

Sain jo vuosia sitten äänilevyn, jolla on kaksi Hollywood Playhouse -kuunnelmaa, Casablanca ja Maltan haukka. Molemmat toteutettin vuonna 1943 elävän studioyleisön edessä, ja mukana olivat samat näyttelijät kuin valkokankaallakin. Jostakin käsittämättömästä syystä levy on jäänyt kuuntelematta. Millaista on pimeä film noir, kuvaton Hollywood-draama? Casablanca kuulostaa kaiken kaikkiaan hyvin elokuvamaiselta, jopa siinä määrin, ettei live-äänityksestä kuulu jälkiä. Aivan kuin kuunnelmassa olisi käytetty suoraan elokuvan jaksoja. Kokonaisuus on lyhyt, vain 25 minuuttia, ja kulkee kertojaäänen varassa. Maltan haukka on aavistuksen pidempi. Siinä on myös elävän esityksen vaikutelmaa: yleisön äänet ovat heti kuultavissa, ja kun ensimmäisessä kohtauksessa ollaan Sam Spaden toimistossa, tilan tuntu on hyvin teatterinomainen.

Vasta nyt mieleen juolahti ajatus, että verkossa vanhaa kuunnelma-aineistoa on varmaan enemmänkin. Ja löytyyhän sitä. Tarjolla on muun muassa kymmenkunta Orson Wellesin johdolla tehtyä Mercury Theaterin esitystä. Internet Archiven kokoelmissa on satoja kuunnelmia. Todella kiinnostava on myös Cecil B. DeMillen johdolla tehty tunnin mittainen Casablanca, jonka päärooleissa ovat Hedy Lamarr, Alan Ladd ja John Loder. Kuunnelkaapa tätä!

Kadonneiden lasten kaupunki (1995)

Marc Caro ja Jean-Pierre Jeunet tulivat vuonna 1991 tunnetuksi sarjakuvamaisesta mustasta komediastaan Delicatessen. Yhteistyö jatkui neljä vuotta myöhemmin elokuvalla Kadonneiden lasten kaupunki, josta tuli surrealistinen fantasia, vahvasti visuaalisuutensa varassa elävä teos. On oikeastaan ymmärrettävää, miksi Jeunet ja Caro on yhdessä kreditoitu ohjaajiksi: jokaisen kuvan mise en scène on tärkeä. Tarinan keskiössä on hullu tiedemies Krank (Daniel Emilfork), jolta puuttuu uneksimisen kysy, ja siksi hän sieppaa lapsia varastaakseen näiden unet. Krankin ympärillä häärii humoristinen kloonien joukko (Dominique Pinon), joka antaa muutoin ahdistavalle asetelmalle koomista sävyä. Krankin vastavoimana on tivolin voimamies, entinen valaanpyytäjä One (Ron Perlman), joka lähtee jäljittämään kadonnutta pikkuveljeään. Caro ja Jeunet ovat epäilemättä valinneet tarkkaan jokaisen elokuvansa hahmon. Voimamiehen rooliin ei tahtonut löytyä näyttelijää, jossa karkeus ja hellyys sopivasti yhdistyisivät. Yhdysvaltalainen Ron Perlman oli ihanteellinen vaihtoehto. Hän oli tehnyt läpimurtonsa Jean-Jacques Annaudin elokuvissa Taistelu tulesta (La guerre du deu, 1981) ja Ruusun nimi (De Name der Rose, 1986). Edellisessä hän näytteli esi-ihmistä, Amoukaria, jälkimmäisessä kyttyräselkäistä Salvatorea. Pari venäläisrooliakin mahtui uralle (Poliisiopisto - Moskovan keikka, 1994).

Kadonneiden lasten kaupunki oli aikanaan poikkeuksellinen niin erikoistehosteiltaan kuin näyttämökuvaltaankin. Pitof loi kokonaan uutta tietokoneohjelmistoa tuotantoa varten. Nykypäivän katsoja on tosin tottunut siihen, että valtaelokuva pyrkii jatkuvasti hätkähdyttämään yleisöä yhä uusin visuaalisin konstein. Ensi-illan kokemus on kieltämättä hiukan laimentunut, mutta silti Kadonneiden lasten kaupungissa on persoonallista voimaa.

