Täysosuma (1941)

Hannu Lemisen Täysosuma perustuu Turo Karton käsikirjoitukseen, jossa on aavistus 1930-luvun Hollywood-glamourista, mutta screwball-komedioiden "battle between the sexes" -asetelman sijasta Täysosuma on yksituumainen avioitumiskomedia. Roolit tietenkin vaihtuvat: Aku Korhosen esittämä Aku Karppala siirtyy hotellin virkailijasta Ansa Ikosen tulkitseman valeperijättären valeisäksi. Kirjoittaja Turo Kartto kuoli seuravaan vuoden heinäkuussa vain 32-vuotiaana ja esittää lipevän huijarin Klaus Langin roolia. Olisiko tässä poliittista vihjailua? Täysosuma tuli ensi-iltaan marraskuussa 1941, jatkosodan hyökkäysvaiheen loppumetreillä. Elokuvassa käy tietenkin niin, että rehti suomalainen insinööri Erkki Kaipio (Joel Rinne) vetää pidemmän korren. Suomalainen sukupuolijärjestelmä päätyy patriarkaaliseen asetelmaansa, sillä Erkki voi tulla "mieheksi ja holhoojaksi" vasta, kun perijätär on paljastunut veikkausvoiton saaneeksi sihteeriksi.

Lapsia yliopistolla

Eilen, aurinkoisena lauantaipäivänä, oli Turun yliopiston järjestämän Lasten yliopiston viimeinen luento, mutta sarja jatkuu seuraavana lukuvuonna. Luentosaliin IX oli kerääntynyt melkein 500 lasta kuuntelemaan, miten Turun palo sai alkunsa. Täytyy tunnustaa, etten ole koskaan pelännyt mitään esiintymistä yhtä paljon. Aluksi tuntui melkein mahdottomalta ajatukselta pystyä pitämään 7-10-vuotiaiden lasten mielenkiinto yllä puolen tunnin ajan. Mutta sitten kun kaikki alkoi, puhuminen tuntui yllättävän helpolta. Luennon jälkeen huomasi, että yleisö oli kuunnellut tarkkaavaisesti. Kysymyksiä alkoi sataa: kauanko tulipalo kesti, montako ihmistä kuoli, miten lehmille kävi, paloiko Ilpoisissakin, miksi tuli ei pysähtynyt jokeen, kuinka tuomiokirkko syttyi, minne ihmiset menivät kun kaupunki oli palanut, mitä koululle tapahtui?

Huhtikuun neljällä Lasten yliopiston luennolla kävi lähes 2000 lasta. Se on hämmästyttävä määrä! Oikeastaan on ihmeellistä, miten kauan yliopisto on ollut lapsilta suljettu maailma. Tiede on lopulta hyvin lähellä lapsia: loputon kysyminen, kyseenalaistaminen ja uteliaisuus ovat niitä asioita, joista tutkimuskin ponnistaa. Olipa hienoa päästä mukaan! Luennon jälkeen oli sellainen olo, että olisi voinut kajauttaa suvivirren.

Menetetty maa (2007)

Joululahjaksi saatu elokuvalippu on saanut odottaa kohtuuttoman kauan, ja päivää ennen määräajan umpeutumista istahdan salin hämärään katsomaan Joel ja Ethan Coenin Menetettyä maata (No Country for Old Men, 2007). Tiiviisti rakennettu elokuva kertoo western-vaikutteisen tarinan teksasilaisesta Llewelyn Mossista (Josh Brolin), joka löytyää rikollisjengien kahakan jäljiltä salkullisen seteleitä ja päättää kaapata rahat itselleen. Peräänsä hän saa psykopaatin Anton Chigurhin (Javier Bardem), jonka suhde hämäräbisnekseen jää lopulta epäselväksi. Elokuvan avainhenkilöihin kuuluu vielä sheriffi Ed Tom Bell(Tommy Lee Jones), joka jatkaa isänsä ja isoisänsä perinnettä lainvartijana. Western-henkisen Menetetystä maasta tekee korostetun nostalginen suhde menneeseen maailmaan; mieleen tulee vaikkapa Sam Peckinpahin Viheltävät luodit (Ride the High Country, 1962), mutta veteraanien väistymisen tilalle ei Menetetyssä maassa ole tulossa vain väistämätöntä historiallista muutosta vaan täydellinen dystopia. Menetetyn maan ydinkysymys on rikollisuus, joka on ylittänyt käsityskyvyn ja jonka selvittämiseen aiempi kokemus tuntuu riittämättömältä. Joel ja Ethan Coen ovat rakentaneet tylyn ja lohduttoman kuvan yhdysvaltalaisesta yhteiskunnasta, jossa peli on jo menetetty. Vaikka katsojaa johdatetaan tuntemaan sympatiaa Llewelyn Mossia kohtaan, vähitellen positiiviset tunteet karisevat. Elokuvan ratkaisukohtiin kuuluu puhelinkeskustelu, jonka Llewelyn käy Chigurhin kanssa meksikolaisessa sairaalassa. Sen sijaan että luovuttaisi ja lähtisi pelastaaman läheisiään, hän ryhtyy taisteluun ja saamalla tuhoaa itsensä. Viimeisessä kohtauksessa sheriffi istuu eläkkeellä, aamiaispöydässä, miettimässä lähteäkö ratsastamaan vai jäädäkö kotitöihin. Sheriffi on nostanut kätensä pystyyn. Hän alkaa kertoa painajaisestaan, mutta oikeastaan katsoja on kaiken jo kokenut...

