Poikamiesten paratiisi (1939)

Tuntuu, että 1930-luvulla tehtiin enemmän ”poikamieselokuvia” kuin muilla vuosikymmenillä yhteensä. Suomalaisen Poikamiesten holhokin (1938) lisäksi täytyy erityisesti mainita saksalainen komedia, Kurt Hoffmannin ohjaama Poikamiesten paratiisi (Paradies der Junggesellen, 1939), joka myytiin Yhdysvaltoihinkin vuonna 1940. Suomessa elokuva nähtiin välirauhan aikana huhtikuussa 1941. Sabine Hake pitää Popular Cinema of the Third Reich -kirjassaan Poikamiesten paratiisia modernisaation ja naisen pelon kiteytymänä ja aikakauden homososiaalisuuden kommentoijana. Elokuvassa kolme armeijakaveria lyö hynttyyt yhteen ja päättää taistella yhteistuumin naisten viettelyksiä vastaan. Katsoja tietysti tietää, että yritys on tuhoon tuomittu.

Poikamiesten paratiisi alkaa oikeussalissa: maistraatin virkailija Hugo Bartels (Heinz Rühmann) on setvimässä avioeroaan. Hän on eroamassa jo toista kertaa, mikä aiheuttaa hämmennystä, sillä Hugon tehtävä maistraatissa on nimenomaan vihkiä aviopareja. Eipä aikaakaan, kun Hugo tapaa vanhat armeijakumppaninsa, apteekkari Cäsar Spreckelsenin (Josef Sieber) ja opettaja Balduin Hannemannin (Hans Brausewetter) ja yhteisten maljojen säestämänä kaverukset vannovat toveruutta. Poikamiesten paratiisissa kallistetaan kuppia enemmän kuin tv-sarjassa Dallas aikanaan, ja viini ja olut virtaavat. Kolmikko löytää yhteisen asunnon, ja kaoottinen muuttokohtaus on elokuvan hauskimpia. Kaikilla on valtavat kaappikellot sekä sängyt, joiden päädyssä komeilevat isän ja äidin potretit. Poikamiehistä tulee kertakaikkiaan konservatiivinen kuva, varsinkin kun he istuvat iltaa identtisissä tupakkatakeissa.

Lopuksi käy kuten arvata saattaa – paitsi että yllättävästi Cäsar ja Balduin naivat Hugon ex-vaimot. Loppukohtauksessa Hugo toimittaa yhteisseremonian, ja on itse löytänyt rinnalleen vuokraemäntänsä. Paratiisi ei olekaan homososiaalinen yhteys vaan avioliitto: ”Paradies auf den Erden.” On pakko mainita, että aikakauden saksalaisten komedioiden tapaan tässäkin on melodia, josta tuli menestys. Alussa trio esittää schlagerin ”Das kann doch einen Seemann nicht erschüttern!”, jonka Suomessa levyttivät vuonna 1942 sekä Reino Armio että Georg Malmstén nimellä ”Pelko pois, Rosmarie”. Sävel oli Michael Jaryn, sanat Bruno Balzin. Ainakin osa aikalaisista oli varmasti tietoinen siitä, että Balz (1902–1988) oli vuonna 1936 joutunut epäillyksi homoseksuaalisuudesta ja oli pidätettynä kuukausien ajan. Gestapo pidätti hänet uudelleen vuonna 1941. Balz vältti kuitenkin keskitysleirin Michael Jaryn ansiosta: propagandakoneisto tarvitsi taitavaa sanoittajaa.