Elokuva valmistui jo vuonna 1994, ja nyt kun kokonaisuutta katsoo, alkaa väistämättä pohtia, millaisia tulevaisuuden näkemyksiä 1990-luvun talouslamasta nousevassa Euroopassa oikeastaan rakennettiin. Kloonauksen teema on elokuvassa keskeinen, vaikka kloonauskohu taisi toden teolla pullahtaa esiin vasta vuonna 1997, kun Dolly-lammas nousi parrasvaloihin ensimmäisenä kloonattuna nisäkkäänä. Nopea silmäys Helsingin Sanomien sähköiseen arkistoon osoittaa kuitenkin, että kloonauksesta keskusteltiin Suomessakin kiihkeästi jo 1990-luvun alussa. Vuoden 1990 keväällä tv:ssä nähtiin dokumenttisarja Geenitekniikka - elämän vallankumous, jossa eettiset kysymykset nousivat vahvasti esille. Kadonneiden lasten kaupungissa kloonaukselle oikeastaan jo nauretaan: kloonatut veljekset ovat elokuvan narrihahmoja, jotka ovat kiinnostuneita vain "alkuperäisyydestään".

Mieletön rakkaus (1947)

Curtis Bernhardt ei kuulu tunnetuimpiin Hollywood-ohjaajiin, mutta hänet muistetaan muutamasta vaikuttavasta film noir -trilleristä. Wormsissa vuonna 1899 syntynyt Bernhardt muutti monien muiden ammattilaisten tavoin pois Saksasta vuoden 1933 jälkeen ja päätyi Pariisin kautta Yhdysvaltoihin. Saksalaisen ekspressionismin perintönä tuli kiinnostus visuaaliseen tyyliin, joka on myös Bernhardtin parhaan film noirin, Mielettömän rakkauden (Possessed, 1947), ehdoton suola. Mieletön rakkaus suunniteltiin mittatilaustyönä Bette Davisille, mutta tämän äitiysloman vuoksi päärooliin valittiin Joan Crawford. Epävakaan, psyykkisistä ongelmista kärsivän Louise Howellin rooli oli Crawfordin mukaan hänen uransa vaikein, ja hän vieraili psykiatrien luona saadakseen tuntuman rooliin. Tuloksena oli Oscar-ehdokkuus ja Mildred Piercen ohella Crawfordin väkevin film noir -esiintyminen.

En ole missään muussa elokuvassa nähnyt viittausta neurasteniaan eli neurositeettiin. Neurasteniaa pidettiin 1900-luvun alussa sivilisaatiosairautena, jossa modernin kulttuurin nykivä, repivä rytmi siirtyi psyyken ominaisuudeksi. Myös Mielettömän rakkauden psykiatri huokaa: "Sivilisaatio on pahempi sairaus kuin sydänvaivat tai tuberkuloosi." Katsoja jää miettimään, mitä tämä vuoden 1947 tilanteessa voisi merkitä. Sotaan elokuvassa ei suoraan viitata, mutta ihmiset elävät jatkuvassa rakkauden kaipuussa, yksinäisyydessä ja tyhjyydessä. Louise rakastaa David Suttonia (Van Heflin), joka on kuitenkin täysin välinpitämätön. Niinpä Louise suostuu itseään vanhemman Dean Grahamin (Raymond Massey) kosintaan, mutta tyhjyys säilyy.

Elokuvan hienoimpia oivalluksia on se tapa, jolla todellinen ja kuviteltu punoutuvat toisiinsa. Kun Louise tajuaa, että Deanin tytär (Geraldine Brooks) rakastaa Davidia, hänen mielensä järkkyy. Yleensä toden ja epätoden raja näytettiin Hollywodissa visuaalisin keinoin, mutta nyt kerronta siirtyy suoraan fantasiaan. Bernhardt käyttää myös loistavia "häiritseviä" otoksia ja pystyy tilallisin, visuaalisin keinoin viittaamaan Louisen sisäiseen kuohuntaan.

Mieletön rakkaus alkaa vaikuttavin, sodan jälkeiseen puolidokumentaariseen noiriin viittaavin katunäkymin: Louise vaeltaa autiossa kaupungissa ja etsii Davidiä aivan kuin antiikin Kreikan Diogenes, joka lyhtyään kantaen etsi ihmistä.

