Kenraalittaren tyttäret (1934)

Reinhold Schünzelin elokuvien katsomisessa on ollut tauko, ja yöjuna Turusta Rovaniemelle antoi mahdollisuuden uppotua unohdettuun komediaan Kenraalittaren tyttäret (Die Töchter ihrer Exzellenz, 1934). Schünzel oli vastikään ohjannut kaksi erinomaista huvinäytelmää Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933) ja ristiinpukeutumiselokuvien klassikon Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933). Schünzel, joka tunnettiin myös näyttelijänä ja käsikirjoittajana, liikkui ketterästi yli rajojen ja ohjasi Viktorista ja Viktoriasta ranskalaisen toisinnon Georges et Georgette vuonna 1934. Kenraalittaren tyttärissä fantasioiden kohteena oli Itävalta, ja elokuvaa kuvattiin Berliinin studioiden ohella Wienissä. Mukana näyttelijäkaartissa oli muun muassa itävaltalaisen komedian ruumiillistuma Hans Moser.

Kenraalittaren tyttäret perustuu László Bús-Feketen, myöhemmän Leslie Bush-Feketen, näytelmään. Unkarilaissyntyinen Bús-Fekete tuli tunnetuksi 20- ja 30-lukujen Wienissä ja Berliinissä sujuvista teksteistään ja tutustui Saksassa Ernst Lubitschiin. Poliittisen tilanteen muututtua Bús-Fekete muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1937 ja teki sittemmin yhteistyötä muun muassa Lubitschin, Jules Dassinin ja Julien Duvivierin kanssa. Kenraalittaren tyttärien keskiössä on köyhä wieniläinen leski Henriette von Petrin (Hansi Niese). Vaikka lesken taustoja ei kerrotakaan, tuntuu ilmeiseltä, että kenraalin muisto edustaa Itävalta-Unkarin menetettyä suuruutta. Henriette pitää tupakkakauppaa ja yrittää huolehtia tyttäristään Gertistä (Käthy von Nagy) ja Leoniesta (Dagny Servaes). Leonie on aviossa varakkaan Antonin (Hans Moser) kanssa, mutta hänellä on myös rakastaja. Tupakkakauppaan piipahtaa kreivi Marenzi nuorempi (Willy Fritsch), jota Gerdi luulee siskonsa rakastajaksi. Tosiasiassa Leonien partneri on kreivin isä... Lemmendraamassa ei sinänsä ole mitään epätavallista, mutta Schünzel kuljettaa tarinaa kevysti ja mukaansatempaavasti. Identiteettien leikki tuo mieleen edellisenä vuonna valmistuneen Viktorin ja Viktorian, vaikka tarina onkin konventionaalisempi. Ohjaaja viljelee myös hauskoja yksityiskohtia: Leonie on jo karkaamassa rakastajansa kanssa Caprille mutta päättääkin viime tingassa palata miehensä luo. Nukkavieru Anton odottaa kotona ja pitää kahvipannua kuumana pipon alla, kaiken varalta. Hän työntää tohvelinsa piiloon, kun Leonie yllättäen saapuukin kotiin. Huvinäytelmä päättyy tasapainoon, Leonien liiton eheytymiseen ja Gerdin ja nuoren kreivin autuaalliseen loppusuudelmaan.

Reinhold Schünzel (1886–1954) ansaitsisi vielä laajemman retrospektiivin kuin mitä tällä hetkellä on mahdollista nähdä ja katsoa. Konkarinäyttelijästä tuli jo 20-luvulla sujuva ohjaaja. Schünzelin äiti oli juutalainen, ja vaikka ohjaaminen Berliinissä onnistui vuoteen 1935 asti, ennen pitkää Schünzelin oli paettava Yhdysvaltoihin. Hän matkusti samalla laivalla Hedy Kieslerin ja monen muun eurooppalaisen kanssa vuonna 1937. Ohjaajan tehtäviin ei kuitenkaan ollut paluuta, ja Hollywoodissa Schünzel sai vain pieniä sivurooleja näyttelijänä. Muistettavimman esiintymisensä hän teki tohtori Andersonina Alfred Hitchcockin jännityselokuvassa Kohtalon avain (Notorious, 1946). Sodan jälkeen Schünzel palasi Saksaan, mutta elokuvantekijäksi hän ei enää päässyt. Schünzel kuoli sydänvaivoihin Münchenissä vuonna 1954, vain 68-vuotiaana.