Comanche 1-8

Vuosi 2014 on päättymässä. Vielä on kesken Comanche-projektini, eli tähän mennessä julkaistujen albumien lukeminen. Belgialaisten Hermann Huppenin (1938– ), taiteilijanimeltään Hermann, piirtämä ja Michel Régnier'n alias Gregin (1931–1999) käsikirjoittama Comanche on eurooppalaisen Villin Lännen sarjakuvan hienoimpia saavutuksia. Luin sitä aikanaan lapsena Zoom-lehdessä kaksi ensimmäistä albumia, ja kolmaskin ehdittiin julkaista melkein loppuun asti ennen Zoomin lopettamista. Jalava aloitti rohkeasti Comanchen uudelleen julkaisemisen vuonna 2005, mutta yritys päättyi ensimmäiseen osaan. Tämän jälkeen sarjaa on julkaissut Apollo, ja kahdeksas albumi näki päivänvalon 2014. Ensimmäinen albumi Red Dust ilmestyi alun perin Tintin-lehdessä vuosina 1969–1970 ja kokonaisuudessaan kirjana vuonna 1972. Tarinan aloitus on klassinen: tuntematon muukalainen pysäyttää postivaunut. Tarinan keskiöön asettuu nopeakätinen Red Dust, ja vasta myöhemmin paljastuu, kuka on sarjan nimihenkilö Comanche. Albumin viimeinen ruutu kertoo edessä olevasta pitkästä linjasta, sillä koko tarina tähtää Triple Six -ranchin ryhmän synnyttämiseen. Siihen kuuluu nuori nainen Comanche, ”tyhjästä ilmaantunut” Red Dust, ”tummaihoinen” Toby, nuori Tenderfoot Clem ja iäkäs Ten Gallons. Klassinen aihe on rautatien tulo preerialle ja, kuinkas muutenkaan, Kolmen kuutosen tila punoutuu Lännen modernisaatioon.

Epätoivon soturit (Les Guerriers du désespoir, 1973) jatkaa ensimmäisen osan pohjalta. Rautatie merkitsee Triple Sixille uutta nousua, sillä lihalle on kysyntää. Tosin samaan aikaan cheyennet on työnnetty reservaattiin, josta ruoka loppuu kesken. Jos Red Dust oli tapaillut klassisen lännenelokuvan tarinalinjaa, nyt käänne on modernistinen: aiheeksi nousee vähemmistöjen asema vahvemmin kuin mitä klassisessa westernissä oli mahdollista. Muutoinkin Hermannin ja Gregin sarjakuvassa näkyy ajan henki, 1960- ja 1970-lukujen taiteen intohimot. Comanchen johdolla Kolmen kuutosen väki taistelee vähemmistöjen oikeuksien puolesta. Ensimmäiseen albumiin nähden väritys ei ole yhtä onnistunut, ainakin minua puhutteli jo 1970-luvulla alun kelleretävä sävy.

Wyomingin sudet (Les Loups du Wyoming, 1974) poikkeaa edeltäjistään siinä, että se on selvästi yhtenäisempi teos. Sekä Red Dustissa että Epätoivon sotureissa näkyy Tintin-lehden vaikutus: julkaisufoorumi on tehnyt tarinasta episodimaisen. Wyomingin susissa tätä ei enää juuri huomaa, vaikka Tintin säilyikin foorumina. Wyomingin sudet on mielestäni sarjan ensimmäinen mestariteos. Tarina tutustuttaa lukijan Dobbsin veljeksiin, jotka ovat saaneet vihiä seudun halki kulkevasta rahalähetyksestä. Uusiin hahmoihin kuuluu saarnamies Braggshaw, joka on taitava aseenkäyttäjä. Draama sulkeutuu, mutta Russ Dobbs pääsee karkuun, ja Red Dust lähtee hänen peräänsä. Tässä albumissa huomio kiinnittyy siihen, miten vähillä kuvilla Hermann pystyy tavoittamaan nopean toiminnan. Oikeastaan tämä näkyi sarjassa jo alusta lähtien, ajatellaanpa esimerkiksi Red Dust -albumin ensimmäistä kaksintaistelua kolmannella piirrossivulla.

Laramien punainen taivas (Le ciel est rouge sur Laramie, 1975) jättää taakseen Kolmen kuutosen tilan ja seuraa Red Dustia Laramiehin. Tarinan häiritsevyys on siinä kostonhimossa, tappamisen vimmassa, joka saa Dustin seuraamaan Russ Dobbsin jalanjälkiä. Tästä albumista lähtien Comanche saa synkkiä sävyjä, sillä vaikka Dust on toteuttamassa Braggshaw'lta saamaansa tehtävää ja varjelemassa viattomia, tarinassa ei ole armeliaisuuden häivääkään. Dustilla tuntuu olevan pakkomielle, josta hänen on vaikea vapautua, ja hän vaikuttaa myöhemmissä tarinoissa henkisesti vammautuneelta. Laramien punainen taivas päättyy hienosti piirrettyyn ja hahmoteltuun jaksoon Laramien kaupungissa, jonka saluunassa kaikki esineet ja tilat näyttäytyvät ruskean eri sävyinä. Viimeisellä sivulla Dustin hopeinen colt kirpoaa kädestä.

