Katrilli (Quadrille, 1938)

Sacha Guitryn Katrilli (Quadrille, 1938) tuo nimensä puolesta mieleen toisen 30-luvun elokuvan, Willi Forstin ohjaaman ja Pola Negrin tähdittämän meloraaman Mazurka (1935), jonka nimi viittasi niin ikään tanssiin. Masurkan kohtalonomaisuuden tilalla on Guitryn elokuvassa kuitenkin parinvaihdolla leikittelevä katrilli. Nimi viittaa kahden lemmenparin teemaan, jota Guitryn ylitsepursuava, säkenöivä dialogi kehystää. Tällä kertaa Guitry itse esittää keski-ikäistä aikakauslehden toimittajaa Philippeä, jonka suhdetta kahteen naispuoliseen toimittajaan, Pauletteen (Gaby Morlay) ja Claudineen (Jaqueline Delubac), sekoittaa Pariisiin saapuva energinen Hollywood-näyttelijä Carl Erickson (Georges Grey).

Katrilli muistuttaa parinvaihto- ja parinmuodostusleikissään Hollywoodin samanaikaisia screwball-komedioita, vaikkakin pohjana on Giutryn dialogikeskeinen tyyli, joka ammentaa eurooppalaisesta huvinäytelmäperinteestä. Näytelmämäisyyttä korostaa se, että sisätiloja kuvattaessa visuaalisuus on jäykkää ja kamera tuntuu jäävän ihailemaan Guitryn terävää sanailua. Elokuvan alkutekstit ja lopetus ovat sen sijaan visuaalisesti kekseliäät. Pidin erityisesti alkutekstien tavasta yhdistää musiikki tekijöiden esittelyyn. Suomalaisia Katrilli kiinnostaa myös kuvaukseltaan: elokuvan kameraoperaattorina toimi Charles Bauer, jonka Risto Orko pestasi Suomi-Filmiin. Bauer ehti vielä samana vuonna tarjota ranskalaista kosketustaan komediassa Markan tähden (1938).

Kärsimysten katu (Remontons les Champs-Élysées, 1938)

Sacha Guitry, loistavien nopeasanaisten komedioiden taitaja, oli myös erinomainen historian kuvaajaa. Tätä linjaa edusti jo Kruunun helmet (Les perles de la couronne, 1937), jossa menneisyyden tapahtumat saavat satiirisen kosketuksen. Guitryn sotaa edeltävän tuotannon kohokohtia oli seuraavana vuonna valmistunut Kärsimysten katu (Remontons les Champs-Élysées, 1938), joka on historiallisen elokuvan perinteessä innovatiivinen jo pelkän ideansa vuoksi: kyse on yhden kadun historiasta fiktioelokuvan keinoin! Guitry näyttelee alussa opettajaa, joka kesken kertolaskuharjoituksen havahtuu nykyhetkeen ja päättää ryhtyä kertomaan oppilailleen Pariisin kuuluisimman kadun vaiheista 1600-luvulta nykypäivään. Laajaa ajallista kaarta ennakoivat jo alkutekstit, joiden taustalla rattaan pyörä vaihtuu polkupyöräksi ja lopulta auton kumiseksi renkaaksi. Myös näyttelijät ja heidän roolinimensä esitellään alussa, jolloin katsojalle viimeistään valkenee, että tarina tuo lavalle niin Ludwig XIV:n kuin Napoleoninkin.

