Sylvesterin päivä

Vuosi 2009 on viimeisillään ja Sylvesterin päivä lähenee loppuaan. Päivä on saanut nimensä paavi Sylvester I:stä, joka oli Rooman piispana vuosina 311–335, juuri samaan aikaan kun Konstantinus ajoi kristinuskoa valtakunnan uskonnoksi. Kovin paljoa Sylvesteristä ei tiedetä, mutta tarinoita hänen nimeensä kyllä liittyy – ei vähiten siksi, että juuri Sylvesterin kaudella käyty Nikean kirkolliskokous oli avainasemassa kristinuskon vakiinnuttamisessa. Oheinen kuva ei ole aikalaislähde vaan paljon myöhemmin sommiteltu kuvaelma tilanteesta, jossa Konstantinus ojentaa lahjakirjansa Sylvesterille. Itse lahjakirja oli 700-luvun lopulla tehty väärennös, jolla paavinistuin pyrki osoittamaan asemansa Roomassa.

Sylvester I kuoli 31. joulukuuta 335, 1674 vuotta sitten.

Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat (1969)

Vaikka George Roy Hillin Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969) oli aikansa suosituimpia westernejä, se on jäänyt tähän päivään asti näkemättä. Onhan elokuvassa myös Burt Bacharachin soundtrack ja B. J. Thomasin esittämä Raindrops Keep Fallin' On My Head. Täytyy tunnustaa, että ensi alkuun elokuvaa on vaikea katsoa. Samaan aikaan kun Cinecittàssa purkitettiin tiiviitä lännenelokuvia, uuden aallon huumassa yhdysvaltalaiset tekijät ajautuivat tyylilliseen kriisiin. Softatut preerianäkymät ja tarinaa pysäyttävät hassuttelukohtaukset tuntuvat uuden aallon sivupolulta, tai ehkä jonkinlaiselta esteettiseltä väärinkäsitykseltä, kun Hollywoodin tiukka tyylillinen koodi oli pettänyt ja vaikutteita ammennettiin eri suunnista. Mutta mitä pidemälle elokuvaa katsoo, sen enemmän se myös viehtättää. Teos elää Paul Newmanin ja Robert Redfordin roolisuoritusten varassa.

Ehkä ihmeellisin juonenkäänne sattuu, kun pankkiryöstöt Yhdysvalloissa eivät enää ota onnistuakseen ja kaksikko pakenee Etelä-Amerikkaan. Näin kävi todellisuudessakin, mutta elokuvallisessa tulkinnassa Butch ja Kid tekevät hämmentävän johtopäätöksen. He lähtevät Boliviaan ja ryhtyvät ryöstämään maailman köyhimpiin kuuluvan maan pankkeja. Olisiko tässä yhdysvaltalaisen imperialismin kritiikkiä?

Butch ja Kid on hiljattain ilmestynyt blu-raynä, mutta tallennusaihio ei ole laadun tae. Kuva on rakeinen, eikä ole paljoakaan dvd-levyä parempi.

Gangsterikuningas (1953)

Gangsterikuningas (The Big Heat, 1953) on Fritz Langin Yhdysvaltain-kauden parhaita elokuvia, tiivis film noir. Se oli ensimmäisiä rikoselokuvia, jossa poliisin työ ja perhe-elämä punotaan yhteen – myöhemminhän tämä on tullut tv-sarjojen perusasetelmaksi. Päähenkilönä on komisario Dave Bannion (Glenn Ford), joka saa tutkittavakseen itsemurhan tehneen poliisi Duncanin tapauksen. Vähitellen kuoren alta paljastuu koko kaupunkia ohjaileva rikossyndikaatti, jonka lonkerot ulottuvat poliisijohtoon asti. Liigan takana on poliitikko Mike Lagana (Alexander Scourby), ja hänen kärkkäänä apurinaan toimii Lee Marvinin esittämä Vince Stone. Tarinan käännekohtana on autopommi, joka surmaa Daven puolison Katie (Jocelyn Brando). Dave jättää poliisin, joka haluaisi painaa tapahtuman villasella, ja ryhtyy itse selvittämään vyyhtiä.