 

Punainen ympyrä (1970)

Punainen ympyrä (Le cercle rouge, 1970) on Jean-Pierre Melvillen uran huipentumia, loppuun asti hiottu, tyylitelty mutta silti realistisen tuntuinen rikoselokuva. Harvassa elokuvassa musiikki on häivytetty niin taka-alalle kuin tässä. Éric Demarsanin säveliä enemmän huomio kiinnittyy tarinatilan ääniin, ovien kolahduksiin, askeliin, laukauksiin, tai hiljaisuuteen, joka korostaa elokuvan henkilöiden yksinäisyyttä. Elokuvan ryöstökohtaus on melkein uskonnollisen harras ja tuo mieleen Robert Bressonin transkendentaalisen tyylin.

Punainen ympyrä alkaa kahden rikolliskohtalon yhteen liittämisellä: Corey (Alain Delon) vapautuu vankilasta, ja samaan aikaan komisario Mattei  (André Bourvil) kuljettaa Vogel-nimistä murhaajaa (Gian Maria Volonté). Vogel karkaa ja kätkeytyy Coreyn auton takakonttiin. Fyysinen ympäristö on ankea; puut ovat riisuneet lehtensä ja räntää sataa. Corey ja Vogel pelastautuvat Pariisiin ja ryhtyvät suunnittelemaan jalokiviryöstöä. Avustamaan tulee tarkkampuja Jansen (Yves Montand), entinen poliisi, jonka kotitekoinen luoti avaa tien tarkasti vartioituun aarrekammioon.

Olen nähnyt Punaisen ympyrän viimeksi 90-luvun puolivälissä. Nyt pitkän tauon jälkeen Melvillen ytimekäs, paikoin viipyilevä tyyli pitää pihdeissään. Melvillen yhteydessä viitataan usein eksistentialismiin, ja yksinäisiä Punaisen ympyrän henkilöt ovatkin: heidät on heitetty maailmaan ja jätetty oman onnensa nojaan. Yksinäinen on myös Mattei, joka nähdään muutamaan otteeseen  kodissaan, kissoistaan huolehtimassa. Yksinäisyyden puhkaisee hetkellinen kiintymys. Kun Corey ja Vogel kohtaavat ensi kerran ankean maaseudun keskellä, heidän välilleen syntyy solidaarisuuden tunne, joka kantaa onnettomaan päätökseen asti. Myöhemmin kyyninen poliisipäällikkö (Paul Amiot) tilittää Matteille maailmankuvaansa väittämällä, että kaikki ihmiset ovat syyllisiä: ”He syntyvät viattomina, mutta se ei kestä.” Kun lopussa Corey ja Vogel ovat saaneet surmansa, poliisipäällikkö toistaa Matteille tylyt sanansa siitä, että kaikki ovat syyllisiä: ”Kaikki ihmiset, Mattei.” Tämä on tietysti totta, sillä kuolemaa eivät jalokiviryöstäjätkään ansaitse, tai ainakaan heitä ei voi rankaista saamatta itse osaa syyllisyydestä.

Alain Delonin ja Gian Maria Volontén ohella elokuvan tähtiin kuuluu Yves Montand, jonka luonnehdinta alkoholismiin taipuneesta poliisista jää mieleen. Juopahtanut tarkka-ampuja saa takaisin kunniallisuutensa, työläisyytensä, nousemalla kurjuudestaan ja suorittamalla äärimmäistä kylmähermoisuutta vaativan tehtävän. Jansenin juoppohulluuden kuvauksessa Melville murtaa minimalistisen tyylinsä kuvaamalla lähes surrealistisesti juopon delirium-huuruisia näkyjä. Odottamaton lisä näyttelijäkaartiin on André Bourvil (1917–1970) komisario Mattein roolissa. Legendaarinen ranskalainen koomikko teki tässä yhden viimeisistä suorituksistaan. Ilmiömäinen Bourvil muistetaan muun muassa kolmoisroolista René Clairin huvinäytelmässä Koko maailman kulta (Tout l'or du monde, 1961).

Punaisessa ympyrässä Melville on tietoisesti velkaa yhdysvaltalaiselle rikoselokuvalle ja -kirjallisuudelle. Hollywood-muistumia ovat Santin (François Périer) ravintolan kabaree-numerot, joissa kuuluu 30-luvun kaikuja.