Jos Kärsimysten katua vertaa ohjaajan muutamaa vuotta aiempiin puhedraamoihin, tyylillinen harppaus on valtava. Guitry on yhä verbaalisesti säkenöivä, mutta nyt elokuva on myös visuaalisesti kekseliäs. Guitry on yhdistänyt fiktiiviseen elokuvaa dokumentaarista aineistoa, kuvia Champs-Élyséen voitonparaateista ja riemuitsevista kansanjoukoista. Alussa opettajan puheen lomaan ilmestyy nopeita välähdyksiä, ja Guitry tuntuu käyttävän jump cutia jo kauan ennen Godardia. Ehkäpä komedia tyylilajina on mahdollistanut kokeilevuuden tavalla, joka ei olisi onnistunut vakavammassa historiallisessa elokuvassa: nyt katsojaa voi puhutella ja menneisyyttä kuvata tyylitellysti, välillä jopa nukketeatterinomaisesti. Kärsimysten katu viivähtää pidempään Ludwig XV:n (Sacha Guitry) hovissa, mutta loppua kohti hallitsijoiden muotokuvat seinällä vaihtuvat vinhaa vauhtia. Kärsimysten kadussa on 1800-luvun tutkijallekin paljon ihasteltavaa. Mitä sanoisitte kohtauksesta, jossa tulitikku raapaistaan ensi kertaa ja läsnäolijat huokaisevat: ˮTämä on edistyksen vuosisata!ˮ Nautinnollinen on lopun musiikkijakso, jossa polkan läpimurtoa seuraa valssin huuma. Guitry itse kutsui teostaan alkuteksteissä fantasiaksi, ja historiallisesta fantasiasta on todellakin kyse. Tariassa vilahtaa Jean-Jacques Rousseau, joka esittelee ˮyksinäisen kulkijan mietteitäänˮ mutta jättää jälkeensä myös ˮamatöörimäisenˮ suunnitelman Champs-Elyséen kehittämiseksi. Sattumalta se päätyy 1800-luvun Pariisin kaupunkimiljöön uudistajien käsiin... Guitryn elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1938, ja se nähtiin Suomessakin välirauhan aikaan marraskuussa 1940. Kesäkuussa 1940 saksalaiset olivat miehittäneet Ranskan. Mitähän suomalaiset ajattelivat Guitryn elokuvan viimeisessä kohtauksessa, jossa kajahtavat ilmoille maagiset kolme sanaa: ˮVive la France!ˮ

Isäni oli oikeassa (Mon père avait raison, 1936)

Sacha Guitryn Mon père avait raison (1936) ei ole tiettävästi saanut Suomen ensi-iltaa, mutta sen nimen voisi kääntää Isäni oli oikeassa. Guitry ohjasi samana vuonna peräti neljä elokuvaa, joista viimeksi katsoin komedian Uusi testamentti (Le nouveau testament, 1936). Tälläkin kertaa näyttelijöinä ovat Théâtre de la Madeleinen kantavat voimat, ja elokuva antaa mahdollisuuden kurkistaa sotien välisen Pariisin teatterimaailmaan. Guitryn omaan käsikirjoitukseen perustuva puhedraama tuo mieleen Hollywoodin nokkelat screwball-komediat, joiden käyttövoimana oli sukupuolten välinen taistelu. Guitryn elokuva tosin muistuttaa eurooppalaisen huvinäytelmän perinteestä, joka on puolestaan vaikuttanut Hollywoodiin. Ajatellaanpa vaikka sellaisten käsikirjoittajien kuin Walter Reischin vaikutusta.

Mon père avait raison kertoo ylisukupolvellisen tarinan: keskiössä on Charles Bellanger (Sacha Guitry), hänen suhteensa omaan isäänsä Adolpheen (Gaston Dubosc) ja poikaansa Mauriceen (Serge Grave ja Paul Bernard). Alkujaksossa Charles on 30-vuotias, ja hän koettaa istuttaa poikaansa epäluottamuksen naisia kohtaan. Tarina siirtyy kaksi vuosikymmentä eteenpäin, jolloin isä-Charles joutuu kohtaamaan kasvatuksensa vaikutukset. Sacha Guitryn muiden vuoden 1936 elokuvien tapaan tämäkin teos on hyvin näytelmällinen, ja kamera on lähinnä seuraamassa näyttelijöiden säkenöivää dialogia. Mon père avait raison on parhaimmillaan lopun käänteessä, jossa Charles joutuu toteamaan olleensa väärässä: hän on uusintanut sellaista miehisyyden perinnettä, jonka jatkamisessa ei ole mitään mieltä.

