Ennio (2021)

Giuseppe Tornatoren dokumentti Ennio Morriconesta valmistui keväällä 2021. Katsoessani elokuvaa mieleeni nousivat Jean-Paul Belmondon hautajaiset saman vuoden syksyltä. Belmondon saattomusiikiksi oli valittu Morriconen ”Chi mai”, jota säveltäjä käytti ensimmäisen kerran Jerzy Kawalerowiczin elokuvassa Maddalena (1971). Uudelleen Morricone hyödynsi sävellystään Georges Lautnerin ohjauksessa Le Professionnel (1981), jota Belmondo tähditti. ”Chi mai” tuli tunnetuksi myös Carlo Nistrin sanoittamana ja Milvan tulkitsemana lauluna vuonna 1972. Jos oikein muistan, Tornatoren dokumentissa ”Chi mai” jää mainitsematta. Ehkäpä tilanne olisi toinen, jos Tornatoren elokuva olisi valmistunut vuotta myöhemmin, sillä niin vaikuttava kappale oli Belmondon viimeisellä matkalla.

Erittäin kiinnostavaa katsottavaa Tornatoren dokumentti silti on. Alussa ja lopussa on hyödynnetty lyhyitä haastatteluinserttejä samaan tapaan kuin tv-tuotannoissa usein tehdään, ja ne olisi mielestäni hyvin voinut jättää pois. Sen sijaan dokumentti alkaa vaikuttavasti kuvaamalla Morriconea asunnossaan tai työhuoneessaan, kuntoilemassa ja istumassa pöytänsä ääressä. Alku tuo muutoinkin säveltäjän lähelle katsojaa, ja Morriconesta rakentuu herkkä kuva. Kiinnostava on koko opiskeluvuosia kuvaava jakso, jossa Morricone kertoo jännitteisestä suhteestaan opettajaansa Goffredo Petrassiin. Tornatore antaa sijaa myös Morriconen elokuvauran varjoon helposti unohtuvalle uralle italialaisten popkappaleiden sovittajana ja innovaattorina. Morricone kertoo muun muassa kappaleesta ”Se telefonando”, joka tuli tunnetuksi Minan esittämänä. Todella hienoa, että Tornatore ehti toteuttaa projektinsa ja antaa Morriconelle itselleen puheenvuoron. Jokaisessa repliikissä välittyy intohimo musiikkia kohtaan. Morricone menehtyi 6. heinäkuuta 2020, eikä hän varmaankaan ehtinyt nähdä lopullista elokuvaa.

Dyyni (Dune, 2021)

Katsoimme vasta nyt Denis Villeneuven Dyynin (Dune, 2021), joka jäi ensi-illan aikaan näkemättä. Ehkäpä nyt on oikea hetki, sillä elokuvan jatko-osa on pian tulossa. En ole aivan varma, miten Dyyni kerronnallisesti hahmottuu, tai mitä ohjaajalla on takataskussaan jatkoa ajatellen. Tarina toki perustuu Frank Herbertin romaanisarjaan, joten on selvää, että eeppinen kaari on ensimmäisessä osassa vasta aluillaan. Aikanaan David Lynchin Dyynissä (Dune, 1984) tuntui, ettei ohjaajalla ollut kysyä rakentaa fantastista maailmaa vaan alkuun oli ladattu jonkinlainen informaatiopaketti. Villeneuve onnistuu sen sijaan erinomaisesti, annostelemalla tietoja siitä, millaiseen todellisuuteen tarina sijoittuu. Villeneuven Dyyni käynnistyy taitavasti.