Kilpakosijat juhlimassa (1941)

Raoul Walsh ohjasi epookkikomedian Kilpakosijat juhlimassa (The Strawberry Blonde, 1941) heti toiminnallisen High Sierran jälkeen. Kerrotaan, että Walsh halusi rytminvaihdosta, ja sitä 1890-luvulle sijoittuva, kokonaan studiossa kuvattu tarina tarjosikin. Pohjana oli James Haganin näytelmä, joka Julius J. ja Philip G. Epsteinin käsissä muttui sujuvaksi ajanvietteeksi. Seuraavana vuonna Epsteinin veljekset olivatkin jo Casablancan parissa...  Kilpakosijat juhlimassa herättää ensimmäisistä kuvistaan lähtien monenlaisia mietteitä: jos tämä olisi toteutettu ranskaksi, lopputulosta voisi hyvin ajatella René Clairin aikaansaannokseksi. Niin samantapaista belle époquen kuvaus on. Itse asiassa Clair oli juuri saapunut Hollywoodiin ja ohjasi samaan aikaan Universalille komediaa Vaarallinen nainen (The Flame of New Orleans, 1941). Kilpakosijat juhlimassa oli Warnerin tuotantoa. Nostalginen muisto ensimmäistä maailmansotaa edeltävältä ajalta tuo mieleen myös Willi Forstin ja Max Ophülsin. Tosin Clairin kohdalta voi todeta, että menneen maailman nostalgisointi vahvistui vasta toisen maailmansodan jälkeen, sellaisissa elokuvissa kuin Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947).

Kilpakosijat juhlimassa asettaa keskiöön sympaattisen mutta äkkipikaisen Biff Grimesin (James Cagney). Biff ihastuu kaupungin punapäähän Virginia Brushiin (Rita Hayworth), kuten moni muukin, erityisesti Hugo Barnstead (Jack Carson) ja kreikkalainen kauppias Nicholas Pappalas (George Tobias). Lopulta Biff ihastuu Amy Lindiin (Olivia de Havilland) mutta joutuu ystävänsä tähden telkien taakse. Musiikkipitoinen komedia päättyy karaokelauluun, kun elokuvan nimikkokappaleen sanat nähdään kokonaisuudessaan. Päättyivätköhän esitykset 1940-luvun Yhdysvalloissa yhteislauluun?

Huckleberry Finnin seikkailut (1939)

Richard Thorpe (1896–1991) kuului Hollywoodiin sekatyömiehiin, joka aloitti ohjaajantaipaleensa 20-luvun alussa ja paiski töitä studiokauden loppuun asti, erityisesti MGM:n palveluksessa. Internet Movie Databasessa Thorpelle kertyy peräti 185 ohjauskrediittiä, ja yleisön mieliin hän on jäänyt mm. Tarzan- ja Elvis-elokuvillaan. Thorpe ohjasi myös suuren budjetin epiikkaa, kuten spektaakkelit Ivanhoe (1952) ja Pyöreän pöydän ritarit (Knights of the Round Table, 1953). Thorpen ammattitaidosta kertoo Mark Twainin romaaniin perustuva, sujuvasti kerrottu Huckleberry Finnin seikkailut (The Adventures of Huckleberry Finn, 1939), jonka kuvauksista ohjaaja siirtyi sujuvasti Tarzanin poikaa (Tarzan Finds a Son, 1939) tekemään. Lapsen näkökulmasta on kyse myös Huckleberry Finnin seikkailuissa, jossa seurataan Huckleberryn (Mickey Rooney) pakoretkeä Mississippillä yhdessä Jim-orjan (Rex Ingram) kanssa.

Huckleberryn tarinaa voi katsoa lastenelokuvana, mutta se saa koomisen alun jälkeen vakavia sävyjä, kun Jimiä syytetään Huckleberryn murhasta ja rasavillin juoppo isäkin löytyy ennen pitkää kuolleena. Komedia palaa tuota pikaa, kun Huckleberry ja Jim törmäävät jokilaivalta ulos heitettyihin huijareihin, Kuninkaaseen (loistava Walter Connolly) ja Herttuaan (William Frawley). Jimin roolissa Rex Ingram on erittäin vakuuttava, ja Huckleberry Finnin seikkailujen jälkeen hänet nähtiin pullon henkenä legendaarisessa Bagdadin varkaassa (The Thief of Bagdad, 1940). Muuten: tarinassa Jim pyrkii Cairoon, Illinois'hin, jossa vaimo ja lapsi odottavat. En tiedä, onko sattumaa, mutta Ingram oli itse syntyjään cairolainen.