Punaparta 16–18

Kahden vuoden tauon jälkeen jatkan Victorin Hubinonin piirtämän ja Jean-Michel Charlier’n käsikirjoittaman sarjakuvan Punaparta (Barbe-Rouge) lukemista. Vuorossa on kuudes integraali, jossa on julkaistu albumit 16–18. Belgialainen Victor Hubinon (1924–1979) loi jo ensimmäisellä Pilote-lehdessä vuonna 1959 julkaistulla Punaparrallaan tunnistettavan tyylin, joka säilyi hämmästyttävän yhtenäisenä. Kun Hubinon kuoli 54-vuotiaana, hän oli piirtänyt 1700-luvulle sijoittuvaa seikkailusarjaansa melkein kaksi vuosikymmentä. Belgialais-ranskalaiseen tapaan tekijät vaihtuivat, ja Hubinonin jälkeen sarjaa piirsi Jijé. Charlier jatkoi käsikirjoittajana 1990-luvulle asti. Nyt käsillä oleva integraali sisältää Hubinonin kolme viimeistä Punaparta-albumia ja on jo siksi erityisen kiinnostava.

Albumi 16 oli nimeltään Khaïr le More (”Khair, mauri”, 1973), ja se aloitti uuden tarinalinjan. Itse asiassa edellinen albumi Le Pirate sans visage (”Kasvoton merirosvo”, 1972) oli jäänyt Hubinonilta kesken sairauden vuoksi, mikä loi häilyvyyttä jatkon suhteen. Jo tässä vaiheessa Hubinon harkitsi koko sarjan siirtämistä Jijén piirrettäväksi, mutta aika ei ollut vielä kypsä. Varmaankin tämän vuoksi Charlier pyrki löytämään tarinaan  uudenlaista puhtia. Khaïr le More käynnistää niin pitkän kaaren, ettei Hubinon itse asiassa ehtinyt piirtää sitä loppuun, sillä se ulottui lopulta neljän albumin mittaisksi. Ensimmäiset sivut sijoittuvat Louisianaan, josta tarina ampaisee Atlantin yli Pohjois-Afrikan rannikolle ja sieltä edelleen Mantovaan. Päähenkilönä on Éric, joka lähtee seuramaan mystisen Caroline de Muratoren laivaa. Algerialaiset merirosvot vievät Carolinen, ja johtolangat saattelevat Éricin Mantovaan, jonka herttuan perijättäreksi neito paljastuu. Tarina kulkee luistavasti edelliseen albumiin verrattuna, ja Charlier käsittelee hyvin myös sitä aikaviivettä, joka laivojen merimatkoista syntyy.

La Captive des Mores (”Maurien vanki”, 1973) jatkaa suoraan edellisestä episodista ja siirtää tapahtumien painopisteen sekä Mantovaan että Algerian rannikolle. Mantovan hovin juonittelut ja Carolinen vankeus tuovat mieleen  ranskalaisen historiallisen viihteen kestosuosikin, Anne ja Serge Golonin Angelika-sarjan, joka käynnistyi Punaparran tapaan 1950-luvun lopulla. Kun olen lukenut Punapartaa, olen aina silloin tällöin pohtinut Charlier’n kirjallisia esikuvia: rekisteri ulottuu selvästi Chateaubriandista Goloniin! Suhde Angelikaan tuntuu läheisemmältä, mitä pidemmälle sarja etenee, vaikkakaan romantiikkaa Punaparrassa ei ole ollut. Caroline de Muratoren hahmo sen sijaan viittaa siihen, että romanttinen sävy sattaisi olla vahvistumassa. Yhtä kaikki, Angelika ja Punaparta tuntuvat molemmat, jos ei modernisaation vastakertomuksilta, ainakin sen runollisilta pehmennyksiltä.