Varmasti Dyynin suurin haaste on ollut rihmastoisen tarinavyyhdin kertominen siten, että katsoja pysyy mukana. Itse varauduin siihen, ettei kaikkea tarvitse ymmärtääkään, koska kaikelle fiktion tarjoamalle tiedolle ei selitystä olekaan. Villeneuven tulkinnasta minulle tuli hyvin shakespearelainen vaikutelma: teksti ei ole kovin runollista, mutta vallanpitäjien ja sukujen kamppailut tuovat tarinaan suurten kuningasnäytelmien tuntua. Ehkä tämä luonne heijastuu myös siinä, miten elokuva rakentuu. Näyttävien erämaakuvien rinnalla paljon tapahtuu kulisseissa, vallan kabineteissa, jotka on kuvattu Unkarissa studio-olosuhteissa.

Dyynissä viehättää sen ajankohtaisuus, vaikkakin keskeiset teemat ovat olleet ajankohtaisia siitä lähtien, kun koko saaga sai alkunsa. Frank Herbertin romaani syntyi aikana, jolloin koloniaalinen kulttuuri natisi liitoksissaan. Ensimmäiset valokuvat maapallosta avaruudesta kuvattuna tekivät tietoiseksi siitä, miten pienellä planeetalla lopulta elämme ja miten haurasta elämä voi olla. Dyynissä luonnonvarojen häikäilemätön hyödyntäminen on keskiössä: rohdoksi kutsuttua ainetta ammennetaan rutikuivalta Arrakis-planeetalta. Dyynin ensimmäisessä osassa on kiehtova jännite kabinettien kalkyloinnin ja unien ja enteiden maailman välillä. Kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan tarina seuraavassa osassa kehittyy.

Syvillä vesillä (Deep Waters, 1948)

Henry Kingin ohjaama Syvillä vesillä (Deep Waters, 1948) valmistui tilanteessa, jossa tummasävyiset rikoselokuvat ja intohimoiset melodraamat olivat muotia. Jos aikanaan katsojat ovat on menneet elokuvateatteriin pelkästään mainosten perusteella, he ovat varmaankin pahasti pettyneet. Elokuvan julisteessa pääroolien esittäjät Dana Andrews and Jean Peters nähdään intohimoisessa kohtauksessa, jossa Andrews on kaapannut Petersin syleilyynsä. Taustalla näkyy myrskyävää merta ja salamointia. Näyttelijät tuntuvat olevan myös aivan eri vaatetuksessa kuin itse elokuvassa. Mainosjulisteessa nähtiin niin ikään kirjan kansi, joka mahdollisesti oli osalle yleisöstä tuttu ja antoi vihjeen siitä, että tulossa oli jotakin aivan muuta kuin intohimomelodraama. Tarina perustui Ruth Mooren vuonna 1946 julkaisemaan romaaniin The Spoonhandle.

Ruth Moore (1903–1989) tunnetaan Mainen osavaltion elämää kuvanneena kirjailijana, joka mielellään antoi sijaa arkipäivän kokemuksille. Tämä näkyy myös Henry Kingin elokuvasovituksessa, joka kuvaa rannikkoseudun elämää. Oli tärkeää, että katsoja kuljetettaisiin Mainen maisemiin. Kun elokuva nähtiin Suomessa vuonna 1949, ympäristö kiinnitti huomiota. Suomen Sosialidemokraatin arvostelija kirjoitti: ”Syvillä vesillä on kuvattu suurimmaksi osaksi – kaikilta ulkokuviltaan – Pohjois-Amerikan koillisrannikolla sijaitsevassa Mainen valtiossa. Tästä syystä sitä eivät vaivaa amerikkalaisen studioelokuvan kiiltokuvamaiset studiomaisemat. Siinä puhaltavat raikkaat merituulet ja siinä on suolaisen meriveden pärskyä.” Arvostelija päätti arvionsa kysymykseen: ”Eikö suomalainen elokuva voisi joskus käsitellä meikäläisten rannikoiden kalastajien elämää näin raikkaasti ja arkisen kodikkaasti?”

