Playboy (1962)

Dino Risin Playboy (Il sorpasso, 1962) on hiljattain ilmestynyt Ranskassa tupla-dvd:nä, jossa on myös seuraavana vuonna valmistunut Hirviöt (I mostri). Aluksi hiukan pelottaa, miten italialaisen komedian nopea dialogi ja hidas ranskankielisen tekstityksen seuraaminen sopivat yhteen... Mutta katsominen kannattaa. Il sorpasso on yllättävä, jännittävä komedia, joka vakavoituu jo ennen hämmentävää loppukohtaustaan. Alussa katsojalle näytetään modernistinen painajainen: Bruno Cortona (Vittorio Gassman) hurjastelee kesän tyhjentämän Rooman laitamilla, uudisrakennusten keskellä, ja sieppaa mukaansa nuoren oikeustieteen opiskeilijan Roberton (Jean-Louis Trintignant). Elokuva on oikeastaan road movie, joka kommentoi 60-luvun alun modernisaatiota. Ajaessaan Bruno ja Roberto keskustelevat ohimennen Antonionin Auringonpimennyksestä ja sen "vieraantuneisuudesta", mutta maailma on enemmän populaari- ja kulutuskulttuurin kyllästämä: kesän 1962 kuumin hitti "Quando quando quando" soi kaikkialla, Toscanan maaseudulla twistataan, huoltoaseman baarissa käy kuhina, saksalaiset ja amerikkalaiset turistit ovat liikkeellä sankoin joukoin, ja papitkin ovat maantien varressa autonrenkaita vaihtamassa... Loppua kohden Brunon pinnallinen, moderni elämäntyyli saa sävyjä, ja Roberto ottaa rohkean askeleen soittaessaan ihailemalleen tytölle.

Matka Italiassa (1953)

Roberto Rossellinin Matka Italiassa (Viaggio in Italia, 1953) alkaa ja päättyy kuvaan autoilusta, matkalla olemisesta, mutta oikeastaan 80 minuutin aikana liikutaan vain vähän, Napolissa, Caprilla ja Pompeijissa. Suurin matka on henkinen. Alex ja Katherine Joyce (George Sanders ja Ingrid Bergman) huomaavat vieraan kulttuurin keskellä avioliittonsa tyhjyyden. Rossellinin tyyli on modernistinen, mutta ei vielä niin antonionimainen, ettei katsojille voisi antaa toivoa, onnellista loppua. Loppukohtaus, jossa Alex ihmettelee italialaisten omituista, sokeaa uskoa Neitsyt Mariaan, on vaikuttava: väkijoukon viedessä Katherinen ero tapahtuu konkreettisesti, ja vasta tämä saa parin luopumaan piikittelyn ja kyynisyyden pakkopaidasta. Rossellini rakentaa elokuvansa vastakohtien varaan: Napolissa kaikki äidit tuntuvat olevan raskaina, ja Pompeijiin hautautuneiden rakastavaisten tunteet kurkottavat kuolemankin yli.

Leppymättömät (1959)

John Hustonin Leppymättömät (The Unforgiven, 1959) perustuu Alan Le Mayn romaaniin, samaan tapaan kuin kolme vuotta aiemmin valmistunut John Fordin Etsijät. Molemmat teokset käsittelevät tai sivuavat rasismia. John Hustonin tulkinta tuntuu kuitenkin hämmentävältä. Samaan aikaan kun valkoisten patologisia ennakkoluuloja kritisoidaan, kiowa-intiaanit kuvataan verenhimoisina tappajina. Zacharyn perheen ottotytär Rachel (Audrey Hepburn) paljastuu intiaaniksi: äiti (Lillian Gish) yrittää estää totuutta paljastumasta. Veljeksistä Cash (Audie Murphy) ei hyväksy sisarensa toiseutta, toisin kuin vanhin veli Ben (Burt Lancaster). Benin ja Rachelin elämä ei olisi mahdollista sen paremmin valkoisten kuin intiaanienkaan keskuudessa. Ehkä tyrmäävin käsikirjoituksellinen ratkaisu löytyy elokuvan lopusta, jossa Rachel ampuu kiowa-veljensä. Rachelin on katkaistava siteensä etniseen alkuperäänsä. Mielestäni kohtaus sotii elokuvan antirasismia vastaan. Miksi etninen konflikti pitää nähdä näin fataalina? Silti elokuva on vaikuttava, ajatuksia herättävä. Se herättää myös paljon kysymyksiä. Miksi John Wisemanin esittämä Abe Kelsey, Zacharyn perhettä vainoava tuomiopäivän profeetta, on pukeutunut etelävaltiolaiseen asuun?