Integraalin viimeinen episodi, 18. osa, on nimeltään Le Vaisseau de l'enfer (”Helvetin laiva”, 1974). Éric on päätynyt algerialaisten merirosvojen vangiksi. Caroline on elossa, mutta hänet on ehditty jo viedä Konstantinopoliin sulttaanin haaremiin. Punaparta tulee auttamaan poikaansa. Jos palaan kysymykseen modernisaatiosta, on lisättävä, että juuri tässä albumissa Punaparta on onnistunut hankkimaan itselleen teknologista ylivoimaa. Hubinon esittelee yksityiskohtaisesti Amsterdamissa Punaparralle valmistetun aluksen hienouksia. Rosvopäällikkö käyttää sumeilematta hyväkseen ”kreikkalaista tulta”, vanhaa keksintöä, joka tehoaa armottomasti Pohjois-Afrikan merirosvojen aluksiin. Itse asiassa Punaparta vangitsee hetkeksi poikansa, joka vastustaa kohtuutonta väkivaltaa. Ehkä tämä ennakoi sukupolvien välistä kuilua, johon on toki viitattu sarjassa aiemminkin.

Vasta kun pääsin integraalin viimeisen osan loppuun, kävi selväksi, että tarina ei ollut vielä tässä. Hubinon ei kyennyt jatkamaan, ja hän menehtyi viisi vuotta albumin ilmestymisen jälkeen tammikuussa 1979. Caroline de Muratoren etsintä jatkui 19. albumissa samana vuonna, tarinassa Raid sur la Corne d'Or, Jijén piirtämänä.

Murha, murha, päästäkää etsivät irti! (Murder by Death, 1976)

Neil Simonin käsikirjoittama ja Robert Mooren ohjaama komedia Murha, murha, päästäkää etsivät irti! (Murder by Death, 1976) on aiemmin jäänyt katsomatta, mutta nyt tuli oikea hetki. Tämä on se elokuva, jossa kirjailija Truman Capote nähdään valkokankaalla, ja hän sai vieläpä Golden Globe -ehdokkuuden suorituksestaan. Neil Simonin käsikirjoitus perustuu Agatha Christien dekkariin Eikä yksikään pelastunut (1939), mutta idea on vääntynyt parodiaksi salapoliisiromaaneista ja varsinkin niiden kaikkitietävistä keskushenkilöistä. Naurun kohteina ovat Hercule Poirot, Neiti Marble, Charlie Chan, Nick ja Nora Charles ja Sam Spade, vaikkakin hahmojen nimiä on etäännytetty alkuperäisestä. Näyttelijäkaartiin kuuluvat Truman Capoten rinnalla muun muassa Alec Guinness, Peter Sellers, David Niven, Maggie Smith ja Peter Falk.

Murha, murha, päästäkää etsivät irti! on alusta lähtien täysin käsittämätön: Lionel Twain (Truman Capote) kutsuu maailman kuuluisimmat detektiivit aavemaiseen kartanoonsa ja lupaa miljoona dollaria sille, joka ratkaisee viikonlopun murha-arvoituksen. Hovimestari Jamesir Bensonmum (Alec Guiness) on sokea: aloituskohtauksessa hän lyö kutsukirjeiden postimerkit vahingossa pöydänkulmaan, mutta oudosti kutsut menevät perille, ja kaikki maailmankuulut salapoliisit rantautuvat mystiseen linnaan, jonka ovikellon hälytysäänenä on naisen kirkaisu. Hauskimmillaan elokuva on irvaillessaan salapoliisiromaanin lopetuksille, joissa asiat loksahtavat paikoilleen. Neil Simonin tulkinnassa uudet käänteet kiertyvät esiin hengästyttävää tahtia. Murha, murha, päästäkää etsivät irti! ei missään tapauksessa ole parhaita komedioita, mutta poikkeuksellinen se on järjettömän monikerroksellisessa parodisuudessaan.

