Nainen joelta (La Donna del fiume, 1954)

Sunnuntain kotimatinean elokuvaksi valikoitui Mario Solatin ohjaama Nainen joelta (La Donna del fiume, 1954), Carlo Pontin tuottama värikäs melodraama, joka oli nostamassa Sophia Lorenia aikakauden valovoimaisimpien tähtien joukkoon. Edellisenä vuonna Loren oli nähty räiskyvänä pizzantekijänä Vittorio de Sican elokuvassa Napolin kultaa (L’oro di Napoli, 1954). Työläisnainen Loren on myös tässä elokuvassa, sillä alkukohtauksessa hän työskentelee kalanjalostustehtaassa, jossa paistetaan ankeriaita. Tulenlieskat lyövät uuneista, ja Po-joen laakson naiset ahkeroivat hikeä pyyhkien. Nives Mongolini (Sophia Loren) on yksi monista, itsenäinen ja kunniantuntoinen. Alku tuo mieleen Prosper Mériméen Carmenin ja tupakkatehtaan tytöt. Tarinan Don José on työnjohtaja Gino Lodi (Rik Battaglia), joka liehittelee Nivesiä. Asetelma tuo myös mieleen Giuseppe de Santisin ohjaaman ja Dino De Laurentiisin tuottaman Katkeraa riisiä (Riso amaro, 1948), jossa erotisoitua työläisnaista näytteli Silvana Mangano. 

Nainen joelta on kiehtova yhdistelmä neorealismia, oopperallista melodraamaa ja aikakauden populaarikulttuuria. Kuuluisa on elokuvan mambokohtaus, jonka pohjalta Loren myös levytti kappaleen ”Mambo bacan”. Mambohuuma jatkui seuraavana vuonna Luigi Comencinin komediassa Vaarallinen leski (Pane, amore e..., 1955), jossa Loren tanssi yhdessä Vittorio de Sican kanssa ”Mambo italianon”. Nainen joelta on aluksi kepeä, mutta se liikkuu vääjäämättömästi kohti tragediaa, joka todellakin saa oopperalliset mittasuhteet. Hämmästyttävää on Soldatin kyky ammentaa samaan aikaan neorealistisesta perinteestä: kuvauksissa on käytetty pitkälti amatöörinäyttelijöitä, ja Po-joen ympäristö ja luonto nousevat vahvasti esiin. Olisi kiehtovaa tietää, millainen rooli käsikirjoitustiimiin osallistuneella Pier Paolo Pasolinilla on lopulta ollut. Kaiken tämän yllä ovat korostuneet, miltei räikeät värit, jotka pistävät silmään sekä alun tehdaskohtauksessa että myöhemmin tanssilattialla. Mambon pyörteissä Loren on erotettu muusta kansasta kirkkaan keltaisella asulla. 

The Mummy’s Ghost (1944)

Universal tuotti 1940-luvulla pienen budjetin kauhuelokuvia, joilla oli useimmiten mittaa vain tunnin verran. Tätä napakkaa tuotantoa edustaa Reginald Le Borgin ohjaama The Mummy’s Ghost (1944). Tarinaltaan se palautuu siihen muumiofiktion aaltoon, joka sai alkunsa Tutankhamonin haudan avaamisesta 1920-luvun alussa. Muumiokauhun klassikko oli Karl Freundin vuonna 1932 ohjaama Muumio (The Mummy), jossa pääroolia esitti Boris Karloff. Muumioelokuvissa historia nousi haudasta ahdistamaan modernin maailman kansalaisia, palatakseen jälleen lopputekstien myötä haudan lepoon. The Mummy’s Ghost edustaa neljän elokuvan sarjaa, jonka Universal tuotti vuosina 1940–1944. Kaikissa muumiota, Kharista, näytteli Lon Chaney Jr., joka tosin häärii sideharsoon kääriytyneenä alusta loppuun, eikä näyttelijää juurikaan näe. Olennainen hahmo on elokuvan aloituskohtauksessa nähtävä Yousef Bey (John Carradine), egyptiläinen ylipappi, joka tulee Yhdysvaltoihin noutamaan muumiota takaisin.