Kaksi nuorta sydäntä (1928)

Criterion julkaisi vuonna 2012 unkarilaissyntyisen Paul Fejosin, alk. Pál Fejös (1897–1963), unohdetun kokeellisen rakkauselokuvan Kaksi nuorta sydäntä (Lonesome, 1928), josta ei aiemmin ole ollut dvd-julkaisua. Restaurointi perustuu Ranskan kinemateekista löytyneeseen nitraattikopioon, ja myös välitekstit on käännetty ranskannoksen perusteella uudelleen englanniksi. Dvd:llä on mukana  äänite, jossa Fejos kertoo itse urastaan. Harvinainen nauhoite on Columbian yliopiston muistitietohistorian projektin taltioima, ja Fejos kertoo humoristisen kulmikkaasti urastaan, joka kuulostaa pähkähullujen sattumien kavalkadilta. Ilmeisesti Fejos ei ollut helppo persoona, sillä hän ehti 20-luvun lopulla käydä useimpien Hollywood-yhtiöiden pakeilla, kunnes yhteistyö Universalin ja Carl Laemmlen kanssa lähti lentoon. Fejosin mukaan Kaksi nuorta sydäntä sai tuottajan tunteet pintaan: ”Oh, Laemmle was crying so at the projection. His secretary needed to go out to get a new handkerchief. It was a tearjerker.”

Kaksi nuorta sydäntä alkaa New York Cityn heräämisellä ja tuo mieleen Walther Ruttmannin dokumentin Berliini: Suurkaupungin sinfonia (Berlin: Die Sinfonie der Grossstadt, 1927). Vähitellen elokuva esittelee kaksi yksin elävää työläisnuorta, tehtaassa ahertavan Jimin (Glenn Tryon) ja puhelinvaihteena työskentelevän Maryn (Barbara Kent). Fejos kuvaa loistavasti suurkaupungin kiireistä, kiihkeää, stressaavaa elämänryhtmiä. Aamulla kaikki ryntäävät puolijuoksua metroasemalle ehtiäkseen ajoissa töihin. Kellotaulu ja viisarien liikkeet on kaksoiskopioitu kuvan päälle lisäämään ajallisen kurin ankaruutta. Lopulta koittaa vapaapäivä, ja lomanvietto muistuttaa pari vuotta myöhemmin valmistunutta saksalaista elokuvaa Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag, 1930), jossa berliiniläiset matkaavat sunnuntaina Wannseelle. Newyorkilaisten nuorten kohteena on Coney Island, jonka ranta- ja huvipuistoelämää Fejos kuvaa. Kaksi nuorta sydäntä viehättää tarinallisella yksinkertaisuudellaan: yksinäiset tapaavat ja ihastuvat, he teeskentelevät aluksi olevansa muuta kuin ovat, mutta tämä illuusio haihtuu ennen kuin on ehtinyt kunnolla syntyäkään. Varsinainen draama käynnistyy, kun illan pimetessä rakastavaiset kadottavat toisensa.

Kaksi nuorta sydäntä on kokeilevuudessaan 20-luvun hedelmä. Kamera liikkuu, ja ohjaaja testailee erilaisia kuvallisia keinoja. Coney Islandilla elokuva myös purkautuu värileikiksi, öiset valot ja ilmapallot erottavat juhlapäivän (elokuvassa vietetään kansallispäivän aattoa!) arjen harmaudesta. Kun elokuva valmistui, elettiin äänielokuvan kynnyksellä, ja niinpä Fejos on ottanut mukaan kolme dialogijaksoa. Siirtymät ovat oivaltavia: kun Coney Islandin illassa elokuva puhkeaa ääneen, päähenkilöt siirtyvät unelmien maailmaan. Kaksi nuorta sydäntä sai Suomen ensi-iltansa tapaninpäivänä 1929 elokuvateatteri Scalassa. Elokuvaa katsoessa ei voi olla miettimättä, miltä tämä urbaanin elämänrytmin kuvaus on näyttänyt suomalaisista. Alun hektinen, stressaava elämä on varmaankin antanut lohduttoman kuvan modernin maailman kehityssuunnasta.