Taksilla Tobrukiin (Un taxi pour Tobrouk, 1961)

Denys de La Patellièren sotaelokuva Taksilla Tobrukiin (Un taxi pour Tobrouk, 1961) esitettiin eilen YLE Teemalla. Erityiseksi ”klassikoksi” elokuvaa ei ehkä voi kutsua, mutta kiinnostava se on sekä näyttelijäkaartiltaan että Pohjois-Afrikan sodan kuvauksena. Jälkimmäisessä toki kilpailutilanne on kova: toisen maailmansodan tapahtumista Pohjois-Afrikassa on tehty erinomaisia elokuvia, jo sodan aikana muun muassa Zoltan Kordan Sahara (1943) ja Billy Wilderin Tie Kairoon (Five Graves to Cairo, 1943). Sodan jälkeen valmistui muun muassa Henry Hathawayn Erämaan kettu (The Desert Fox: The Story of Rommel, 1951) ja moni muu Rommel-elokuva. Sodan tulkintoja on niin paljon, että niistä saisi kokonaisen esityssarjan. Aivan oma lukunsa on Nicholas Rayn Katkera voitto (Bitter Victory, 1957), jonka karheus ja jopa vieraantuneisuus on voinut hyvinkin antaa vaikutteita La Patellièrelle: Taksilla Tobrukiin on ensi hetkistä lähtien tyylitelty, kaikkea muuta kuin realistinen sodan kuvaus.

Italialais-ranskalais-espanjalais-länsisaksalaisena yhteistuotantona valmistunut Taksilla Tobrukiin alkaa jouluna 1941 ja esittelee jo alkutekstien aikana päähenkilönsä: saksalainen kapteeni Ludwig von Stegel (Hardy Krüger) lähtee kotoaan pommerilaisesta linnasta, ranskalainen Théo Dumas (Lino Ventura) on puolestaan Lontoossa joulua viettämässä, François Gensac (Maurice Biraud) jättää isoäitinsä lähteäkseen Lontoon kautta sotaan, Samuel Goldman (Charles Aznavour) pakenee Ranskasta juutalaisvainoja ja Jean Ramirez (Germán Cobos) valmistautuu pakenemaan vankilasta. Näyttävän kavalkadin esittely ennakoi tulevaa siinä mielessä, että tämän ryhmän yhteenkuuluvuudesta ja yhteistoiminnasta on kyse. Välittömästi alkutekstien jälkeen henkilöt sijoitetaan taistelutantereelle ja sen jälkeen vaeltamaan Saharan hiekka-aavikolle. Taksilla Tobrukiin kuvaa kasvavaa ymmrrystä vihollisten välillä, mikä on sinänsä tuttu teema sotaelokuvissa, joissa päähenkilöt ajautuvat eristyksiin poliittisista ja ideologisista kehyksistään: yksilötasolle siirtyessään kamppailu alkaa näyttää tarkoituksettomalta. Näkökulma on oikeastaan päinvastainen, jos sitä vertaa heti sodan jälkeen valmistuneeseen Jean-Pierre Melvillen Meren hiljaisuuteen (Le silence de la mer, 1949), jossa kulttuurien välinen kuilu on ylittämätön. Väistämättä tulee mieleen myös ajankohta, jolloin Taksilla Tobrukiin valmistui. Vuonna 1961 elettiin kylmän sodan keskellä, Kuuban tapahtumat ja Euroopan ohjusvarustelu olivat säännöllisesti lehtien palstoilla. Ei sinänsä ihmetytä, että ranskalaiset, länsisaksalaiset, italialaiset ja espanjalaiset tuotantoyhtiöt yhdistivät voimansa elokuvaan, joka rakentaa siltaa sodan osapuolien välillä ja rakentaa kumppanuutta erityisesti Ranskan ja Saksan välille. Taksilla Tobrukiin päättyy kiinnostavasti voitonparaatiin, jota seuratessaan Théo harhautuu muistelmaan sotaa ja sen mielettömyyttä. Voitto on vain näennäistä.

