Paksunahka (1958)

Aarne Tarkaksen Paksunahka (1958) on nähty 2000-luvulla televisiossa ainakin yhdeksän kertaa. Tarkas oli aiemmin ohjannut Fennedalle jännityskomedian Kovanaama (1954), ja ilmeisesti hän halusi lämmittää aiemman elokuvansa aineksia. Vaikutteita tarjosi myös Matti Kassilan Radio tekee murron (1951), jonka pääroolissa nähtiin Hannes Häyrinen. Paksunahassa Häyrinen esittää pankkivirkailija Albert Tuppuraa, joka on inhohimoinen amatöörisalapoliisi. Tarina alkaa, kun professori Kannus (Santeri Karilo) tulee käymään tallelokerollaan. Ilmenee, että kyse onkin valeprofessorista, sillä salaperäinen kopla on kiinnostunut Kannuksen uudesta keksinnöstä, vallankumouksellisesta räjähdysaineesta. Tarina ei ole kovinkaan kummoinen, mutta Hannes Häyrisen roolisuoritus pitää elokuvan jotakuinkin koossa. Ehkä parasta on kuitenkin poliisikaksikko Koukku (Uljas Kandolin) ja Ripatti (Heikki Savolainen), joka asettuu koomisten parivaljakkojen pitkään historiaan. Heidän jännitteessään on paljon samaa kuin Laurelin ja Hardyn legendaarisessa suhteessa. Kandolinin ja Savolaisen yhteistyö oli alkanut jo Kovanaamassa, jossa rooliniminä olivat Terävä ja Hoppu. Myöhemmin Koukku ja Ripatti seikkailivat Tarkaksen elokuvissa Opettajatar seikkailee (1960) ja Oksat pois... (1961), tosin Ripatin rooliin Heikki Savolaisen tilalle tuli Hannes Häyrinen.

Operaatio Cicero (Five Fingers, 1952)

Joseph L. Mankiewiczin Operaatio Cicero (Five Fingers, 1952) on odottanut katsomista. Olen sen joskus kauan sitten nähnyt, varmaan 80-luvulla. Vuonna 1952 Operaatio Cicero kommentoi lähihistorian tapahtumia. Sen pohjana oli saksalaisen diplomaatin Ludwig C. Moyzischin kirja Der Fall Cicero. Die sensationellste Spionageaffäre des Zweiten Weltkrieges (1950), joka ilmestyi suomeksikin vuonna 1951. Mankiewiczin elokuvatulkinta valmistui siis tuoreeltaan, Moyzischin teoksen kansainvälisen menestyksen siivittämänä. Nimeksi tosin vaihtui Five Fingers, mikä saattoi johtua siitäkin, että alkuperäiseen tarinaan tehtiin merkittäviä muutoksia. Alkuperäisteoksessa Moyzisch kertoi Iliaz Baznasta (1904–1970), joka käytti peitenimeä Cicero, työskenteli Ison-Britannian suurlähettilään palvelijana ja myi liittoutuneiden operaatioihin liittyviä aineistoja saksalaisille. Mankiewizin elokuvassa päähenkilön nimi ja tausta on vaihdettu: nyt pääosassa on Ulysses Diello, brittiläinen palvelija, jota saksalaiset pitävät aristokraattina. Homeros-viittaus yhdistää alkuperäisen vakoojan ja Hollywood-tulkinnan: Iliaasta tehtiin Odysseus. Kerrotaan, että sekä Iliaz Bazna että Ludwig Moyzisch olivat kiinnostuneita pääsemään elokuvan neuvonantajiksi. Mankiewicz tapasikin Baznan, mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt.