Rakkaani, antaudun! (1954)

Mark Robsonin Rakkaani, antaudun! (Phffft!, 1954) ei varmaankaan ole ohjaajansa napakoimpia elokuvia, jos sitä vertaa vaikkapa sellaiseen kauhuelokuvan klassikkoon kuin Seitsemäs uhri (Seventh Victim, 1943), mutta se kannattaa katsoa 50-luvun muistumana screwball-komedian kultakaudesta. Stanley Cavell kutsuisi tätä elokuvaa pikemminkin käsitteellään comedy of remarriage. Erittäin kiinnostavaa on, että Hollywoodissa uudelleenavioitumiskomedioita tehtiin kymmeniä 1930-luvulta 1950-luvulle asti. Robsonin kohdalla asetelma ei ole niin kekseliäs kuin vaikkapa lajityypin klassikoihin kuuluvassa, Garson Kaninin ohjauksessa Lempivaimoni (My Favourite Wife, 1940), mutta sujuvasti elokuva silti etenee. Tällä kertaa uudelleen avoitumisen paineissa ovat Nina Tracey, o.s. Chapman (Judy Holliday) ja Robert Tracey (Jack Lemmon). Tarvittava kolmas pyörä on Janis (Kim Novak).

Judy Holliday ja Jack Lemmon onnistuvat erinomaisesti komediallisena pääparina. Mieleen jää erityisesti hauska tanssikohtaus: Nina ja Robert ovat tahoillaan opetelleet rumbaa ja kohtaavat sattumalta parketilla, ja niin yhteinen rytmi löytyy kuin huomaamatta. Rakkaani, antaudun! on takautumaelokuva. Aviopari eroaa kahdeksan vuoden jälkeen, ja Nina hakeutuu Renoon, joka oli avioerojen kiistämätön mekka. (Nevadan osavaltio tunnettiin vapaamielisestä avioero- ja uhkapelilainsäädännöstään.) Tämän jälkeen elokuva takautuu kertaamaan avioliiton syntyä ja päähenkilöiden taustoja. Yksityiskohtana voi mainita, että elokuvassa pelataan myös squashia. Peli on 1800-luvun keksintö, mutta klassisessa Hollywood-leffassa siihen ei useinkaan törmää.

Elää ja kuolla LA:ssa (1985)

Muistan vieläkin, kun olin elokuvateatterissa keväällä 1986 katsomassa
William Friedkinin rikoselokuvaa Elää ja kuolla L.A.:ssa (To Live and Die in L.A., 1985). Se ei silloin tehnyt erikoisempaa vaikutusta, eikä sen pessimismissä ollut mitään yllättävää tilanteessa, jossa yhdysvaltalainen independent kauhu oli jo maalaillut paljon dystooppisempia visioita. Mieleen jäi lopun kaahailukohtaus LA:n moottoriteillä ja eritasoliittymissä. Vaikka Elää ja kuolla L.A.:ssa on tullut televisiosta useaan kertaan, vasta nyt teos tuli nähtyä toistamiseen. Elokuva on nimensä mukaan kohtalokas, Los Angeles on selviämiskamppailun areena, jossa ”kuuma sota” rikollisuutta vastaan käy kiihkeänä. Elää ja kuolla L.A.:ssa ei kokonaisuutena ole yhtä tiivis kuin Friedkinin parhaisiin kuuluva rikoselokuva Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971). Elää ja kuolla L.A.:ssa näyttäytyy hyvin 80-lukulaisena teoksena, jossa Friedkinin kerronta ei enää ole yhtä ekonomista kuin 70-luvulla, ja mieleen piirtyvät barokkisen dekadentit pahuuden kuvat, soundtrackin 80-lukulaiset tehot, poseeraukset, pukeutuminen ja kampaukset.

Elää ja kuolla L.A.:ssa elää karismaattisen roistonsa, Eric Mastersin (Willem Dafoe), varassa. Tosin hienon roistoroolin tekee myös John Turturro Mastersin kätyreihin lukeutuvana Carl Codyna. Poliisi Richard Chance (William Petersen) ja hänen partnerinsa John Vukovich (John Pankow) kulkevat jatkuvasti muutaman askeleen Mastersin jäljessä. Paha saa lopulta palkkansa, mutta Friedkinin tulkinnassa pahuus tarttuu, sillä lopussa Vukovich jää toistamaan edesmenneen partnerinsa maneereja. Barokkisen tyylittelyn vastapainona on katujen realismi, ja huomio kiinnittyy ympäristöihin, joutomaihin, teollisuuskiinteistöjen takapihoihin, parkkipaikkoihin – ja tietysti vilkkaisiin valtaväyliin, jotka ovat Los Angelesin lieux de mémoire.