Tyttö ja helmikorvakoru (2003)

Peter Webberin esikoiselokuva Tyttö ja helmikorvakoru (Girl with a Pearl Earring, 2003) perustuu Tracy Chevalier'n menestysromaaniin, joka punoo Jan Vermeerin kuuluisan maalauksen osaksi 1600-luvun kuvitteellista tarinaa. Delftissä työskennellyt Jan Vermeer (1632-75) kuului hollantilaisen kuvataiteen kultakauden mestareihin, joka tuli tunnetuksi taitavasta valonkäytöstä ja arkielämää kuvaavista interiööreistä. Vermeer käytti paljon aikaa kuviinsa, eikä lopultakaan ehtinyt maalata kovin paljon. Webberin elokuva tavoittelee alankomaalaisen maalaustaiteen henkeä, ja teos sisältää lukuisia viitteitä paitsi Vermeerin töihin myös muihin aikakauden kuviin. Tyyli on rauhallista ja tuo mieleen 1800-luvun tableaux vivants -esitykset. Tuttuja maalauksia vilahtaa myös Vermeerin kotitalon seinillä: erässäkin kohtauksessa ovenpielessä roikkuu Hendrick Avercampin Talvinen maisema (1610), joka nyttemmin sijaitsee Schwerinissä Saksassa. Elokuvallinen tyyli on kautta linjan yhdemukainen itse tarinan kanssa: tässä Webber on onnistunut erinomaisesti.

Varsinaisen draaman keskiössä on kalvinistiperheen tytär Griet (Scarlett Johansson), joka joutuu piiaksi Jan Vermeerin, tai oikeastaan tämän anopin, taloon. Grietin ja Janin (Colin Firth) välille syntyy lähes sanaton suhde, jonka Webber onnistuu välittämään vähäisin viittein. Yhteisön keskusteluissa korostuu maalaamisen moraalittomuus: jo kuvan kohteeksi joutuminen merkitsee pahennusta, ja Griet joutuu sosiaalisen tarkkailun kohteeksi. Asetelma tuntuu paikoitellen hiukan liiankin 1800-lukumaiselta, aivan kuin elokuvassa (ja ehkä alkuperäisromaanissakin) 1800-luvun moraalikoodistoa olisi projisoitu 1600-luvun maailmaan. Julkisen pahennuksen vastapainona on Grietin ja Janin suhde, joka lopulta pitäytyy taiteen tasolla. Webber antaa ymmärtää, että juuri Griet on niitä harvoja, jotka tunnistavat valon ja varjon vaihtelut, pigmentin sävyt, pilvien hopeiset reunukset... Loppu on emansipatorinen: Griet vapautuu Vermeerin kodin kahleesta, ehkä juuri taiteen ansiosta.

Köyhän yliopisto

Eilen päättyivät Turun kirjamessut. Osallistuin päätöspäivänä keskusteluun Tauno Virran kirjasta Köyhän yliopisto. Tauno Virta kuoli 82-vuotiaana vain hieman ennen kirjan ilmestymistä, eikä hän koskaan ehtinyt nähdä esikoisteostaan painettuna. Vuosikymmenien ajan hän haaveili kirjailijan urasta, mutta romaanikäsikirjoitus ja lukemattomat muistelmatekstit jäivät pöytälaatikkoon. Virta eli puolet elämästään vanhainkodissa ja tuli tunnetuksi ahkerana yleisönosastokirjoittajana. Virta oli myös uuttera lukusalin käyttäjä.

Köyhän yliopisto on yhdistelmä kahdesta käsikirjoituksesta: siinä vuorottelevat lukusalin hiljaisista asiakkaista kertovat kuvaukset ja muistelmat lapsuuden Nummenpakasta. Erityisen vaikuttavia ovat tarkkasilmäiset havainnot kaupunginkirjaston lukusalien asiakkaista 1960-luvulla. Vanha TPS:n pakki Vieno Nikander istuu säännöllisesti salilla lukemassa Veikkaaja-lehteä ja täyttämässä kuponkejaan, ja Virtaa vastapäätä istuu toisinaan teosofiaa tutkaileva köyhtynyt kreivitär von Essen, tosinaan kirjailija Kaarlo Isotalo, jonka kanssa Virta ennen pitkä ystävystyi. Virralle lukusali on köyhän yliopisto, avoin tila, johon kuka tahansa on tervetullut oppia hankkimaan.