Ulysses Diellon roolissa James Mason on Operaatio Ciceron kantava voima. Mason on erittäin vakuuttava palvelijan roolissa, ja se tuo mieleen monta muuta elokuvaa, joissa Mason tulkitsee välitilassa elävää, vakuuttavaa mutta samalla epävarmaa päähenkilöä. Tällaiset roolit Masonilla on esimerkiksi Carol Reedin elokuvissa Neljän tuulen talo (Odd Man Out, 1947) ja Mies ei-kenenkään maalla (The Man Between, 1953). Kiinnostavaa on, että Mason tulkitsi Operaatio Ciceron aikaan myös saksalaista upseeria: hän oli Erwin Rommel Henry Hathawayn elokuvassa Erämaan kettu (The Desert Fox: The Story of Rommel, 1951). Operaatio Ciceroon kirjoitettiin muuten puolalaisen kreivittären rooli, jollaista alkuperäisteoksessa ei ollut. Tässä roolissa esiintyy Danielle Darrieux, joka täytti viime toukokuussa 100 vuotta.

Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949)

YLE esitti hiljattain Gene Tierneyn elokuvia. Sarja olisi hyvin voinut sisältää Otto Premingerin film noir -draaman Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949), jonka pääroolissa Tierney esittää Ann Suttonia, menestyksekkään psykoanalyytikon William Suttonin (Richard Conte) puolisoa. Aloituskohtaus rakentaa taidokkaasti tarinan lähtökohdat: Ann ajautuu sujuvapuheisen hypnotisoijan David Korvon (José Ferrer) vaikutuspiiriin. Hollywood-elokuvissa psykoanalyytikkoja esiintyi 1930- ja 1940-luvulla paljon, ja tuntuu kuin wieniläissyntyinen Otto Preminger haluaisi nimenomaisesti kommentoida elokuvallista perinnettä. William Sutton on vakavasti otettava tiedemies, joka hoitaa potilaitaan mutta kirjoittaa myös tutkimusta. Sen sijaan Korvo on ihmismielen helppoheikki, joka haluaa vain käyttää valtaansa muihin ihmisiin.  

Näkymättömän vastustajan alussa Ann paljastuu kleptomaaniksi, joka on varastanut korun. Korvo pelastaa tilanteen, eikä William saa tietää puolisonsa pakkomielteestä. Korvo toteaa ironisesti: ”You were wise not to tell your husband, Mrs. Sutton. A successful marriage is usually based on what a husband and wife don’t know about each other.” Salaa Ann turvautuu Korvon hypnoosihoitoon, joka koituu kohtalokkaaksi. Eikä aikakaan, kun hypnotisoitu Ann löytää tiensä tuntemattomaan taloon, jonka olohuoneen sohvalla lepää ruumis... Näkymätön vastustaja ei ole Premingerin tunnetuimpia film noireja, mutta asetelma on hämmentävyydessään kiinnostava. Toki elokuvan käsityksiä psykoanalyysista ja hypnoosista voi kritisoida, mutta liioittelu ja epäuskottavuus tuntuvat pikemminkin lisäävän viehätystä. Käsikirjoituksen laati kokenut Ben Hecht, joka Hollywoodin kommunistijahdin takia turvautui salanimeen Lester Barstow. Mieleen jää myös David Raksinin musiikki, jota Preminger käyttää taitavasti.

Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951)

George Stevensin Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951) on nähty televisiossa useita kertoja 2000-luvulla, ainakin seitsemän kertaa. Vaikka elokuva on läpikotaisin tuttu, se on niin vangitseva, että oli pakko jäädä sitä seuraamaan. Olennainen osa vangitsevuutta on Montgomery Cliftin maaninen, hermostunut ja samaan aikaan herkkä näytteleminen. Elokuva perustuu Theodore Dreiserin romaaniin An American Tragedy (1925), joka ilmestyi suomeksi vuonna 1947 nimellä Amerikkalainen murhenäytelmä. Teoksella on kiinnostava elokuvallinen historia siinä mielessä, että jo Sergei Eisenstein valmisteli aiheesta käsikirjoitusta 20-luvun lopulla. Erwin Piscator ohjasi teoksen näyttämölle vuonna 1932, ja Josef von Sternberg toteutti ensimmäisen elokuvaversion vuonna 1931, päärooleissa Phillips Holmes ja Sylvia Sidney. Tiettävästi Dreiser oli tyytymätön Sternbergin tulkintaan, eikä hän koskaan nähnyt Stevensin versiota, sillä kirjailija kuoli vuonna 1945.