Sarjan synkkyys jatkuu jos mahdollista vielä ahdistavampana viidennessä albumissa Lohduton erämaa (Le Désert sans lumière, 1976), jonka alkukielinen nimi viittaa siihen, ettei valonsädekään pilkahda erämaahan. Albumin alussa on edellisestä tarinasta kulunut aikaa, ja ensimmäisellä sivulla ollaan vankilasssa, josta vanki 717 on vapautumassa. Hän on Red Dust, joka on joutunut kärsimään oman käden oikeudestaan. Dust palaa Kolmen kuutosen tilalle nöyrtyneenä ja nöyryytettynä. Sankarin lannistumisen rinnalle asettuu Lännen modernisaatio, maailma on muuttumassa. Aseiden heristelyä ei enää pidetä hyvänä, mutta tarina yltyy sellaiseen väkivaltaan, joka ylittää vanhan Villin Lännen koodiston. Hermann on jälleen loistava piirtäessään albumin ratkaisuhetket sateen piiskaaman pikkukaupungin kaduilla.

Hurja kapinallinen (Furie rebelle, 1976) oli minulle piirrostyyliltään pettymys kolmen edellisen albumin jälkeen, ja nyt tuntuu, että Wyomingin sudet, Laramien punainen taivas ja Lohduton erämaa olivat sarjan lakipiste. Varsinkin Hurjan kapinallisen ensimmäisiltä sivulta puuttuvat ne huolellisesti piirretyt taustat ja nopean liikkeen oivallukset, joita edellisissä albumeissa oli saanut ihastella. Modernin kulttuurin teemaan kytkeytyvät viittaukset itärannikon muotilehtiin, puhumattakaan valokuvaajasta, joka haluaa ottaa mestarilaukauksiaan ilmapallosta. Ytimenä on kuitenkin cheyenne-intiaanien astuminen sotapolulle. Tavallaan tuntuu, että sarjakuva palaa toisen albumin Epätoivon soturien jalanjäljille.

Pirun sormi (Le Doigt du diable, 1977) alkaa Greenstone Fallsissa, joka on toipunut Lohduttoman erämaan helvetillisistä tunnelmista. Ensimmäinen kuva kertoo kuvernöörinvaalien huumasta. Vanha Länsi näyttää muuttuneet pelkäksi sirkushuviksi, ja Red Dust häipyy syrjäiselle kujalle. Hän päättää lähteä muualle ja suuntaan hevosensa Montanaan. Ahneutta hän ei kuitenkaan pysty pakenemaan, sillä kupariesiintymät saavat kaiken raiteiltaan. Jos edellisen albumin visuaalinen tyyli oli minulle pettymys, tällä kertaa tarinassa on upeita aukeamia. Minua viehättävät erityisesti sivut, joissa on yhdistetty mustavalkoista ja värillistä kerrontaa, erityisesti sivu 9. Paikoitellen mietin, ovatko värit liian räikeitä, tai ainakin tässä on merkittävä ero ensimmäisen albumin hillittyihin sävyihin.

Tällä hetkellä viimeisin suomeksi julkaistu Comanche-albumi on sarjan kahdeksas osa Sheriffit (Les Shériffs, 1980), joka on suoraa jatkoa edelliseen. Tapahtumat alkavat Montanassa, Pirun sormen tilalla, jonne tuntematon muukalainen saapuu etsimään Red Dustia. Ilmenee, että Comanche on vaarassa ja Dustin apua tarvitaan Summerfieldissä. Omituinen seurue lähtee liikkeelle ja saa ennen ratkaisevaa taistelua sheriffintähdet rintaansa. Viimeiset kymmenen sivua ovat paluuta Hermannin parhaiden albumien kädenjälkeen. Loppu on katkera, mutta sarjan kannalta merkityksellinen, sillä Comanche ja Red Dust ovat jälleen yhdessä ja päättävät palata uudelleen tilalle Greenstone Fallsiin.

Kahdeksan albumin jälkeen Hermannin ja Gregin Comanche tuntuu yhä hienolta sarjakuvalta, vaikka taso vaihteleekin. Parhaat albumit ovat erinomaisia, ja ne voi lukea itsenäisinä kokonaisuuksina. Comanche on kuin sulatusuuni, jossa lännenelokuvien perinne kohtaa 1970-luvun eurooppalaisen todellisuuden. Silti minulle vaikuttavinta on Hermannin persoonallinen tyyli, liikkeen taju, ytimekäs kerronta ja omaperäiset väritykset.