Muuten: Leppymättömistä löytyy Albert Salmen hieno roolisuoritus Racheliä kosiskelevana Charlie Rawlinsina. Muistan hyvin, kun Albert Salmi vieraili Turussa 1980-luvun alkupuolella. Hän osasi vielä vähän suomea, pohjanmaan murretta. Katsoin verkosta Salmen filmografiaa, ja huomain, että hän on kuollut huhtikuussa 1990 mystisissä olosuhteissa. Jotakuinkin 15 vuotta sitten Albert ja Roberta Salmi löydettiin kotoaan ammuttuina.

Ihmeellinen valhe (1929)

Oikeastaan katsoimme tänään vain viimeiset puoli tuntia, sillä elokuva oli jäänyt kesken viikkoja aiemmin. Itävaltalaissyntyisen Hanns Schwarzin melodraama Ihmeellinen valhe (Die wunderbare Lüge der Nina Petrowna, 1929) on UFA-tuotantoa, ja ARTE esitti sen viime vuonna hienolla orkesterisäestyksellä ja ranskankielisin välitekstein varustettuna. Kopio on erinomainen! Schwarzin nimi mainitaan elokuvahistorioissa yleensä siksi, että hän ohjasi ensimmäisen saksalaisen 100-prosenttisen äänielokuvan Melodie des Herzens (1929), joka olikin ohjaajan seuraava teos heti Nina Petrownan jälkeen. Die wunderbare Lüge der Nina Petrowna oli minulle täysin tuntematon, enkä muista nähneeni siitä mainintoja missään. Unohdettu mestariteos! Metropoliksen tähti Birgitte Helm esittää nimiroolia, venäläisen kenraalin rakastettua, joka ihastuu nuoreen luutnanttiin Mihail Silieffiin. Nina kertoo suurimman valheensa elokuvan lopussa. Hän pelastaa Mihailin korttihuijaussyytöksestä ja lupaa palata kenraalin ylelliseen asuntoon. Mihailille hän valehtelee väittämällä rakkautensa haihtuneen. Kenraalille hän valehtelee tekemällä itsemurhan ja säilyttämällä rakkautensa Mihailiin. UFA:n studioille loihdittu luminen Pietari hivelee silmää, samoin alun ja lopun liikkuva kamera.

Suomessa Die wunderbare Lüge der Nina Petrowna sai nimekseen Ihmeellinen valhe, kun elokuva sai ensi-iltansa Astoriassa ja Punaisessa myllyssä 30.12.1929.

Varjojen yö (1939)

Arki-iltana aikaa tuntuu olevan vähän: katsomme Marcel Carnén Varjojen yötä (Le Jour se lève, 1939) ensin hiukan, ja Onnin nukutuksen jälkeen loput, vaikka kellon viisarit siirtyvätkin jo seuraavan päivän puolelle. Mutta ajankohta on lopultakin oikea. Valvomme niin kuin François (Jean Gabin), joka odottaa päivän nousua. Carnén runollinen elokuva on loistava. Se alkaa ampumakohtauksella, jossa Valentin (Jules Berry) hoipertelee portaikkoon ja heittää hengensä. Kolmen takautuman kautta kerrotaan, miten François tähän tekoon päätyi. Erityisen vaikuttavia ovat pitkinä ristikuvina toteutetut siirtymät nykyhetkestä menneeseen. Varjojen yö on täynnä vastakohtia: kaksi miestä, kaksi naista, työläinen ja filosofian tohtoriksi paljastuva koirankouluttaja, arkisen perhe-elämän suloisuus ja ylellisen Rivieran kaipaus, yksilön vapaus ja yhteisön odotukset, iltahämärä ja aamunkoitto. Jean Gabin on tässä elokuvassa parhaimmillaan, välillä aggressiivisen suorasukainen, välillä mietteliään hauras, runollinenkin. Ennen kohtalokasta yötä François on laittanut kellon soimaan. Se herättää katsojan räminällään klo 6.20, mutta silloin François'n silmät ovat jo peruuttamattomasti sulkeutuneet.