Varmaan monille Paikka auringossa on jäänyt mieleen ensimmäisellä katsomiskerralla hyytävästä soutukohtauksesta, jossa nuori George Eastman (Montgomery Clift) vie morsiamensa Alice Trippin (Shelley Winters) soutelemaan Kuikkajärvelle. Aiemmin hän on käynyt siellä uuden rakastettunsa, rikkaan perheen tyttären Angela Vickersin (Elizabeth Taylor) kanssa. Pelottavuudessaan jakso tuo mieleen Murnaun Auringonnousun (Sunrise, 1927). Stevens lataa ja purkaa tunnelmaa sykkeenomaisesti, mikä tekee kohtauksesta erityisen piinallisen. Vaikuttava on myös lopun oikeudenkäyntikohtaus, Georgen kuvaus tapahtumien kulusta ja syyttäjä Frank Marlowen (Raymond Burr) armoton ote. Ilmeisesti juuri tämä roolisuoritus vei Raymond Burrin sittemmin Perry Masonin ja Ironsiden tv-rooleihin.

Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends, 1950)

Otto Premingerin Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends, 1950) on film noir -jännäri, joka on toisinaan jäänyt itävaltalaissyntyisen ohjaajansa muiden rikoselokuvien varjoon. Totta on, että Lauran (1944) jälkeen paljon on muuttunut. Laurassa oli samaan aikaan runollisuutta ja nasevuutta, kun taas Missä jalkakäytävä loppuu on selvästi realistisempi film noir. Yhteistä muille Premingerin ”mustiin elokuviin” ovat pääosien esittäjät, Dana Andrews ja Gene Tierney. Molemmat oli nähty Laurassa, Andrews myös film noirissa Langennut enkeli (The Fallen Angel, 1952), Tierney Näkymättömässä vastustajassa (Whirlpool, 1949), joka pitäisikin katsoa pikimmiten. 

Missä jalkakäytävä loppuu on tullut tunnetuksi alkuteksteistään: elokuvan nimi on kirjoitettu katukiveykseen, jossa kiireiset jalat kulkevat illan pimeydessä. Samalla kävely ilmentää jo draamaa, tai ennakoi sitä. Askeleet pysähtyvät, ja yksi kulkija suuntaa jalkakäytävältä kadulle. Päähuomio on katuojassa, välitilassa jalkakäytävän ja autoja vilisevän väylän välillä. Viemäri vetää sadevettä maan uumeniin, katveeseen, jonne arkielämän katse ei yllä. Elokuvan keskushahmo on poliisi Mark Dixon (Dana Andrews), jolla on vaikeuksia työssään: hän käyttäytyy väkivaltaisesti. Lopulta katsojalle valkenee Dixonin henkilökohtainen trauma, isäsuhde, jota hän yrittää ratkoa.

Missä jalkakäytävä loppuu on alusta lähtien vangitseva. Juoni kuljettaa Dixonin entistä syvemmälle rikoksen maailmaan, ja tarina saa – pahoittelut spoilauksesta – uskomattomia käänteitä. Dixon surmaa vahingossa alkoholisoituneen sotasankarin Ken Painen (Craig Stevens), rakastuu tämän puolisoon Morganiin (Gene Tierney) ja lopussa ponnistelee, jottei tuleva appiukko (Tom Tully) joutuisi epäilyksen alaiseksi... Wieiniläissyntyinen Preminger on punonut mukaan hauskan viittauksen omaan keskieurooppalaiseen taustaansa. Painen talon emännöitsijä on vanha rouva, joka nuokkuu tuolissaan ilta toisensa jälkeen ja kuuntelee wieniläisklassista musiikkia!