Kuninkaan puhe (2010)

Vasta nyt näin David Seidlerin käsikirjoittaman ja Tom Hooperin ohjaaman draaman Kuninkaan puhe (The King's Speech, 2010). Näyttää siltä, että 2000-luvulla Britannian politiikka on ollut vahvasti elokuvallistettua – ehkä enemmänkin kuin voisi olettaa. Ajatellaanpa viime vuosilta vaikkapa Stephen Frearsin  elokuvaa The Queen (2006) tai Phyllida Lloydin Rautarouvaa (The Iron Lady, 2011). Kuninkaan puheen taustat ovat kuitenkin kauempana, jo 1980-luvulla, jolloin Seidler sai ideansa änkyttävän kuninkaan tarinasta. Aiheen kehittely näyttämöteokseksi tai elokuvaksi ei kuitenkaan ollut mahdollista niin kauan kuin kuningataräiti oli elossa. Vasta 2000-luvulla Seidler pystyi kehittämään ajatustaan pidemmälle.

Kuninkaan puhe alkaa, kun Yorkin herttua prinssi Albert (Colin Firth) yrittää pitää puheen Wembleyllä vuonna 1925. Änkytyksestä kärsivä herttua päätyy puolisonsa Elisabetin (Helena Bonham Carter) tukemana hoitoon, ja terapeutiksi lupautuu australialainen Lionel Logue (Geoffrey Rush), joka harrastaa Shakespearea. Elokuva kulminoituu vuoteen 1939, jolloin veljensä Edvardin sijaan kuninkaaksi kohonnut Albert, nyt kuningas Yrjö VI, pitää kuuluisan sodanjulistuspuheensa. Dramaattisista syistä kuva Edvardista on ehkä liiankin negatiivinen, mutta muutoin käsikirjoitus kuljettaa tarinaa taitavasti. Kuninkaan änkytystä ei liikaa psykologisoida mutta kuitenkin riittävästi, jotta hänen näkökulmaansa voi samastua. Tarina ripottelee myös brittiläis-kansanyhteisöllisiä aiheita, Wembleyn stadionista Shakespeareen, Skotlannista Australiaan, mutta missään vaiheessa nämä teemat eivät vie huomiota kuninkaan ja terapeutin ponnisteluilta. Kevyesti viitataan myös historialliseen muutokseen. Maata ei enää johdeta hevosen selästä, ja siksi median merkitys politiikalle on niin suuri. Kuningas, joka ei voi esiintyä radiossa, ei voi hoitaa tehtäväänsä.

Kuninkaan puhe on ennen kaikkea kahden erinomaisen näyttelijän, Colin Firthin ja Geoffrey Rushin, elokuva. Huomio kiinnittyy myös taitavaan ohjaukseen. Tom Hooper käyttää kameraa harkitusti: erilaisilla linsseillä kuvattuna mikrofoni alkaa katsojastakin näyttää möröltä jo ensimmäisessä Wembley-kohtauksessa. Myös kompositiot ovat persoonallisia. Tuntuu, että kuningas ei juuri koskaan ole kuvan keskiössä vaan aina jotenkin marginaalissa, reunassa, jolloin tyhjä kuvapinta korostuu. Kuninkaan epämukavuus sosiaalisissa tilanteissa saa ohjaajan käsissä visuaalisen ilmeen.

Suukko huutokaupalla (1936)

3Sat näytti koko päivän kavalkadina Hans Moserin ja Heinz Rühmannin elokuvia. Ajauduimme katsomaan itävaltalaisen komedian Suukko huutokaupalla (Ungeküsst soll man nicht schlafen gehn, 1936), joka marssitti valkokankaalle saksalaisen kielialueen suosituimmat komedianäyttelijät, Theo Lingenin, Hans Moserin ja Heinz Rühmannin. Suukko huutokaupalla tunnettiin myös nimellä Wer zuletzt küßt..., ja se nähtiin Suomessakin tuoreeltaan elokuussa 1936. Ohjaaja E. W. Emo oli alkuperäiseltä nimeltään Emerich Josef Wojtek (1898–1975) ja tuli tunnetuksi nimenomaan komedioiden taitajana. Hän teki peräti 21 elokuvaa yhdessä wieniläisen Hans Moserin kanssa.