Olen nähnyt elokuvan monta kertaa aiemminkin. Nyt huomio kiinnittyy Glenn Fordin vähäeleiseen näyttelemiseen. Mieleen jää erityisesti kohtaus, jossa vaimon kuoleman jälkeen perheen asunto on tyhjennetty ja Dave luo viimeisen silmäyksen kotiin, jota ei enää ole. Gangsterikuninkaan maailmassa naisten kohtalo on tyly. Ensimmäinen todistaja, Lucy Chapman (Dorothy Green), löytyy katuojasta. Hetken kuluttua Katie saa surmansa. Vince heittää kuumaa kahvia ystävättärensä Debby Marshin (Gloria Grahame) kasvoille. Ja päätökseksi Debby surmaa poliisi Duncanin lesken (Jeanette Nolan) ja saa surmansa Vincen luodista. Elokuvan viimeisessä kohtauksessa ollaan jälleen poliisiasemalla, miesryhmässä, joka jatkaa toimintaansa, kun Dave on saanut työpaikkansa takaisin.

Toki Gangsterikuninkaassa on valonpilkahduksiakin. Bannion käy ennen loppuratkaisua tapaamassa tytärtään, joka on veljen perheen hoteissa. Maailmassa, jossa poliisi ja politiikka eivät tarjoa apua, Dave saa tukea paitsi sukulaisilta myös ystäviltään, sotaveteraaneilta.

Mutta mitä tarkoittaa elokuvan alkuperäisnimi The Big Heat? Eräässä kohtauksessa viitataan roihuun, joka ennen pitkää pyyhkäisee Laganan ja Vince Stonen nurin. Ehkäpä ”suuri roihu” on kiirastuli, jonka läpi kaikki elokuvan henkilöt joutuvat kulkemaan.

Kummisetä III (1990)

Katsoimme Kummisetä-trilogian viimeisen osan usean päivän aikana. Kun elokuva tuli ensi-iltaan vuonna 1990, Kummisetä-aiheeseen palaaminen tuntui vanhan lämmittelyltä. Mutta taitavaa työtä elokuva on. Pidän erityisesti puolituntisesta aloituskohtauksesta, jossa Coppola esittelee kaikki keskeiset henkilöt ja kuljettaa tapahtumia vähän samaan tapaan kuin ensimmäisen Kummisedän (The Godfather, 1972) aloituksessa. Sen sijaan loppukohtaus, jossa Corleone-suvun perillinen esiintyy oopperalavalla Cavalleria rusticanan Turidduna, saa liiankin megalomaaniset mittasuhteet. Coppola orkesteroi yksinäytöksisen oopperan yhteyteen kolme salamurhaa ja vielä traagisen päätöksen, jossa Michael Corleone menettää tarkoin varjelemansa tyttären...

Mielenkiintoista Kummisetä III:ssa on kuitenkin poliittinen kähmintä, jossa Vatikaanikin on mukana. Elokuva tuntuu miltei Enkelien ja demonien edeltäjältä. Mario Puzon ja Francis Ford Coppolan käsikirjoitus ammentaa ideansa paavi Johannes Paavali I:n kuolemaan liittyvistä salaliittohuhuista. Johannes Paavali I (oik. Albino Luciani) ehti olla paavina vain 34 päivää vuonna 1978. David Yallop julkaisi vuonna 1984 kirjan In God's Name, joka väitti paavin puuttuneen kovalla kädellä Vatikaanin pankin epäkohtiin. Tämä olisi koitunut lopulta paavin kohtaloksi. Salaliittoteoria on ollut menestyksekäs, sillä Yallopin kirjaa on maailmalla myyty jo kuusi miljoonaa kappaletta. Oikeastaan Coppolan elokuva on levittänyt – ja levittää edelleen – tätä Dan Brown -henkistä tulkintaa.