Mummy’s Ghost käynnistyy tehokkaasti, mutta käsikirjoittaja on joutunut myös kertaamaan aiempien elokuvien tapahtumia, jotta katsoja pysyisi mukana. Helppoa se ei ole, jos ei ole aiemmin vihkiytynyt muinaisen Egyptin salaisiin kultteihin... Mummy’s Ghost, kuten monet muutkin muumioelokuvat, on koloniaalisen kulttuurin kommentaari. Muumion rauhaton vaellus vaikuttaa traagiselta juuri siksi, että hänet on riistetty pois kotikonnuiltaan. Vaikka elokuva on hätäisesti kyhätty, siinä on yksi vaikuttava kohta, tilanne, jossa muumio museossa vilkaisee tyhjää sarkofagia, paikkaa, jossa ruumiin kuuluisi levätä. Toki muumioelokuvat rakentavat myös eksoottista toiseutta, pesunkestävällä Hollywood-tyylillä. Kiinnostava on Yhdysvaltoihin muuttaneen egyptiläisen neidon Aminan (Ramsay Ames) hahmo. Hänen kauttaan viitataan myös moderniin Egyptiin, jonka todetaan olevan jo kaukana vuosituhansien takaisesta muumioiden maailmasta.

Hyvästi, Mr. Chips (Goodbye, Mr. Chips, 1939)

Sam Woodin ohjaama Hyvästi, Mr. Chips (Goodbye, Mr. Chips, 1939) lasketaan brittiläisen elokuvan klassikoksi, mutta sen tuotti MGM:n Lontoon yksikkö ja ohjaajaksi pestattiin tunnettu Hollywood-veteraani. Hollywood-yhtiöt olivat jalkautuneet Eurooppaan, mikä osaltaan vaikutti siihen ketteryyteen, jolla lahjakkuuksia 30-luvulla voitiin ottaa studiotuotannon palvelukseen, vanhan mantereen kiristyvän poliittisen tilanteen keskeltä. Hyvästi, Mr. Chips on kuin omistettu sille Euroopalle, joka olisi pian taistelutantereena. Woodin ohjaus sai ensi-iltansa toukokuussa 1939. Itse tarina ei sinänsä ole vanha. Pohjana oli James Hiltonin samanniminen romaani, joka oli ilmestynyt vuonna 1934. Se suomennettiinkin jo heti seuraavana vuonna. Hyvästi, Mr. Chips on romaanifilmatisointi, ja tätä myös elokuvan juliste korostaa.

Hyvästi, Mr. Chips on ennen kaikkea erinomaisten näyttelijöiden draama. Pääroolia, latinanopettajaa herra Chippingiä esittää Robert Donat, joka elokuvan alussa on yli 80-vuotias. Donat on maskeerattu niin hyvin, että häntä on todella vaikea tunnistaa. Epäilemättä aikalaiset osasivat tätä tarkkailla, kun lehdistössä kerrottiin jo etukäteen, että Donat tulee näyttelemään nuorta, keski-ikäistä ja vanhaa päähenkilöä. Muuntautumiskykyinen Donat sai roolistaan Oscar-palkinnon. Todella hienon roolisuorituksen tekee myös Greer Garson, jonka läpimurroksi elokuva muodostui. Garson esittää Kathyä, johon Chipping tutustuu Itävallassa ja joka muuttaa peruuttamattomasti latinanopettajan elämän. Hyvästi, Mr. Chips on monella tapaa vanhan maailman elokuva, mutta sen herkkyydessä on viehätystä: mieleen jää nuoren Chippingin epävarmuus, kun hän saapuu ensimmäistä kertaa opettajan tehtävään vuonna 1870, samoin se vaatimattomuus, jolla rakkaus Kathyyn syntyy. Hyvästi, Mr. Chips ulottuu ensimmäiseen maailmansotaan asti: iäkäs Chipping ottaa vastuun koulusta samaan aikaan, kun entiset opettajat ja oppilaat kaatuvat rintamalla. Jäin elokuvan jälkeen myös pohtimaan sotien välistä suhdetta. Ensimmäisen maailmansodan kuvaus viittaa siihen sodan pelkoon, joka oli kouriintuntuvasti läsnä vuonna 1939. Kiinnostava on myös Wieniin sijoittuva jakso. Kun elokuvaa tehtiin, Itävalta oli jo joutunut Saksan käsiin. Viittaukset Tonava kaunoiseen ja tanssivaan Wieniin kielivät nostalgiasta sitä maailmaa kohtaan, joka tuntui jo kadonneen. 