Punaparta 4–6

Suomennoksen puutteessa jatkan Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier'n Punapartaa saksaksi, sillä sarjan Gesamtausgabe löytyi nopeasti. Integraalin toinen osa sisältää kolme albumia, Le Fils de Barbe-Rouge (1963), joka oli ilmestynyt Pilote-lehdessä nimellä Le capitaine sans nom, Défi au Roy (1964) ja Les Révoltés de l'Océane (1965). Le Fils de Barbe-Rouge ilmestyi suomeksi nimellä Vainottu perillinen Zoom-lehdessä 42–48/1974. Olen lukenut tarinan lapsena, mutta mitään erityistä mielikuvaa se ei ole jättänyt. Ehkä siitä syytä, että sarjan neljäs osa siirtyy mereltä maalle. Keskushenkilönä on Eric, joka lähtee peräämään kartanoaan ja tiluksiaan. Sen jälkeen kun Ericin vanhemmat olivat menehtyneet ja poika kadonnut, suvun omaisuus oli päätynyt vieraisiin käsiin. Le Fils de Barbe-Rouge tuo mieleen Charlier'n käsikirjoittaman lännensarjan Blueberry, jonka päähenkilölle ei myöskään tahdo löytyä paikkaa ja joka taiteilee pohjoisen ja etelän välillä. Eric haluaisi palata kaidalle tielle, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Apulaisinaan Ericillä on väkivahva Baba ja tietäväinen jalkapuoli Kolmijalka. Charlier punoo Ericin ympärille juonittelujen vyyhdin tavalla, joka tuo mieleen Dumas'n Kolme muskettisoturia. Samalla tarina on hyytävä kuva Ranskan suurta vallankumousta edeltävästä yhteiskunnasta, ja tuntuu, että laiton elämä on lopulta ainoa vaihtoehto. Eric päätyy vangiksi Bastiljiin, ancien régimen epäoikeudenmukaisuuden symboliin, jonka kukistumista Chateaubriand on kuvannut vaikuttavasti muistelmissaan. Lopulta Punaparta onnistuu vapauttamaan poikansa.

Défi au Roy alkaa Punaparran ja Ericin keskustelulla: nyt kumpikin on pelastanut toisen pinteestä, Eric Punaparran Thamesin ponttoonialukselta ja Punaparta Ericin Bastiljista. He eivät enää ole kiitollisuudenvelassa toisilleen. Yhä edelleen Eric tähtää kaidalle polulle. Hän palaa Saint-Malohon ja saa pestin kapteenina, väärän identiteetin turvin, sillä oikeaa nimeään hän ei voi kantaa. Tässä, kuten seuraavassakin tarinassa, tulevat mieleen A. J. Greimasin kerronnalliset analyysit: päähenkilöllä on tarinoissa sekä auttajia että vastustajia. Tässä kertomuksessa itsepäinen Olonnais saa selville, että salaperäinen kapteeni on Punaparran poika. Tuota pikaa kapinan ainekset ovat käsillä, mutta yllättäen alus joutuu algerialaisten merirosvojen kynsiin, ja Eric päätyy orjaksi Pohjois-Afrikkaan. Baban sisaren avulla hän onnistuu pakenemaan, mutta Saint-Malossa häntä odottaa oikeusistuin. Laivapoika, Ericin tärkein auttaja, pelastaa idolinsa kuolemalta, mutta Punaparran poika passitetaan vangiksi marseillelaiseen kaleeriin. Laivanvarustajat tekevät palveluksen Ericille ja onnistuvat lahjomaan polttomerkitsijät, niin että Eric välttyy kaleeriorjien pahamaineiselta leimalta.