Syvillä vesillä kuvaa Mainen rannikon kalastajien elämää. Hod Stillwell (Dana Andrews) pyytää hummereita, ja hänen avustajansa Joe Sanger (Cesar Romero) haaveilee minkkitarhauksesta ja kaniinien kasvatuksesta. Tarinan keskiössä on kuitenkin orvoksi jäänyt Donny (Dean Stockwell), jonka isä on ollut kalastaja ja joka ei sosiaaliviranomaisten tahdosta huolimatta malta pysyä poissa vesiltä. Sosiaalityöntekijä Ann Freeman (Jean Peters) on löytänyt Donnylle kodin rouva McKayn (Anne Revere) luota, mutta Donny ei tahdo viihtyä. Dean Stockwell on todella vakuuttava, mutta niin on myös Anne Revere yrmeänä mutta lopulta rehtinä kasvattajana. Ohjaaja Henry King oli tässä vaiheessa jo veteraani: hänhän oli aloittanut ohjaustyöt jo 1910-luvulla.

Metsurin tarina (2022)

Mikko Myllylahden ohjaama Metsurin tarina (2022) sai Cannesin elokuvajuhlilla ns. levityspalkinnon, jonka tarkoitus on tukea elokuvan esittämistä Ranskassa. Metsurin tarina sai nimen L'étrange histoire du coupeur de bois, jolla se tuotiin ensi-iltaan 3. tammikuuta 2023. En ole pystynyt katsomaan tarkemmin, millaisen vastaanoton se Ranskassa sai. Kiinnostavaa tämä olisi, kun Myllylahti on tiettävästi maininnut Robert Bressonin yhdeksi esikuvistaan. Äkkiseltään näyttää, että esimerkiksi Libération-lehti kuvaa elokuvaa ”turtuneeksi ja yksitoikkoiseksi”. Eksistentialistinen ote tuo kriitikolle mieleen Coen-veljesten Fargon (1996) ja Atom Egoyanin Suloisen ikuisuuden (The Sweet Hereafter, 1997). Olemassaolon peruskysymysten äärellä Metsurin tarina todella onkin.

Kirjakieliset repliikit ja eräänlainen ei-historiallinen imaginäärinen ympäristö tuovat mieleen Aki Kaurismäen elokuvat, mutta mustassa huumorissaan ja surrealismissaan Metsurin tarina kulkee omia latujaan. Sen keskushahmo on Pepe (Jarkko Lahti), jolla lasi on aina puoliksi täynnä, ja vaikka vastoinkäymiset vain kasaantuvat, mitä pidemmälle elokuva kulkee, hän ei romahda. Tosin en usko, että romahtaminen edes sopisi tämän elokuvan tyylilajiin. Metsäteollisuuden rakennemuutos heittää ihmiset keskelle tyhjyyttä, mutta traagiset tapahtumat näyttävät vain seuraavan toisiaan. Pepe menettää lopulta kaiken. Pohdintaa herättää viimeinen kuva, jossa hän palaa korttipelin ääreen. Vaikka hän on vakaa, tai pikemminkin ihmeissään, jotakin tuntuu peruuttamattomasti muuttuneen.

Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951)

Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951) perustuu Patricia Highsmithin esikoisromaaniin, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Kerrotaan, että Highsmith myi filmausoikeudet hyvin edullisesti, vain 7500 dollarilla. Hitchcockilla oli tapana pysytellä neuvotteluissa taka-alalla, sillä jos tunnetun ohjaajan nimi paljastuisi, hintapyyntökin kohoaisi korkeammaksi. Käsikirjoitusta oli työstämässä Raymond Chandler, jonka kanssa yhteistyö  takkusi, ja lopulta Hitchcock pyysi Czenzi Osmonden jatkamaan työtä. Krediiteissä molemmat on mainittu, mutta lopputulos on enemmän Osmonden käsialaa. Muukalaisia junassa oli lopulta toimiva trilleri, josta tuotantovaiheen hankaluuksia on vaikea nähdä. 