Samalla kun kirjaa lukiessa voi vain toivoa suomalaisen kirjastolaitoksen selviytyvän talousvaikeuksistaan ja pysyvän jatkossakin yhtä avoimena kuin tähän asti, herää pelko siitä, että lukusalit voisivat todella muuttua köyhän yliopistoksi. Suomessa yliopisto-opetus on ollut tähän asti edullista ja tarjonnut mahdollisuuden opintoihin kaikille syntyperästä ja omaisuudesta riippumatta. Kun yliopistolaki muuttuu vuoden 2010 alusta, uudenlaiset taloudelliset paineet tulevat yliopistojen vastuulle. Kunpa se ei synnyttäisi eriarvoista koulutusjärjestelmää, joka kaventaisi tasavertaisia mahdollisuuksia tiedonjanon sammuttamiseen.

Hurja joukko (1969)

On pakko tunnustaa, ettei Sam Peckinpahin Hurja joukon katsominen ole erityisemmin houkutellut, vaikka tarjolla on ollut erinomainen dvd-julkaisu. Mutta nyt, 138 minuuttia myöhemmin, tuntuu, että vaiva kannatti. Valmistuessaan vuonna 1969 elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton: se oli korostetun väkivaltainen ja näkökulmaltaan yltiömaskuliininen. Peckinpah itse piti elokuvaa allegoriana Vietanamin sodasta. Väkivalta oli arkipäiväistynyt television uutislähetysten myötä. Aikalaiset takertuivat erityisesti hidastettuihin väkivaltaotoksiin, jotka tulkittiin ihannointina tai estetisointina. Hidastusten emotionaalista tehoa on vaikea enää tavoittaa, sillä Peckinpahin visuaalisia ideoita hyödynnettiin sittemmin surutta - ja kulutettiin puhki - vähemmän kunnianhimoisissa toimintaelokuvissa.

Hurja joukko on moderni western siinä mielessä, että sen päähenkilöt, Teksasin ja Meksikon rajamailla seikkailevat rosvojoukon jäsenet, kokevat elävänsä epookkien taitetta. Pike Bishopin (William Holden) johtama "hurja joukko" on selvästi tietoinen muutoksesta. Eletään 1910-luvun alkua, ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, moottoriajoneuvot tekevät tuloaan ja lentokoneistakin kerrotaan huhuja. Pike toteaa: "We've got to start thinking beyond our guns." Lopulta siirtymä uuteen maailmaan jää vain mahdollisuudeksi. Samantapaista iltaruskon tunnelmaa Peckinpah käsitteli myös elokuvissaan Viheltävät luodit (Guns in the Afternoon, 1962) ja Balladi Cable Hoguesta (Ballad of Cable Hogue, 1970).

Tyrmäävintä Hurjassa joukossa on sen väkivaltainen ehdottomuus. Jo aloituskohtaus asettaa perustunnelman: samaan aikaan kun Bishopin joukot iskevät rautatieyhtiön toimistoon, lapset kiduttavat avutonta skorpionia. Vaikka Bishopin joukko vetäytyisi eläkkeelle tai ammuttaisiin maan tasalle, väkivallan kierteelle ei tule päätöstä: se siirtyy sukupolvelta toiselle. Hurja joukko itse on tuhoon tuomittu. Silti lopussa voi aavistaa optimismia, kun vankat konkarit yrittävät auttaa nuorta meksikolaista taistelussa eversti Huertan hallintoa vastaan.

Talouskriisin aave

Yhdysvaltain finanssikriisi elää ratkaisun päiviä. Tätä kirjoittaessa senaatti on juuri äänestänyt 700 miljardin dollarin roskapankkisuunnitelman puolesta ja tarjoaa jo kertaalleen hylättyä pelastuspakettia uudelleen edustajainhuoneelle. Jo kesällä tiedot yhdysvaltalaisten pankkien tilanteesta nousivat otsikoihin: orastavan kriisin taustalla nähtiin löysä rahapolitiikka, avokätinen luotonanto ja kohtuuttomiksi nousseet asuntojen hinnat. Viimeisten viikkojen aikana epävarmuuden tuntemukset ovat levinneet kaikkialle, ja asiantuntijat ovat kilvan kommentoineet tulevaisuuden näkymiä. Päällimmäisenä tuntemuksena on ollut täydellinen epätietoisuus: toisissa asiantuntijalausunnoissa Suomen on nähty olevan ”turvassa”, niin kuin aina, toisissa taas on povattu kaiken olevan vain uuden, syvän ja vakavan talouskurimuksen alkusoittoa.