Albumin Les Révoltés de l'Océane alussa Eric lähtee soutajana kyntämään Välimerta ja osallistuu taisteluun Osmanien valtakuntaa vastaan. Kaleeri päätyy Peloponnessoksen tuntumaan, jossa ranskalaisten sota-alus ajautuu umpikujaan turkkilaisten alusten painostuksessa. Assosiaatio nostaa mieleeni Cervantesin, joka itse oli orjana Algeriassa ja joka käsitteli Opettavaisissa kertomuksissaan Välimeren itäosan jännitteitä. Tosin Punaparta-sarja sijoittuu 1700-luvun lopulle. Kaleeri joutuu turkkilaisten juonen uhriksi, ja samalla soutajat nousevat kapinaan. Eric on tässäkin luontainen kapteeni, joka tuota pikaa johtaa joukkoja, ensin ulos turkkilaisten saarrosta ja lopulta kreikkalaisen kalastajien turvin eteenpäin. Hämmästyttävää tarinassa on, miten vahvasti kaleeriorjat uskovat Ranskaan ja ranskalaisuuteen. Jokainen heistä on katkerasti taistellut esivaltaa vastaan, mutta lopulta he eivät kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin taistella isänmaansa puolesta. Eric ja hänen miehistönsä saa vihiä turkkilaisten suunnitelmista ja onnistuu välittämään sen perille. Albumin Les Révoltés de l'Océane lopussa Eric on samassa tilanteessa kuin Victor Hugon Kurjien Jean Valjean: hän on entinen kaleeriorja. Mutta Hugon romaanista poiketen Eric onnistuu saamaan armahduksen sekä itselleen että miehistölleen. Edellisen albumin synkkyys on kääntynyt toivoksi: kapina on johtanut oikeudenmukaisuuteen. Aivan kuin Charlier ennakoisi Ranskan suuren vallankumouksen vaikutuksia pienoiskoossa. Tämän tarinan jälkeen on vaikea nähdä, mihin suuntaan Punaparta-sarja oikeastaan kääntyy.

Tri Jekyll ja Mr. Hyde (1950), kuunnelma

Yleisradion kuunnelma Tri Jekyll ja Mr. Hyde edustaa suomalaisittain harvinaista kauhukuunnelmien lajityyppiä. Eero Leväluoman ohjaama teos sai ensiesityksensä vuonna 1950. Käsikirjoituksen oli Robert Louis Stevensonin romaanin pohjalta laatinut Antero Alpola. Sota-aikana Stevensonin klassikko oli saanut julkisuutta myös Suomessa, sillä Victor Flemingin elokuvaversio vuodelta 1941 oli saanut ensi-iltansa Suomessa tammikuussa 1943. Tuossa elokuvassa ihmisluonnon kaksinaisuutta ruumiillisti Spencer Tracy. Yleisradion tulkinnassa Jekyllillä ja Hydella on selkeästi omat identiteettinsä, ja heillä on myös omat äänensä. Tohtori Jekyllinä näyttelee Ture Junttu ja hänen eläimellisenä toisintonaan Arvo Lehesmaa. Kotimaisesta elokuvasta tuttu kaksikko on erinomaisessa vedossa ja varsinkin Lehesmaan eläimelliset huudot karmivat selkäpiitä. Kauhufiktiossa kuunnelmamuoto toimii hyvin, sillä kuuntelija ei voi kuin kuvitella, mitä näyttelijöiden parahdukset oikeastaan kertovat ja mihin ne viittaavat. Tilan tuntua on erityisesti kuunnelman alussa, jossa öisen kadun askeleet virittävät 1800-luvun tunnelmaan, mutta myös lopussa, joka jättää tietoisen ahdistuneen tunteen kuulijaan. Yleisradion kuulokuvaa kuunnellessa jäin miettimään toisen maailmansodan jälkeisiä tulkintoja ihmisluonteesta: Eino Krohn oli vuonna 1948 julkaissut teoksen Henkisen kulttuurimme kohtalo, jossa sodanjälkeinen arvokriisi tuntuu kouraisevasti. Ehkäpä Stevensonin tarinalla oli kaikupohjaa sodan jälkimainingeissa, yrityksessä ymmärtää ihmisen ristiriitaisuutta.