Muukalaisia junassa alkaa kuvaamalla juna-asemalle saapuvia matkustajia. Kamera on katutasossa, ja näyttelijät jäävät tuntemattomiksi, kunnes draama lopulta alkaa. Vierekkäisille paikoille junassa päätyvät tennistähti Guy Haines (Farley Granger) ja tungetteleva muukalainen Bruno Anthony (Robert Walker). Keskustelu paljastaa nopeasti, että Bruno tuntee hyvin julkisuudessa viihtyvän tennistähden elämää, ja tuota pikaa Bruno ehdottaa vastavuoroisten murhien toteuttamista: Bruno saattaisi päiviltä Guy puolison Miriamin, jos puolestaan Guy tekisi selvää Brunon isästä. Mielipuolinen ehdotus jää ilmaan, kunnes Guylle lopulta paljastuu, että Bruno on lähtenyt omin päin sopimusta toteuttamaan. Asetelma on kaikin puolin epäuskottava ja teoreettinen, mutta ehkä juuri tämä väkinäisyys on Hitchcockia viehättänyt, haasteena. Miten keinotekoisen asetelman katsoja on valmis hyväksymään?

Alfred Hitchcock oli tunnettu siitä, että hän suunnitteli otoksensa etukäteen tarkasti työpöydän ääressä, kuva kuvalta. Tämä tuo estetiikkaan ripauksen formalistisuutta, mutta samalla tietysti myös vakuuttavuutta siitä, että jokainen kuvakulma on harkittu. Muukalaisia junassa on tunnettu otoksesta, jossa Miriamin murha kuvataan heijastuksena hänen pudonneiden silmälasiensa linssissä. Huvipuistojakso on muutoinkin hyytävä, kun Bruno seuraa Miriamia. Elokuvan lopussa ympyrä sulkeutuu, ja Bruno palaa rikospaikalle viedäkseen Guyn sytyttimen murhapaikalle. Päätöksenä on yksi elokuvahistorian kuuluisimmista karusellikohtauksista. 

Kostaja Del Riosta (Man from Del Rio, 1956)

Tulin juuri katsoneeksi Harry Hornerin ohjaukset Beware, My Lovely (1952) ja Silmukka kiristyy (Vicki, 1953), jotka olivat yllättävänkin hyviä ja kekseliäitä siihen nähden, miten tuntemattomaksi Horner on ohjaajana jäänyt. Otin seuraavaksi kohteeksi Hornerin ainoan lännenelokuvan Kostaja Del Riosta (Man from Del Rio, 1956), joka esitettiin vuonna 1993 myös Suomessa TV2:n ohjelmistossa. Vuonna 1956 valmistui myös elokuva The Wild Party, eikä Horner käsittääkseni ohjannut enää pitkää näytelmäelokuvaa tämän jälkeen. Televisiosarjojen episodeja hän kyllä teki, ja toki hän jatkoi pääuraansa production designerinä, missä työssä hän niitti mainetta muun muassa sellaisissa elokuvissa kuin Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961, ohj. Robert Rossen) ja Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They, 1969, ohj. Sidney Pollack).

Kostaja Del Riosta alkaa mielestäni yllättävästi kohtauksella, joka voisi hyvin olla pikemminkin lännenelokuvan lopetus kuin aloitus. Meksikolaistaustainen Dave Robles (Anthony Quinn) notkuu Mesa-nimisen pikkukaupungin pääkadulla, kun tunnetut asesankarit ratsastavat paikalle. Robles tekee merkkimiehistä selvää jälkeä ja jää kaupunkiin, jonka heikko sheriffi ei ole pystynyt pitämään kuria ja järjestystä. Asetelmaltaan elokuva tuo mieleen Fred Zinnemannin Sheriffin (High Noon, 1952).  Lopulta Robles päätyy itse lainvartijan tehtävään, mutta huomaa jäävänsä kaupunkiyhteisön ulkopuolelle, suorastaan halveksunnan kohteeksi. Robles ei ole puhtoinen sankari, mutta hänestä rakentuu hyväntahtoinen kuva.