Kuihtuva kulttuuri

Viime päivinä julkisuudessa on virinnyt uudelleen keskustelu opetusministeriön suunnitelmista supistaa humanististen tieteiden ja kulttuurialan koulutusta vuoteen 2012 mennessä. Kyse ei ole uudesta asiasta, sillä suunnitelmat sisältyvät koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaan, jonka valtioneuvosto hyväksyi jo 5. joulukuuta 2007. Hallituksen nuija on siis heilunut suunnitelman yllä, mutta keskustelua voi ja kuuluukin jatkaa. Kyse on suunnitelmasta, ei vielä konkreettisista toimenpiteistä. Oikeastaan juuri nyt pitäisi keskustella mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista, sillä koulutuksen painotukset luovat väistämättä sitä, millaiseksi Suomi muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana.

* * *

Taustatekijänä koulutuksen linjauksille on väestörakenteen dramaattinen muutos lähivuosina. Peruskouluikäisten lasten määrä on alkanut jo nyt vähentyä, ja se saavuttaa aallonpohjan vuonna 2012, jolloin koululaisia on arvion mukaan yli 40 000 nykyistä vähemmän. Ajatus on oikeastaan surullinen, sillä opintielle astuvat, reppuselkäiset lapset ovat jatkossa yhä harvinaisempi näky.

Ennusteiden mukaan ikäluokkien pieneneminen on kuitenkin vain väliaikaista, ja peruskoululaisten määrä palautuu nykytasolle vuoteen 2025 mennessä. Koululaisten määrissä tapahtuvat muutokset heijastuvat ennen pitkää ylemmille koulutustasoille, ja 2020-luvulla oppilaitokset kilpailevat opiskelijoistaan entistä kiihkeämmin.

Silti vuoteen 2012 mennessä koulutuksen tarve ammatillisessa peruskoulutuksessa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa säilyy lähes nykytasolla, varsinkin kun tavoitteena on nostaa väestön koulutusastetta. Kun vuonna 2006 opiskelupaikkoja Suomessa oli noin 94 600, opetusministeriön laskelmien mukaan määrä putoaisi vain noin 1 700 paikkaa vuoteen 2012 mennessä.

Sen sijaan koulutusalojen välille kaavaillaan radikaaleja muutoksia. Kaikkein rajuimmin kohdeltaisiin kulttuurin- ja taiteentutkimusta, jossa aloituspaikkojen määrä puoliintuisi.

* * *

Valtioneuvoston siunaama suunnitelma herättää monia kysymyksiä. Millaiseen tulevan työelämän arvuutteluun perustuu se, ettei Suomessa tarvittaisi taiteen ja kulttuurin ammattilaisia? Pidän ristiriitaisena sitä, että samaan aikaan kun hallitustavoitteissa korostetaan kulttuurialojen merkitystä luovan talouden pohjana, supistetaan koulutusta. Mieleen tulee vertailukohtana informaatioteknologian menestys 1990-luvulla: silloin pohja rakennettiin nimenomaan koulutuksen ja tutkimuksen kautta.

Nyt tehtävät ratkaisut vaikuttavat siihen, millaisen koulutuksen 2020-luvun suomalaiset ovat saaneet. Miltä näyttäisi se Suomi, jossa kulttuurialat olisivat vain nurmettunut sivupolku? Vastakuvana voi ajatella, että parhaillaan toteutettava yliopistolain muutos saattaa hyvinkin ilmetä lisääntyvänä kulttuuriyrittämisenä, jolloin työvoiman tarve onkin odotettua suurempi.