Kiihko (1936)

Kiihko (Fury, 1936) oli wieniläissyntyisen Fritz Langin ensimmäinen ohjaus Yhdysvalloissa. Takana oli viimeinen Saksan-kauden elokuva Tri Mabusen testamentti (Das Testament des Dr. Mabuse, 1933) ja Ranskassa ohjattu Liliom (1934). Muutto Yhdysvaltoihin oli epäilemättä suuri kulttuurinen käänne. Dvd:n kommenttiraidalla Peter Bogdanovich soittaa 60-luvulla Beverly Hillsissä tekemäänsä Langin haastattelua. Ainutlaatuisessa äänitteessä Lang kertoo halustaan elää maassa maan tavalla: hän luki vain englanninkielistä kirjallisuutta ja seurasi lehdistöä päästäkseen kiinni amerikkalaiseen elämäntapaan. Muutos heijastui myös elokuvien näkökulmaan. Lang korostaa, että Yhdysvalloissa päähenkilö on usein ”John Doe”, jokamies, johon yleisö voi samastua. Saksassa Lang oli tehnyt – kuten hän itse toteaa – tarinoita yli-ihmisistä (vrt. Mabuse-sarja). Kiihkossa lähtökohtana oli Norman Krasnan muutaman sivun mittainen kertomus, jonka keskiössä oli keskilännen lynkkaustapaus. Lang toteaa itsekin, miten sanomalehdet käsittelivät aihetta ja teema tuntui olevan ajan hermolla.

Elokuvan päähenkilönä on veljessarjan vanhin Joe Wilson (Spencer Tracy), joka on menossa naimisiin Katherine Grantin (Sylvia Sidney) kanssa. Joe on tulossa morsiantaan tapaamaan, kun hän ajomatkalla Chicagosta etelään joutuu pidätetyksi kidnappauksesta epäiltynä. Pienellä paikkakunnalla huhut leviävät nopeasti, ja pian Joen henki on vaarassa. Lynkkaajat polttavat vankilan ja Joeta pidetään kuolleena, mutta hän on kuin ihmeen kaupalla onnistunut pakenemaan. Yritteliäisyyteen uskoneesta päähenkilöstä tulee ankara kostaja, joka haluaa tuomita lynkkaajat murhaajina. Kiihkon sävy on katkera, ja vaikka Joe lopulta paljastaakin itsensä, hän on menettänyt uskonsa oikeudenmukaisuuteen.

Nykykatsoja haluaisi nähdä Kiihkon sitä taustaa vasten, josta Fritz Lang oli lähtöisin. Palavan vankilan loimussa hurmioituneet lynkkaajat tuovat mieleen natsi-Saksan joukkohysterian. Lang itse korostaa teeman amerikkalaisuutta. Yhteiskuntakriittisyys tuleekin esille piirisyyttäjä Adamsin roolissa, jota Walter Abel tulkitsee erinomaisesti: hän viittaa oman käden oikeuden asemaan yhdysvaltalaisessa perinteessä. Väistämättä tulee mieleen myös rasistinen suvaitsemattomuus, vaikka elokuva vältteleekin rotuteemaa. Kiihkon alussa tosin tietoisesti näytetään, miten Katherine kuuntelee pyykkiä ripustavaa mustaa palvelijaa. Katherinen maailmassa valkoisten ja mustien jännitettä ei tunnu olevan – toisin kuin siinä todellisuudessa, jonka keskelle Joe tahtomattaan joutuu.

Kiihkossa Fritz Langin tyyli ei ole vielä niin Hollywood-sliipattua kuin myöhemmissä elokuvissa. Visuaaliset vastakohdat tuntuvat kumpuavan eurooppalaisen elokuvan perinteestä, ja vaikuttavimmillaan Kiihko on kuvatessaan sitä tunteiden kirjoa, jonka keskellä sekä syylliset että syytetyt ovat.