Suukko huutokaupalla perustuu Fritz Koselkan käsikirjoitukseen, joka on ajan elokuvakomedioiden tapaan höyhenenkevyt. Alussa katsoja tutustuu pikavauhtia keskeisiin henkilöihin. Elokuvadiiva ja laulajatar Edda Vivian (Liane Haid) on saapunut Wieniin ja mennyt manageriltaan Toni Millerilta (Theo Lingen) salaa naimisiin ruhtinas Alban (Iván Petrovich) kanssa. Miller on järjestänyt huutokaupan, jonka palkintona on suudelma ihaillulta tähdeltä. Samaan aikaan kaupunkiin saapuu kongressimatkallaan vanhojen kielten opiskelija Franz Angerer (Heinz Rühmann), jonka setä on sattumalta paikallisen äänilevyfirman johtajan (Hans Moser) hovimestari. Tarinassa on paljon koomisia väärinkäsityksiä, kuten se, että Angereria luullaan ruhtinas Albaksi.

Monien itävaltalaisten 1930-luvun komedioiden tapaan tässäkin on paljon musiikkia. Sävellyksestä vastaa Robert Stolz, ja viimeisessä kohtauksessa katsoja pääsee seuraamaan, miten Edda Vivianin tuoreinta suosikkimelodiaa kaiverretaan äänilevylle. Suukko huutokaupalla on kaikin puolin helppoa katsottavaa, lukuun ottamatta Hans Moserin vaikeaa wieniläistä aksenttia. Tarina antaa kaikille koomikoille runsaasti tilaa. Mieleen jää Millerin ja Angererin juopottelukohtaus, jossa nähdään myös epätavallinen näky valkokankaalla, miesten välinen suusuudelma. Näyttelijöistä voi vielä erikseen nostaa esiin serbialaisen Iván Petrovichin, joka oli näytellyt 1920-luvulla Hollywoodissa useissa Rex Ingramin ohjauksissa.

Tyttö ja kosija (1944)

Vincente Minnellin ohjaama Tyttö ja kosija (Meet Me in St. Louis, 1944) on läpeensä MGM-yhtiön elokuva, yltäkylläinen ja sofistikoitu. Se oli myös box office -hitti, joka oli yhtiön suurin taloudellinen menestys 20 vuoteen – jos Tuulen viemää jätetään laskuista. Vincente Minnellille Tyttö ja kosija oli vasta kolmas kreditoitu pitkä ohjaus. Takana olivat Tupa taivaassa (Cabin in the Sky, 1943) ja Lainafrakissa (I Dood It, 1943), molemmat niin ikään MGM:lle. Minnellille Tyttö ja kosija oli läpimurto, ja samalla näyte historiallisen draaman ja musiikkielokuvan yhdistämisestä. Tämä oli muuten se tuotanto, jossa Vincente Minnelli ja Judy Garland kohtasivat. He avioituivat seuraavana vuonna 1945, ja tytär Liza Minnelli syntyi maaliskuussa 1946.

Tyttö ja kosija perustuu Sally Bensonin kertomussarjaan, jota oli alun perin julkaistu The New Yorkerissa. Sittemmin Benson julkaisi niiden pohjalta romaanin Meet Me in St. Louis (1942). Näissä tarinoissa Benson kertoi oman sukunsa kohtaloista St. Louisissa vuosina 1903–1904. Irving Brecher ja Fred F. Finklehoffe säilyttivät käsikirjoituksessaan Bensonin tarinoiden hengen, ja myös elokuvan aikarajaus on sama kuin alkutekstissä. Minnellin tulkinnassa vuosisadan vaihteen maailma näyttäytyy melkein kiiltokuvamaisena, ja vaikka se tuokin esiin historiallisia ilmiöitä, kuten 1900-luvun alun teknologisia muutoksia, se on kaikkea muuta kuin realistinen. Historia näyttäytyy fantasian maailmana, mitä säihkyvät Technicolor-värit korostavat.