Young Mr. Pitt (1942)

Carol Reed (1906–1976) nousi maailmanmaineeseen toisen maailmansodan jälkeen sellaisilla elokuvilla kuin Neljän tuulen talo (Odd Man Out, 1947) ja Kolmas mies (The Third Man, 1949). Hän oli kuitenkin jo 1930-luvulla vakiinnuttanut paikkansa alalla, ja sodan aikana tuotannot muuttuivat kunnianhimoisemmiksi. Olen viimeksi katsonut vuonna 1940 valmistuneen jännityselokuvan Yöpikajuna (Night Train to Munich), joka Suomessa nähtiin vasta vuonna 1949. Historiallisen prestiisiaiheen pariin Reed tuli elokuvalla Young Mr. Pitt (1942), jota ei tuotu Suomeen levitykseen lainkaan. Sodan keskellä elokuva ammensi aiheensa 1700- ja 1800-lukujen taitteen poliittisen voimahahmon William Pitt nuoremman (1759–1806) elämästä. Pitt nousi kaikkien aikojen nuorimpana poliitikkona pääministeriksi ja joutui luotsaamaan maata Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisessä myllerryksessä.

Young Mr. Pitt on sujuvasti kerrottu, vaikkakin sitä kangistavat aikalaistilanteen intohimot. Elokuvassa on paljon poliittisia palopuheita, ja Pitt (Robert Donat) joutuu usein vastakkain Charles James Foxin (Robert Morley) kanssa. Fox olikin Pittin päävastustajia, ja Young Mr. Pitt antaa auliisti tilaa kaksinkamppailuille. Juuri tässä Donat ja Morley ovat parhaimmillaan! Käsikirjoittajat Sidney Gilliat ja Frank Launder ovat hyödyntäneet alkuperäisiä puheita, mutta nykyhetkenkin puheet ovat tarinaan tunkeutuneet: Pittin sanat Napoleonista muistuttavat sitä tapaa, jolla Churchill puhui Hitleristä. Lopulta Young Mr. Pitt on kuitenkin kiinnostava elämäkertaelokuva, jonka ajallinen kaari ulottuu Yhdysvaltain itsenäistymisestä 1800-luvun alkuun. Huomiota herättää myös elokuvan nimi, sillä itse asiassa tarinan kuvaama Pitt ei ole enää nuori. Miksi nimetä elokuva Young Mr. Pitt? En keksi mitään muuta selitystä kuin sen, että John Ford oli Yhdysvalloissa ohjannut kolme vuotta aiemmin elokuvan Young Mr. Lincoln (1939). Ehkä elokuvantekijät ovat sodan keskellä halunneet nostaa rauhan aatetta puolustaneen Pittin Lincolniin verrattavaksi esikuvaksi.