Merkittävin uhkatekijä on se, että koulutustarpeen muutokset heijastuvat tieteenalojen resursointiin – varsinkin jos mittareina käytetään vain työmarkkinoiden imua ja kansantalouden saldoa. Yhteiskunnassa tarvitaan välttämättä myös sellaista koulutusta, joka pikavoittojen sijasta tuottaa epäsuoraa hyötyä, perusteisiin pureutuvaa kriittistä tutkimusta.

Opetusministeriön suunnitelma tuntuu perustuvan ajatukseen siitä, että työelämän ja koulutuksen lokerikkojen välillä vallitsee selkeä vastaavuus. Supistusten sijasta voisi hyvin ehdottaa, että kulttuuristen kysymysten tuntemusta lisätään kaikissa tutkinnoissa. Silloin koulutukselle olisikin tarvetta.

Mieleen tulee saksalaisen filosofin Friedrich Nietzschen toteamus 1800-luvulta: ”Uskon vain sellaiseen jumalaan, joka osaa tanssia.” Koulutuksen ja tutkimuksen suunnitelmaa lukiessa tulee nietzscheläinen uskon puute. Ehkä tulevaisuuden rakentamisessa tarvittaisiin ripaus luovuutta, jos ei tanssia niin ainakin lennokkuutta.

(julkaistu Turun Sanomissa 20.4.2008)

Johnny Guitar (1954)

Nicholas Rayn Johnny Guitar pohjautuu vakiintuneeseen western-teemaan, rautatien tunkeutumiseen villeyden keskelle, mutta historiallisena kuvauksena sitä ei juurikaan kannata lukea. Keskiössä on Vienna (Joan Crawford), joka on ostanut saluunan alueelta, johon rautatie vääjäämättömästi on tuomassa yhteiskunnallisen muutoksen. Paikalliset karjankasvattajat, etunenässään Emma Small (Mercedes McCambridge) ja suurtilallinen John McIvers (Ward Bond), yrittävät estää muutoksen kaikin mahdollisin keinoin. Nimihenkilö Johnny Guitar, oikealta nimeltään Johnny Logan (Sterling Hayden), on saapunut paikalle Viennan kutsusta. Tarina ei lopultakaan ole niin tärkeä, että sitä kannattaisi kertoa enempää. Sen sijaan vaikuttavinta Johnny Guitarissa on tyylittely: elokuva hehkuu voimakkaissa väreissä, repliikit ovat napakan kirjallisia, eleet korostettuja. Pidän erityisesti ensimmäisestä 20 minuutista. Jakso huipentuu ensemble-kohtaukseen Viennan saluunassa, jossa kaikki elokuvan keskeiset henkilöt ovat yhtä aikaa paikalla. Kun Dancin' Kid (Scott Brady) tanssittaa Emmaa, he liikkuvat kuin estradiesityksessä, jähmettyvät lopuksi kuin odottamaan yleisön taputuksia, ja dialogin jatkuessa Emma jää tunteidensa valtaan kuin ooppera-aarian lopettanut laulaja.

Kulissien takaiset tarinat kertovat, etteivät Joan Crawford ja Mercedes McCambridge tulleet toistensa kanssa toimeen, ja Crawford repi työparinsa roolivaatteita kuvausten jälkeen. Ehkä tästä antipatiasta on tarttunut jälkiä myös elokuvaan, jossa Emman viha Viennaa kohtaan yltyy raivokkaisiin mittasuhteisiin. Emma tuo mieleen wagneriaanin tuomiopäivän enkelin, kun hän ratsastaa hautajaispuvussaan yllyttämässä tahdotonta joukkoa Viennaa ja Johnnya vastaan. Olen aina tulkinnut Johnny Guitarin McCarthyn ajan vainoharhaisuutta vasten. Jonkinlainen kytkentä Hollywood-vainoihin löytyykin. Käsikirjoituskrediitti on annettu Philip Yordanille, mutta tosiasiassa myös mustalle listalle päätynyt Ben Maddow oli mukana tiimissä. Hän ei kuitenkaan voinut esiintyä julkisesti, mutta Yordan puolitti palkkionsa Maddow'n kanssa.