Yhtymäkohtaa Sheriffiin tuo Kate Jurado, joka näyttelee tällä kertaa naispääroolin Estellana. Samalla tuntuu, että Kostaja Del Riosta on Sheriffin etnisesti painotettu muunnelma. Robles ja Estella löytävät toisensa, ja he jättävät kaupungin, jonka kansalaiset eivät näytä mitenkään tukevan puolustajaansa. Sheriffin tapaan kellolla on elokuvan ratkaisussa merkitystä, sillä kaupungin rikollinen kapakoitsija Ed Bannister (Peter Whitney) on antanut vain kymmenen minuuttia Roblesille aikaa ilmaantua kadulle, tietäen, että Robles on murtanut ranteensa eikä kykene käyttämään asetta. Kokonaisuutena Harry Hornerin western on onnistunut, ja mielestäni yllätyksellinen loppuratkaisu vahvistaa kokonaisuutta.

Jeftyn kapakka (Road House, 1948)

Jean Negulescon Road House (1948) sai Suomessa nimen Jeftyn kapakka, ja sen ensi-ilta oli Helsingissä elokuussa 1949. Arviossaan Sosialisti-lehden kriitikko kirjoitti: ”Ohjaaja Jean Negulesco on luonut tässä filmissä todellisuuden tuntua päähenkilöittensä elämänpiirin ympärille, huolimatta siitä, että tämä jännitystäyteinen thrilleri vaikuttaa monissa kohdin luonnottomaltakin. Filmiä on pidettävä oikeana yleisö- ja ajanvietekuvana, joka rikosfilminä teknillisessä valmiudessaan ilmentää Amerikan nykypäivän tuotantoa.” Sitaatissa trilleri on thrilleri, ja tätä sanaa lehdistössä 40-luvulla toisinaan käytettiin. Sosialistin arvio jatkuu toteamalla, että Hollywood-elokuvassa on aina ”riittävästi” jännitystä, tappeluja ja romanttista rakkautta. Tätä kaikkea olikin tarjolla tässä Twntieth Century Foxin film noir -henkisessä jännityselokuvassa.

Jeftyn kapakka on kolmiodraama, ja siksi lopulta hyvin tutun tuntuinen. Keskiössä ovat kaverukset Jefty Robbins (Richard Widmark) ja Pete Morgan (Cornel Wilde). Myöhemmin selviää, että he ovat itse asiassa rintamaveteraaneja, jotka ovat toisen maailmansodan jälkeen lyöttäytyneet yhteen ja perustaneet yhteisen baarin. Kapakan ylpeys tuntuu olevan keilarata, jota esitellään jo elokuvan alkutekstien aikana. Rata nähdään paitsi heittäjän näkökulmasta myös kulissien takaa, jossa avustajat ahkeroivat laittamalla keilat järjestykseen yhä uudestaan. Ehkä Negulesco viittaa tällä näkyvän ja kätketyn maailman väliseen jännitteeseen. Kulissien takaiset intohimot tulevat vähitellen esille ja johtavat vääjäämättömään konfliktiin.

Jeftyn ja Peten suhde katkeaa, kun kuvaan astuu Jeftyn Chicagosta palkkaama laulaja Lily Stevens (Ida Lupino). Petellä on epäilyksiä Jeftyn hankintaa kohtaan, mutta ensimmäinen lauluesitys muuttaa kaiken. Ida Lupino tulkitsee itse kappaleen ”One for My Baby", joka onkin vangitseva. Näyttää aivan siltä kuin Lupino itse myös soittaisi kohtauksessa pianoa, ainakin kamera kohoaa koskettimistolta suoraan laulajan kasvoihin. Peten ja Lily suhde lähenee, ja samaan aikaan Jefty elättelee toiveita avioliitosta Lilyn kanssa. Seuraukset ovat tietysti kohtalokkaat, ja Richard Widmark on kuin valettu rooliin, jossa päähenkilön mieli suistuu raiteiltaan. Vaikka tarina on tuttu ja moneen kertaan kerrottu, käsikirjoitus tarjoaa kuitenkin yllätyksen, minkä jätän tässä paljastamatta.