Elokuvan keskiössä on Smithien perhe: isän (Leon Ames) ja äidin (Mary Astor) lisäksi perheeseen kuuluu isoisä (Harry Davenport), tyttäret Esther (Judy Garland), Tootie (Margaret O'Brien) ja Rose (Lucille Bremer) sekä poika Alonzo (Henry H. Daniels Jr.). Säätyläisperheen velvoitteet käyvät katsojalle selväksi: poika on lähdössä Princetoniin, ja keskeisenä huolena ovat tytärten avioliittosuunnitelmat. Smithin perheen vaiheita seurataan kesästä 1903 lähtien, ja tapahtumat kulminoituvat jouluaattona. Isä on saanut tarjouksen New Yorkista, mutta lopulta katastrofi väistyy, ja isäkin ymmärtää, että maailma on St. Louisissa. Elokuvan kuuluisa loppukohtaus sijoittuu keväälle 1904, St. Louisin maailmannäyttelyyn, jossa sähkövalot syttyvät. Esther huokaa: ”I can't believe it. Right here where we live. Right here in St. Louis.”

Nyt katsottuna Tyttö ja kosija näyttytyy nimenomaan toisen maailmansodan loppuvaiheen elokuvana. Se on erityisen vahvasti Heimat-elokuva, jonka päähenkilöillä ei ole tarvetta eikä halua lähteä kotikonnuiltaan minnekään. Samaan aikaan elettiin todellisuudessa, jossa sodan ponnistelut niin Euroopassa kuin Tyynellämerellä kiihtyivät. St. Louis on amerikkalainen idylli, vastakuva sodan maailmalle. St. Louisissa modernisaatio ottaa askeleitaan, mutta ihmeenomaiset muutokset otetaan vastaan suopeasti: puhelin mahdollistaa yhteydet kaukomaille, sähkövalot ovat tulleet koteihin, ja maailmannäyttely tuo ihmeellisyydet Smithin perheen ulottuville. Perhe säilyy yhtenäisenä muutosten keskellä.

Naisreportteri rakastuu (1945)

Jos olisin tv-diktaattori, Christmas in Connecticut olisi ehdoton valinta joulun 2015 ohjelmistoon. Jos pitäisi mainita ansiottomasti unohdettuja ja uudelleen arvioinnin ansaitsevia komedioita, Christmas in Connecticut kuuluisi ehdottomasti tähän joukkoon. Toinen unohdettu täysosuma on Mitchell Leisenin Keskiyö (Midnight, 1939). Suomessa Christmas in Connecticut nähtiin joulukuussa 1946, mutta sen koommin tätä screwball-komediaa ei Elonet-tietokannan mukaan ole esitetty. Elokuva sai Suomessa nimen Naisreportteri rakastuu, joka kertoo, että keskiössä on itsellinen, työssä käyvä nainen. Alkuperäisnimi puolestaan viittaa siihen, että kaikki tapahtuu joulun aikaan. Legendaarinen näyttelijä Sydney Greenstreet lausuu elokuvan viimeisen repliikin: ”What a Christmas! Ho, ho, what a Christmas!”

Naisreportteri rakastuu alkaa yllättävästi viittaamalla toisen maailmansodan tapahtumiin: saksalainen sukellusvene upottaa yhdysvaltalaisen laivan, ja kaksi meripoikaa pelastautuu kumiveneellä. Komediallisuus paljastuu, kun Jefferson Jones (Dennis Morgan) näkee pelastusveneessä vision yltäkylläisestä herkuttelusta. Tarinan ytimeen asettuu toimttaja Elizabeth Lane (Barbara Stanwyck), joka kirjoittaa tunnettua ruokapalstaa. Hän on luonut itsestään kuvan connecticutilaisen tilan emäntänä, joka on taitava kokki. Lehden omistaja Alexander Yardley (Sydney Greenstreet) saa päähänsä kutsua sekä itsensä että veteraani-Jonesin jouluksi huippusuositun kolumnistinsa kotiin. Yhtäkkiä Lanen täytyy järjestää itselleen maatila, aviomies ja vielä lapsikin. Tarinan käänteitä ei kannata tässä kertoa tarkemmin, mutta järjettömästä asetelmasta syntyy mehukas komedia, kun sotaveteraani ja lehtimoguli tuppautuvat jouluksi kotiin, joka on pelkkää kulissia.

Naisreportteri rakastuu marssittaa estradille Warnerin parhaita näyttelijöitä. Barbara Stanwyck istuu screwball-henkeen kuin valettu. Sivuosista esiin nousee ennen kaikkea unkarilaissyntyinen S. Z. Sakall, joka saa tapailla eurooppalaisia juuriaan. Hän esittää armoitettua kokkia Felix Bassenakia, jota Elizabeth kutsuu sedäkseen ja joka tulee auttamaan ruuanlaitossa. Lopulta Felix on elokuvan manipulaattori, joka onnistuu järjestämään kaiken parhain päin. Hieno sivuosanäyttelijä on myös irlantilaissyntyinen Una O'Connor, joka tässä esittää connecticutilaisen tilan omistajan John Sloanin (Reginald Gardiner) palvelijaa Norahia.