Baraka (1992)

Jo ensimmäisistä kuvista lähtien Baraka tuo mieleen Godrey Reggion ohjaaman ja Francis Ford Coppolan tuottaman Koyaanisqatsin (1983). Vain Philip Glassin maaginen, suggestiivinen musiikki puuttuu. Vilkaisu Internet Movie Databaseen tuo vahvistuksen: Fricke oli mukana Koyaanisqatsissa käsikirjoittajana, kuvaajana ja leikkaajana. Visionäärinen, runollinen elokuva kertoi kulttuurin muutoksesta, hopi-intiaanien hautamaalauksista moderniin kaupunkikulttuuriin. Reggio jatkoi sittemmin menestyskonseptiaan elokuvissa Powaqqatsi (1988) ja Naqoyqatsi (2002). Silti Fricken Baraka on itsenäinen teos. Kuvaus hivelee silmää: Koyaanisqatsin tapaisia nopeutuksia ei ole paljon, mutta ne ovat sitäkin tehokkaampia. Liukuhihnalla kiitävät kananpojat rinnastuvat kauppakeskuksen liukuportaisiin: yksilö on vain reunamerkintä kulutusyhteiskunnan rahavirrassa. Elokuva on visio maailman tilasta ja luonnon ja kulttuurin suhteesta, uskonnollisesta ikuisuuteen kurottamisesta päädytään globaaleihin ongelmiin, sotaan ja köyhyyteen, ja lopulta jälleen takaisin transkendenssiin, unelmien ja todellisuuden ristiriitaan. Ehkä kaunein kuva on otos mietteliäästä apinasta, joka filmin alkumetreillä kököttää hyisessä vedessä ja katselee ympärilleen ajatuksiinsa vaipuneena.

Seitsemäs sinetti (1957)

Lähes 50 vuotta on kulunut siitä, kun Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet, 1957) palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla. Ehkä teoksessa on toisen maailmansodan jälkeistä, jännittyneen poliittisen tilanteen luomaa pessimismiä. Sodasta palaava soturi löytää vain tuhon ja toivottomuuden. Odottaako kuoleman jälkeen pelkkä tyhjyys, niin kuin ritari Antonius Block (Max von Sydow) kysyy. Vastausta ei tiedä edes kuolema, jonka kanssa ritari pelaa shakkia lykätäkseen väistämätöntä loppuaan. Toivottomassa maailmassa, jossa flagellantit saarnaavat maailmanloppua ja rutolle etsitään syyllisiä, taide suo kuitekin henrireiän. Näyttelijäpariskunta, Jof (Nils Poppe) ja Mia (Bibi Andersson), ehtii erota seurueesta ennen viimeistä kuolemantanssia. Seitsemännessä sinetissä on voimakas tunnelma: ei ole ihme, etteivät lapsuudessa näkemäni tv-esityksen kuvat ole unohtuneet.