Maan alla Pariisissa (Madame Pimpernel /Paris Underground, 1945)

Gregory Ratoffin jännityselokuva Maan alla Pariisissa (Madame Pimpernel /Paris Underground, 1945) valmistui heti toisen maailmansodan jälkeen, kuten moni muukin miehitetyn Ranskan vaiheita käsitellyt elokuva. Kyse oli paluusta sota-ajan tapahtumiin mutta kyse oli myös Ranskan vastarintaliikkeen tietoisesta heroisoinnista. Kiinnostavaksi Ratoffin elokuvan tekee sen viittaus vanhempaan brittiläiseen tarinaperinteeseen, paroonitar Orczyn romaaniin Punainen neilikka (The Scarlett Pimpernel, 1905), joka oli saanut myös monta jatko-osaa. Kun Punainen neilikka kuvasi englantilaista aatelismiestä, joka pelasti aatelisia Ranskan vallankumouksen jälkeisen terrorin kynsistä, Ratoffin elokuvan keskiössä on Rouva Pimpernel, Kitty de Mornay (Constance Bennett), joka auttaa saksalaisten miehittämässä Ranskassa brittisotilaita takaisin kotiinsa.

Maan alla Pariisissa perustuu Etta Shiberin muistelmateokseen Paris Underground, joka oli ilmestynyt jo sodan aikana 1943 ja kuvasi kirjailijan yhteistyötä vastarintaliikkeen kanssa. Elokuva alkaa vuodesta 1940. Kitty de Mornay on taustaltaan yhdysvaltalainen, ja hän on vastikään eronnut ranskalaisesta aviomiehestään. Tapahtumat käynnistyvät, kun Kitty pakenee Pariisista seuralaisensa Emmyline Qualen (Gracie Fields) kanssa. Majatalossa he törmäävät RAF:n lentäjään (Leslie Vincent) ja ajautuvat rooliin, johon he eivät alun alkaen arvanneet joutuvansa. Ennen pitkää Kitty ja Emmyline onnistuvat toimittamaan 300 liittoutuneiden sotilasta pois vihollisen maaperältä. Tarina ei itsessään ole kummoinen, mutta Lee Garmesin kuvausta on ilo seurata. Käsikirjoitukseen muuten osallistui riikalaissyntyinen Boris Ingster, omintakeisen rikoselokuvan Murha 3. kerroksessa (Stranger on the Third Floor, 1940) ohjaaja. 

Makuuvaunu Triesteen (Sleeping Car to Trieste, 1948)

Kun edellinen katsomani brittielokuva oli sodan aikana tehty Salainen panos (The Adventures of Tartu, 1943), siirryin nyt viisi vuotta ajassa eteenpäin: John Paddy Carstairsin ohjaama Makuuvaunu Triesteen (Sleeping Car to Trieste, 1948) sijoittuu Eurooppaan, jossa rajojen yli voi jälleen liikkua, vaikkakin sodan muisto ja uhka ovat yhä olemassa. Tunnelmassa on kuitenkin merkittävä ero aiempaan nähden: Makuuvaunu Triesteen on otteeltaan kevyempi ja paikoin komediallinenkin, vaikka ytimessä on vakoilutarina. Makuuvaunu Triesteen oli uudelleenfilmatisointi Walter Forden ohjaamasta jännäristä Rome Express (1932). Kun 30-luvun alun elokuvassa matkustettiin Pariisista Roomaan, 40-luvun lopun päähenkilöt astuvat Idän pikajunaan, joka matkaa  Wienin kautta Triesteen. Makuuvaunu Triesteen alkaa yllättävänkin sähäkästi: pariisilaisessa suurlähetystössä tapahtuu varkaus, ja tuota pikaa ryöstäjät osoittautuvat vakoojiksi, jotka pyrkivät pois maasta rautateitse. Koko loppuelokuva tapahtuu junamatkan aikana.