Uusi testamentti (Le nouveau testament, 1936)

Sacha Guitry (1885–1957) oli sotien välisen Ranskan teatterielämän voimahahmoja. Hän oli tuottalias kirjoittaja, jonka on arvioitu kynäilleen lähes 120 näytelmää. Pitkiä elokuvia hän ohjasi 30 vuodesta 1935 lähtien. Muistelen, että oman elokuvainnostukseni alkuvaiheissa 1980-luvulla Guitryn tuotantoa oli hankala nähdä, mutta Cercle français välitti toisinaan 16-millisiä kopioita. Muutaman silloin näinkin, mutta Guitryn elokuvat ovat aina dialogiltaan niin vuolaita, että katsomisessa on haasteita. Nyt Guitry-tuntemuksen aukkoja on hyvä paikata, sillä MUBI-palvelussa on tarjolla useita 1930-luvun ohjauksia, muun muassa loistava komedia Faisons un rêve (1936), jonka katsoin pari vuotta sitten ja kirjoitin siitä tänne blogiinkin. Jatkoin nyt Guitryn haltuunottoa kasomalla toisen vuonna 1936 valmistuneen elokuvan Le nouveau testament, joka ei tiettävästi ole saanut Suomessa ensi-iltaa mutta jonka voi suomentaa Uudeksi testamentiksi. Elokuvaa katsoessa on hyvä ottaa huomioon, miten energisesti Guitry aloitti ohjaajanuransa. Häneltä valmistui kaksi pitkää elokuvaa vuonna 1935 mutta seuraavana vuonna peräti neljä, joista Uusi testamentti oli ensimmäinen. Jos lopputulosta vertaa elokuvaan Faisons un rêve (1936), huomaa, miten nopeasti Guitry myös kehittyi ohjaajana, sillä loppuvuodesta valmistunut komedia on luistavuudessa omaa luokkaansa. Uusi testamentti tuntuu vielä hakevan muotoaan, ja lopputulos on enemmän Guitryn oman näyttämäteoksen taltiointia kuin kovin elokuvallinen kokemus.

Uusi testamentti perustuu siis Sacha Guitryn omaan näytelmään, jota oli esitetty suurella menestyksellä Théâtre de la Madeleinessa vuonna 1934. Guitry oli itse esittänyt tohtori Marcelinin roolin, kuten hän tekee myös elokuvassa. Elokuva antaa mahdollisuuden kurkistaa teatterihistoriaan siinä mielessä, että mukana ovat kaikki alkuperäiskokoonpanon esiintyjät, kuten Marcelin tyttäreksi paljastuvaa Juliette Lecourtois'ta esittävä Jacqueline Delubac ja hauskaa palvelijahahmoa tulkitseva Louis Kerly. Elokuvana Uusi testamentti on toki juuri sitä, mitä Guitry on tavoitellutkin: se on teatterikappaleen elokuvallinen sovitus, joka tapahtuu pääasiassa Marcelinin asunnossa. Vain muutama kohtaus nähdään Pariisin kaduilla. Alku jää erityisesti mieleen, sillä vuoden 1936, tai koska kuvaukset tehtiin jo aiemmin syksyn 1935 aikana, katujen vilinä antaa tuulahduksen siitä Pariisista, joka jäi toisen maailmansodan tuolle puolen. Alkujaksossa Marcelinin puoliso Lucie (Betty Daussmond) saapuu kotiin rakastajansa saattamana. Mieleen tulevat 1910- ja 1920-luvun mykkäelokuvat siinä mielessä, että kameran käyttö tuntuu notkeammalta ulkotiloissa: sisällä neljän seinän luomissa kehyksissä visuaalisuudelle tuli toisenlaiset rajoitukset. Kun tämän jälkeen Uusi testamentti asettuu sisätiloihin, kamera jää pitkälti paikalleen. Tosin tätä Guitry oppi nopeasti hallitsemaan tulevissa elokuvissaan. Jos visuaalisuus jäykistyy, sen ohjaaja-käsikirjoittaja korvaa nopeaakin nopeammalla vuoropuhelulla, joka on alusta lähtien niin hengästyttävää, että katsojan täytyy olla todella valppaana. Tarina on kiemurainen, ja kaiken keskiössä on uusi testamentti, jonka Marcelin kirjoittaa ja unohtaa povitaskuunsa. Tuota pikaa sen sisältö paljastuu ja samalla illuusiot karisevat monimutkaisen ihmissuhdesotkun ympäriltä.