Punainen psalmi (1972)

Onkohan Bernardo Bertolucci saanut vaikutteita Miklós Jancsólta elokuvaansa 1900 (Novecento, 1976)? Punaisessa psalmissa (Még kér a nép, 1972) Jancsón liikkuva kamera tuo mieleen Bertoluccin, varsinkin kohtauksessa, jossa työläiset käyvät käsiksi maatilan pehtooriin. Punainen psalmi on tyylitelty ja rakentuu paitsi laulun ja tanssin myös virtuoosimaisen kamerankäytön varaan. Elokuvan ensimmäinen otos on huikea ja taitaa katketa vasta ensimmäisten laukausten kajahdukseen. Punainen psalmi kertoo vuodesta 1898, maatyöläiset kapinasta ja sen tylystä nujertamisesta. Tällaista elokuvaa ei enää juuri näe. Se on harmi, vaikka moni varmaan pitäisi uskonnon ja politiikan sumeilematonta yhteenliittämistä kyseenalaisena. Minusta lopputulos on kauneinta elokuvaa, mitä vähään aikaan olen nähnyt!

Rovaniemen markkinoilla (1951)

Tänään en enää päässyt Suomalaisen elokuvan festivaaleille - miksei siis voisi pitää omia juhlia ja katsoa todellisen kulttiklassikon? Jorma Nortimon Rovaniemen markkinoita voisi varmaan moittia monestakin seikasta, mutta se on turhaa, koska kaikki on kuitenkin kohdallaan. Helismaan vuoropuhelu on lopultakin kekseliästä, ehkä outoakin. Mieleen jää kaksi kohtausta. Severi, Julle ja Roope ostavat ränsistyneen kultakaivoksen Vuotuan Villeltä. Roope ironisoi: onhan siellä televisio, jääkaappi ja pistorasia. Vuonna 1950 televisio oli nähty vasta Stockmannin näyteikkunassa! Teknologiaa ei kojusta löydy vaan Muhoksen Mimmi, jonka sisääntulo elokuvaan on mieleenpainuva. Erikoista Helismaa-dialogia löytyy markkinakohtauksesta. Severi sysää nahjustelevan kampamyyjän sivuun ja alkaa myyntitouhun. Hän taivuttelee kampaa (olisiko täikampa?) ja lohkaisee: "Tässähän lukee 'Made in Germany'. Se tarkoittaa laillinen mestaus."

Kolmiapila (1953)

Kyllikki Forssell oli vuoden 2005 suomalaisen elokuvan festivaalin vieraita. Forssell oli harvoja naisia, jotka studiokaudella saivat tilaisuuden ohjata näytelmäelokuvaa. Kolmiapilaan (1953) Forssell toteutti episodin "Onnellinen perhe", joka on elokuvan tarinoista komediallisin, vaikka päättyykin onnettomasti. Kehyskertomuksessa kuvataan lapsetonta pariskuntaa (Tauno Palo ja Eeva-Kaarina Volanen), joka lähtee adoptoimaan lasta. Samalla esitetään kolmen orpolapsen tarina. Ensimmäisen tarinan on ohjannut kuvaaja Esko Töyri. Eniten huomio kiinnittyy tyylilliseen ratkaisuun: kamera on vinossa melkein joka kuvassa! Yksinhuoltajaäiti saa surmansa ampumisvälikohtauksessa, ja pieni, tuohikorissa uinuva lapsi jää yksin. Forssellin episodissa Matti Ranin tulkitsee innostunutta insinööri-isää, jolla on teknologinen ratkaisu lapsenhoidon pulmiin (mm. valomerkki, joka kertoo sängyn kastumisesta). Kolmas tarina on vanhan konkarin, Roland af Hällströmin, käsialaa ja kertoo takautumana kehystarinan pariskunnan lapsettomuuden mysteerin. Mutta, kas kummaa: lapsi onkin vain kadonnut ja löytyy orpokodista. Vaikka elokuva puhuu adoption puolesta, äiti löytääkin lasenkodista oman tyttärensä!

Maa on syntyinen laulu (1973)

Suomalaisen elokuvan festivaaleilla Rauni Mollberg on tänä vuonna päävieras. Valitettavasti koneenkäyttäjä ajoi Syntisen laulun väärässä kuvakoossa, mutta muutoin tekninen taso hämmästytti: kopio oli aivan käyttämätön ja priimaluokkaa. Onkohan se Yleisradion arkistosta? Mollbergin elokuva on tinkimätön: siinä ei ole turhia kuvia. Aikanaan teosta pidettiin naturalistisena, mutta loppujen lopuksi se on pelkkää tyylittelyä. Miehille käy Mollbergin käsittelyssä todella huonosti: isoisä kuolee, rakastaja hukkuu ja isä hirttäytyy - samalla, kun tytär synnyttää pienokaisensa.