Jo tarinan alkuvaiheessa selviää, että lähetystöstä varastettu esine on päiväkirja, jonka sisältö voi vaarantaa maailmanrauhan. Junassa kirja katoaa ryöstäjien käsistä, ja tapahtumat sotkeutuvat. Junan matkustajat ovat hämmentävä joukko: mukana on muun muassa autoritäärinen brittikirjailija, yhdysvaltalainen sotilas ja kaksi ranskalaista neitoa, jotka kuljettavat mukanaan valtavaa määrää hattulaatikoita. Kovin usein elokuvissa ei törmää ornitologiin, mutta tässä elokuvassa junan matkustajiin kuuluu lintuharrastaja, joka selittää amerikkalaissotilaalle kiinnostustaan taivaanvuohiin! Hykerryttävä on brittimatkustaja, joka tavan takaa antaa ruuanvalmistusohjeita junan ranskalaiselle kokille. Hän toteaa muun muassa, miten vaikeaa on nykypäivänä saada Kiiinasta riisiä, mutta ohra käy mainiosti korvikkeeksi. Kaiken kaikkiaan Makuuvaunu Triesteen on viihdyttävä jännityselokuva, jossa on kosolti komediallisia piirteitä. Sen voisi hyvin esittää junaelokuvien sarjassa!

Salainen panos (The Adventures of Tartu, 1943)

Ryhdyin katsomaan Harold S. Bucquetin vakoiludraamaa The Adventures of Tartu (1943) kuvitellen, että Tartu viittaa Tarttoon ja että kyse olisi viittauksesta Viroon. Lopulta paljastui, että Tartu onkin sukunimi. Elokuvan päähenkilö on brittikapteeni Terence Stevenson (Robert Donat), joka lähetetään erikoistehtävään Tšekkoslovakiaan, Romanian kautta. Stevenson on opiskellut Saksassa ja osaa sujuvasti sekä saksaa että romaniaa. Voidakseen soluttautua vihollisen alueelle hän omaksuu Romanian Rautakaartin kapteenin Jan Tartun identiteetin. Ajatuksena on, että Tartu/Stevenson jatkaisi Romaniasta Tšekkoslovakiaan tutkimaan natsien myrkkykaasutehdasta. Suomessa The Adventures of Tartu nähtiin vuonna 1950 nimellä Salainen panos. Sota-ajan olosuhteissa valmistunut elokuva tuli siis Suomeen vasta viisi vuotta maailmanpalon päättymisen jälkeen. 

The Adventures of Tartu on ennen kaikkea Robert Donatin (1905–1958) elokuva. Manchesteriläissyntyinen Donat oli 1930-luvulla näytellyt muun muassa Alfred Hitchcockin vakoilutrillerissä 39 askelta (The 39 Steps, 1935), René Clairin komediassa Kummitus muuttaa länteen (The Ghost Goes West, 1935) ja Jacques Feyderin draamassa Kaksoiskotkan sortuessa (Knight Without Armour, 1937). Oscarin Donat sai vuonna 1939 roolistaan Sam Woodin elokuvassa Hyvästi, Mr. Chips (Goodbye, Mr. Chips), mikä olikin hänen uransa huipennus. Mutta vakuuttava hän on myös elokuvassa The Adventures of Tartu ja saa näyttää eri rekistereitään muuntuessaan kultivoituneesta brittisotilaasta kovaotteiseksi rautakaartilaiseksi. Suomessa Vapaa Sana -lehden kriitikko kiinnitti heinäkuussa 1950 huomiota siihen, miten ”puumaisia” propagandatarkoituksessa rakennetut natsihahmot olivat. Sen sijaan Donat sai kriitikolta ylistystä: ”Salainen panos olisi aivan mitätön vakoiluelokuva, ellei sen pääosassa olisi Robert Donat, sympaattinen ja hienostunut näyttelijä, jota kumman vähän on viime aikoina nähty valkokankaalla. Hänen luomanaan romanialainen rautakaartilainen Jan Tartu on ylikarrikoitunakin niin mainio ilmestys, että elokuvan muut heikkoudet antaa anteeksi.”