Casablanca (1942)

Ajauduimme katsomaan Casablancaa, vaikkei elokuva erityistä muistin virkistystä vaatisikaan. Uusi blu-ray-kopio on poikkeuksellisen hyvin tehty, ja huomio kiinnittyy sellaisiin yksityiskohtiin, jotka aiemmin eivät ole pistäneet silmään. Erityisesti jää mieleen se tapa, jolla kuvaaja Arthur Edeson kehystää päätähtiään. Studiovalaistus heijastuu Ingrid Bergmanin silmistä, ja tuntuu, että Bergman lähikuvissa tietoisesti liikuttaisi katsettaan sivusuunnassa säihkyvyyden lisäämiseksi. Tässä ei varmaan ole mitään uutta: Hollywood teki kaikkensa tähtiensä glamourin lisäämiseksi. Casablancaa on nautinto katsoa, koska se on muuttunut kulttielokuvaksi: jokainen lause ja otos on piirtynyt mieleen. Elokuvaa on ollut tapana pitää studiojärjestelmän nerokkuuden ilmentymänä: Epsteinin veljekset veistelivät käsikirjoitusta kammiossaan samaan aikaan, kun Michael Curtiz ohjasi liuskoja purkkiin studiossa. Näyttelijät eivät kuvaushetkellä tienneet, mihin tarina oikein päätyy.

Wall·E (2008)

Onni sai joululahjaksi Pixarin palkitun animaatioelokuvan Wall·E (2008). Se teki suuren vaikutuksen. Seuraavana aamuna Eemil oli pyörittänyt tyhjäksi koko vessapaperirullan saadakseen tarvikkeita oman Wall·E:n rakentamiseen. Onneksi rullia löytyi lisää, ja pian kaksi kotitekoista robottia alkoi kiertää olohuonetta. Pitkästä aikaa oli mukava nähdä lastenelokuva, jota nelivuotiaskin saattoi katsoa. Oikeastaan en ymmärrä, miksi Disneyn viime vuosien tuotannot on suunnattu vanhemmille lapsille. Tuore Saiturin joulukin on kielletty alle 11-vuotiailta.

Tarinaltaan Wall·E on suht’ yksinkertainen. Maapallo on tikahtunut jätteisiin, robotit on jätetty ympäristöä siivoamaan samaan aikaan, kun ihmiskunta on vetäytynyt avaruuteen jättiläismäiseen risteilyalukseen. Säännöllisin väliajoin maapallolta etsitään elonmerkkejä, ja lopulta Eeva-robotti löytää vaatimattoman rikkaruohon, jota Wall·E on säilyttänyt vanhassa kenkärajassa. Elokuva uhraa paljon kekseliäisyyttä ja yksityiskohtia Eevan ja Wall·E:n suhteen kuvaukseen, ja tuloksena on onnistunut rakkaustarina.

Wall·E kommentoi myös kulutuskulttuuria, suhdetta tavaraan. Antti Nylén totesi hiljattain Helsingin Sanomissa, etteivät kuluttajat oikeastaan rakasta tavaraa. Tämä on totta: Axiom-aluksella 700 vuotta risteillyt ihmiskunta elää hedonismissaan, mutta lopulta tavara on heille yhdentekevää. Se on heille välineellistä, mutta he eivät rakasta sitä itsessään. Sen sijaan Wall·E hurmaantuu löytämistään esineistä, Rubikin kuutioista, vispilöistä, videonauhoista. Wall·E lumoutuu karkean tv-ruudun toistamasta Hello Dollysta (1969) yhä uudelleen, ja vanha VHS on hänen suurin aarteensa.

Dubbauksen parhaita oivalluksia on VR:n ”virallisen äänen”, Eija Kareen, pestaaminen avaruusalus Axiomin kuuluttajaksi.