Historian musta aukko

Saksalainen fyysikko ja matemaatikko Karl Schwarzschild (1873–1916) on tieteen historian erikoisimpia tähdenlentoja, vaikkei hänen nimensä enää juuri otsikoihin nouse. Schwarzschild innostui Albert Einsteinin suhteellisuusteoriasta ja kuului mustan aukon teorian kehittäjiin. Hämmentävää on, että hän nousi uransa huipulle ensimmäisen maailmansodan keskellä. Hän oli liittynyt Saksan armeijaan heti sodan puhjettua vuonna 1914 ja palveli sekä länsi- että itärintamalla. Kolme tärkeintä artikkeliaan hän kirjoitti palvellessaan Venäjän-rintamalla tykistön luutnanttina. Taistelujen hetkeksi tauottua, piinaavan odotuksen keskellä, Schwarzschild laski perustan mustan aukon teorialle ja esitti arvon etäisyydelle, jonka jälkeen energia ei enää irtaannu aukon painovoimakentästä. Tulos tunnetaan Schwarzschildin säteenä.

*

Musta aukko syntyi ensimmäisen maailmansodan syövereissä. Tämä omalaatuinen yhteensattuma innoitti yhdysvaltalaista tieteiskirjailijaa Connie Willisiä kehittämään asetelmaa pidemmälle, ja hän julkaisi vuonna 1987 novellin Schwarzschildin viimeisistä hetkistä. Willisin tarinassa saksalainen joukko-osasto on joutunut tilanteeseen, jossa se ei enää pysty lähettämään viestejä ulkomaailmaan. Schwarzschild saa kirjeen Einsteinilta, mutta yhteydet katkeavat. Hyinen itärintama on kuin musta aukko, joka nielee kaiken mutta pysyy itse näkymättömänä. Kertomus vihjaa Schwartzschildin saaneen inspiraatiota teoreettiselle työlleen juuri siitä historian luomasta mustasta aukosta, johon hän oli rintamatovereineen pudonnut.

Vaikka Willisin tarkoituksena on leikkiä teoreettisen oivalluksen historiallisella taustalla, kertomus saa pohtimaan historian luonnetta laajemmin. Millä ehdoin ylipäätään tiedämme menneisyydestä? Lähettääkö historia meille viestejä? Onko olemassa tilanteita, aikoja ja paikkoja, joissa menneisyys on jättänyt viestejä jälkeensä, mutta ne eivät vain ole yltäneet aika-avaruuden läpi nykypäivään vaan ovat jääneet historiallisen Schwartzschildin säteen tuolle puolen?

*

Epäilemättä myös ihmisten maailmassa on kohteita, joiden painovoima vetää puoleensa kaiken, eikä yksikään viesti siirry eteenpäin. Historioitsijat ovat tottuneet tarkastelemaan kohteitaan tästä päivästä käsin, sirpaleina, jotka selittyäkseen vaativat menneisyyttä tai joiden avulla tietoa historiasta uutetaan. Mutta asetelman voi nähdä myös päinvastoin: on mahdollista pohtia, miten historia tietoisesti puhuttelee tulevaa, meitä, tai miten menneisyyden viestit, aineelliset ja aineettomat, hylkivät pysyvyyttä ja haihtuvat muistijälkiä jättämättä.

Historian mustilla aukoilla on monta syntytarinaa. Vanhemman historian harrastajat tietävät, miten vähän heillä on aineistoa käytettävissään myöhempien aikojen tutkijoihin verrattuna. Selvää on myös, että monet nykypäivään säilyneet menneisyyden viestit on tehty kestämään aikaa, muistuttamaan jälkipolvia olemassaolostaan. Hetkellisiksi mielletyt asiat jäävät näkymättömiksi. Kuuluisa kreikkalainen historioitsija Herodotos kirjoitti 400-luvulla eKr. kirjoittavansa, ”etteivät ihmisten toimet aikojen kuluessa hälvenisi”. Mutta kirjallisuuskaan ei taannut muiston pysyvyyttä. On arvioitu, että korkeintaan yksi prosentti antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuudesta olisi säilynyt. Esimerkiksi käsityksemme kreikkalaisesta tragediasta – ja siten pitkälti helleenien maailmankuvasta – perustuu vain ajan hampaan nakertamaan satunnaiseen otantaan. Aiskhyloksen 90 näytelmästä vain seitsemän on säilynyt tähän päivään.

*

Jos historiakuva on täynnä mustia aukkoja, se on myös tulvillaan kiintotähtiä, historiallisia ilmiöitä, jotka ovat oikeastaan itse synnyttäneet tulkintansa – vaikka tätä kohteen ja historiakäsityksen kiinteää yhteyttä ei aina osatakaan nähdä. Usein historian kertojat vain vahvistavat sitä, mitä aikalaiset halusivat itsestään paljastaa. Miksi renessanssi olisi uudestisyntymä, vaikka aikalaiset niin väittivätkin? Millaisen kuvan itse säilytämme ja tallennamme tuleville polville omasta ajastamme?

(ilmestynyt Turun Sanomissa 21.8.2008)