Aileen Hamiltonin tarina ja Adele Comandinin ja Lionel Hauserin nokkela käsikirjoitus toimivat erinomaisesti. Lontoolaissyntyisen ohjaajan Peter Godfreyn (1899–1970) uralla Naisreportteri rakastuu oli ehdoton kohokohta.

Piispan vaimo (1947)

Frank Capran Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946)  on jouluelokuvien aatelia. RKO toi teattereihin jouluaiheisen komedian myös seuraavana vuonna, mutta tällä kertaa kyse oli Henry Kosterin ohjaamasta ja Samuel Goldwynin tuottamasta tarinasta Piispan vaimo (Bishop's Wife, 1947), jossa on capramaisia piirteitä. Robert Nathanin romaanin pohjalta käsikirjoituksen laativat Robert E. Sherwood ja Leonardo Bercovici, pääasiassa Sherwood, jonka Goldwyn oli onnistunut hankkimaan palkkalistoille, mutta kreditoimattomasti mukana olivat myös Billy Wilder ja Charles Brackett. Henry Koster oli tässä vaiheessa jo raudanluja ammattilainen, joka oli ansainnut kannuksensa Hitlerin valtaannousua edeltävässä Saksassa. Oikealta nimeltään hän oli Hermann Kosterlitz. Kosterin ajatuksiin voi tutustua A Directors Guild of America Oral History -projektin julkaisemassa haastattelukirjassa (1987).

Piispan vaimo ei nimensä puolesta vaikuta kovinkaan houkuttelevalta komedialta. Ensimmäinen kohtaus kuitenkin kumoaa ennakko-oletukset. Kaupungin kaduilla valmistaudutaan joulunviettoon, ja katsojalle esitellään muukalainen (Cary Grant), joka myöhemmin paljastuu enkeliksi nimeltä Dudley. Muukalainen auttaa sokean kadun yli, ja katsoja ymmärtää, että hänessä piilee maagista voimaa. Itse tarina on epätyypillinen siinä mielessä, että keskiössä on piispa Henry Brougham (David Niven), jolla on vaikeuksia saada uutta katedraalia kustannettua, ja hän rukoilee johdatusta työlleen. Murheiden keskellä hän laiminlyö puolisoaan Juliaa (Loretta Young) ja tytärtään. Dudley ilmaantuu piispan avustajaksi ja yhtäkkiä alkaa tapahtua, jopa liikaa, sillä piispa, joka ei ota uskoakseen avustajaansa enkeliksi, arvelee tämän tavoittelevan Juliaa itselleen. Tarinan sivuhahmoihin kuuluu historian professori Wutheridge (Monty Woolley), joka kirjoittaa kirjaa Rooman historiasta, mutta homma ei ota luistaakseen – ennen kuin Dudley opettaa hänet tulkitsemaan lähteitä uudella tavalla! Elokuvan loppu on capramainen siinä mielessä, että usko ihmisen hyvyyteen nousee vahvasti pinnalle: piispa ja hänen tukijansa luopuvat katedraalisuunnitelmista ja päättävät antaa rahat köyhälle kansalle, jolla ei ole kattoa pään päällä.

Henry Koster ei ollut projektissa aivan alusta lähtien, ja joidenkin tietojen mukaan alkuperäisessä miehityksessä David Niven näytteli enkeliä ja piispana esiintyi Dana Andrews. Haastattelukirjassaan Koster muistaa kuitenkin alkuvaiheet siten, että Grant oli piispana, Niven enkelinä, eikä roolinvaihdos miellyttänyt Grantiä lainkaan. Elokuvan tähti oli alusta lähtien vastentahtoinen, mikä teki työskentelyn hankalaksi. Erityisen suureksi ongelmaksi oli koitua se, että sekä Grant että Loretta Young pitivät vasenta kasvonpuoliskoaan epäsopivana valkokankaalle ja halusivat kääntää aina oikean puolen esiin. Miten kuvata romanttinen kohtaus, jos molemmat halusivat katsoa samaan suuntaan? Koster toteutti kohtauksen siten, että molemmat katsovat ikkunasta ulos, kohti kaukaisuutta.