Amadeus (1984)

Näin aikanaan Amadeuksen Turun ensi-illassa vuoden 1984 lopulla. Teos osoittautui varsinaiseksi kassamagneetiksi: tuntui, ettei Milos Formanin uutuus olisi koskaan poistunut ohjelmistosta. Kävijöitä riitti ilta illan jälkeen, kuukausikaupalla. Aikalaistulkinnassa Tom Hulcen näyttelemä Mozart assosioitui vastikään laantuneeseen punk-liikkeeseen. Erityisen vaikuttava oli Don Giovannin loppukohtauksen historiallisesti uskottava rekonstruktio, ja vaikuttavalta kohtaus tuntuu vieläkin. Il commendatore saapuu noutamaan hurmurin helvetin tuleen. Salierin tulkinnassa noutaja on Mozartin isä, jonka pelko tunkeutuu oopperan historiaan Don Giovannin viime tahdeissa. Amadeuksessa on silmiähivelevä Miroslav Ondricekin kuvaus. Loppua kohti elokuva tuntui vähän sotkuiselta, mutta hautajaiskohtaus sateen piiskaamassa Wienissä on vaikuttava!

Se alkoi Napolista (1960)

Aikanaan Melville Shavelsonin elokuvaa Se alkoi Napolista (It Started in Naples, 1960) esitettiin Suomessa myös nimellä Romanssi Caprilla, ja siitähän on kysymys, vaikka kaikki alkaakin Napolista. Italialaiset komediat olivat 1950-luvulla erittäin suosittuja, ja tähän muottiin myös amerikkalainen tuotanto haluaa asettua. Elokuvaa voisi käyttää havainnollistamaan sitä, millaista myyttistä kuvaa Italiasta 50- ja 60-lukujen taitteessa rakennettiin. Clark Gable ja Sophia Loren ovat ehkä yllättävä sankaripari. Parasta antia on - Lorenin musiikkinumeroiden ohella - Vittorio de Sican tulkitsema asianajaja Mario Vitale.

Vaarallinen romanssi (1959)

Heti perään toinen erinomaisesti toteutettu dvd, joka näyttää 50-luvun technicolor-värit loistavasti, myös kankaalle projisoituna. Hitchcockin Vaarallinen romanssi (North by Northwest, 1959) on oikeastaan pelkkä vitsi, jännityselokuva, joka on tehty tyhjästä. Varsinaista pihviä ei ole, mutta sillä ei lopulta ole merkitystä. Cary Grantin esittämä mainosmies Thornton asettuu kuin sattumalta kuvitteellisen agentin, Kaplanin, housuihin.

Chinatown II (1990)

Aikanaan tv-esityksessä hämmästyin sitä, että Jack Nicholsonin ohjaus elokuvassa Chinatown II (The Two Jakes, 1990)oli yllättävän toimiva, mutta nyt - heti alkuperäisen Chinatownin jälkeen - lopputulos tuntuu valjulta. Polanskin ensi-illasta on vierähtänyt 16 vuotta, mutta tarinamaailmassa aikaa on kulunut vain 11 vuotta: ollaan toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa, vuodessa 1948. Lopun räjähdys viitannee Hiroshiman ja Nagasakin pommiin vähän samaan tapaan kuin Robert Aldrichin Kiss Me Deadlyn loppukohtaus. Jos Polanskin Chinatown oli tyylillisesti tummanpuhuvaa film noiria, Nicholsonin jatko-osassa tätä ei ehkä ole enää tavoiteltukaan. Silti: Vilmos Zsigmondin kuvaus on loisteliasta, ja erinomainen dvd tekee oikeutta visuaalisuudelle.