Ristiriitaiset mielipiteet kertovat siitä, miten vaikea tulevaisuuteen on nähdä. Rahoituskriisin vaikutukset voivat olla arvaamattomia, ja globalisoituneen talouselämän kytkentöjä on hankala hahmottaa. Ehkäpä osa tästä arvaamattomuudesta liittyy siihen, että nykypäivän talouselämä on monin tavoin tunteisiin liittyvä henkimaailman kysymys. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkman arvioi tv-uutisten haastattelussa, että finanssikriisin vaikutukset ovat ”pitkälti psykologisia”. Talouselämä ei olekaan kylmän rahan ja harkittujen sijoitusten maailma: se on intohimon ja jännityksen, ahneuden ja kateuden, odotusten ja pettymysten temmellyskenttä. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja Pasi Holm puolestaan ihmetteli Suomen Kuvalehdessä, ”kuinka teknisesti sofistikoidut ja tolkuttoman hyvin palkatut meklarit voivat kuvitella, että kiinteistöjen hinnat aina vain nousevat”. Pitäisikö talouden lainalaisuuksia arvioida kokonaan uudelleen tunteiden näkökulmasta?

*

Kun istun kirjoittamassa tätä kolumnia torstaiaamuna, päivää ennen sen julkaisemista, aasialaiset pörssit ovat jo ehtineet avata ovensa. Talousuutisten mukaan markkinat suhtautuvat ”epäilevästi” Yhdysvaltain senaatin päätökseen, vaikka signaalin pitäisi olla myönteinen. Pörssipäivä on alkanut ”apeasti”, kuten Yleisradion teksti-tv toteaa. Kun tämä kolumni vihdoin saavuttaa lukijansa perjantaiaamuna, kaikilla mantereilla on jo ehditty tulkita Yhdysvaltain tilannetta ja sen vaikutuksia: reaktiot ovat epäilemättä ristiriitaisia, sekä toiveikkaita että pelokkaita. Epävarmuutta ei voi yksittäisellä päätöksellä poistaa. Luottamuksen tunteet syntyvät hitaasti.

Suomalaisilla on vielä tuoreessa muistissa, miten syvältä talouslama kouraisi 1990-luvun alussa. Sixten Korkman ehti jo tehdä historiallisen rinnastuksen ja todeta, että myös Suomen taannoisen laman taustalla oli ”pitkäaikainen luottohuuma”, josta äkkiä palattiin karuun arkeen. Mutta 1990-luvun lamalla oli muitakin, ainutkertaisia taustatekijöitä: rahoitusmarkkinoiden ja pääomaliikkeiden säätelyä purettiin samaan aikaan, kun Neuvostoliito repesi liitoksistaan ja koko toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen asetelma järkkyi. Suomea 1990-luvun alun lama kohteli poikkeuksellisen voimakkaasti, ja tuntuu, ettei lamavuosien jälkeen taloudesta puhuminen ole koskaan päättynyt. Huoli Suomen selviytymisestä kansainvälisen talouden ristiaallokossa on pysynyt esillä lähes kaksi vuosikymmentä, jopa siinä määrin, että kansainvälisen kilpailukyvyn vaatimus – ja uuden talouskriisin aave – väikkyy kaikkeen kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvän päätöksenteon taustalla.

*

Finanssikriisin keskellä on hyvä muistuttaa kriisi-sanan alkuperästä. Käsite ’kriisi’ tulee antiikin Kreikan lääketieteellisestä sanastosta. Hippokrateen mukaan kriisi tarkoitti sairauden käännekohtaa, jonka jälkeen potilas joko paranee tai kuolee. Näin dramaattinen taitekohta finanssikriisi tuskin on, mutta se voisi tarjota mahdollisuuden pohtia omaa henkistä kriisiämme, 1990-luvun laman syvää ja osin piilevääkin vaikutusta. Vaikka talous on Suomessa noussut kuin raketti, henkisesti 1990-luvun katastrofi ei koskaan päättynyt.

(ilmestyy Turun Sanomissa 3.10.2008)