Järnefeltin jalanjäljillä: Laulu tulipunaisesta kukasta (1919)

Armas Järnefelt -projekti lähestyy loppuaan. Kaksi kiireistä päivää Tukholmassa tuovat hiukan lisävaloa. Kungliga Biblioteketin käsikirjoituskokoelmasta löytyy muutama, toistaiseksi piiloon jäänyt kirje. Mielenkiintoisinta on kuitenkin istua Filmhusetissa katsomassa Laulu tulipunaisesta kukasta -elokuvan aineistoja. Ruotsalaisen mykkäelokuvatutkimuksen pioneeri Gösta Werner on koonnut materiaaleja siisteiksi kansioksi, ja sieltä löytyy myös Laulun ensi-iltailmoitus. Armas Järnefeltin säveltämä musiikki on varmaankin pohjoismaiden ensimmäinen mykkäelokuvaan sävelletty originaalimusiikki. Ensiesitys oli Röda kvarn -teatterissa, ja Armas johti itse esityksen. Selvää on, että Johannes Linnankosken romaaniin perutuvaan teokseen haluttiin suomalaisviritystä. Ehkä ohjaaja Mauritz Stiller halusi tuoda esiin hiljattain itsenäistyneen naapurimaan kulttuurielämää. Suomalaistaustainen oli myös Laulun naispääosaa esittänyt Edith Erastoff.

Jo Gösta Werner näyttää havainneen, ettei musiikkia lopulta esitetty kovinkaan usein. Wernerin pyydykseen on jäänyt Kööpenhaminan ensi-illan musiikkiohjelma, joka oli ajan tavan mukaan koostettu lyhyistä klassisista numeroista. Sibeliuksen Valse triste oli sentään päässyt mukaan. Todennäköistä on, että Järnefeltin musiikkia soitettiin Tukholman ohella ainakin Göteborgissa ja Malmössä.

Aikalaiskritiikkien perusteella näyttää siltä, etteivät kaikki kuuntelijat ymmärtäneet, että oli todella kyse sävellyksestä eikä sovituksesta. Musiikkiin oli selvästi panostettu, mutta kriitikot kiinnittivät hovikapellimestarin läsnäoloon yllättävän vähän huomiota. Kiinnostavaa on sen sijaan nähdä, että tuotantoyhtiö panosti Järnefeltiin merkittävästi. Englanninkielisessä esitteessä kehotetaan elokuvateattereita ja maahantuojia ostamaan myös partituuri, jonka sai kätevästi suoraan elokuvayhtiöltä. Arvattavaksi jää, kuinka paljon nuotteja todella toimitettiin. Tuskin kovin paljoa, sillä originaalimusiikki teki hankinnasta kalliin. Ulkomaille myytäessä suomalaisuus sai jäädä yleisskandinaavisuuden alle: "The soul of lands of mountain, forest and lake - such lands as Norway, Sweden and Finland, finds voice in a multitude of beautiful folk melodies, many merry enough, but the majority in a subdued, minor key as best suiting the temperament of peoples living amid wood and waters with their thousand mysterious songhings and whisperings." Kansanluonnetta rakennettiin vahvasti luonnontunteen pohjalle - mutta tässähän ei ole mitään yllättävä.

Luonnosta tulikin mieleen: Humlegårdenissa kevätkukat olivat jo nostaneet päänsä talvisateen piiskaamasta ruohikosta:

Satiinin puna (2002)

Raja Amarin ohjaama Satiinin puna (Satin rouge, 2002) on viime vuosien tunnetuimpia tunisialaisia elokuvia. Oikeastaan se on tunisialais-ranskalainen teos, eikä elokuvaa katsoessa voi olla pohtimatta sen estetiikan "ranskalaisuutta". Satiinin punan päähenkilö on Lilia-niminen leski (Hiam Abbass), joka tarinan alussa vaalii edesmenneen miehensä muistoa ja omistautuu tyttärelleen. Lilian elämä kuitenkin muuttuu, kun hän tutustuu vatsatanssiin ja sen aistimelliseen, ruumiilliseen maailmaan. Lilia heittäytyy kaksoiselämään ja ryhtyy salaa tyttäreltään ammattimaiseksi vatsatanssijaksi. Kritiikeissä Satiinin punaa on kuvattu "uskaliaaksi" ja "rohkeaksi", mutta lopulta elokuvan radikaalius perustuu oletukseen tunisialaisen yhteiskunnan normatiivisuudesta. Puhuttelevinta elokuvassa on kuitenkin sen henkilökohtaisuus, tapa, jolla Lilia löytää oman ruumiillisuutensa ja itseluottamuksensa. Voittoa tai täyttymystä edustaa kyky pukeutua punaiseen satiiniin, ja tämä toteutuu vasta loppukohtauksessa, jossa Lilia tanssii tyttärensä häissä.