15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris, 2018)

Clint Eastwoodin elokuva 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris, 2018) herätti viime keväänä huomiota, sillä sitä ei esitetty kriitikoille ennakkonäytöksenä. Silloisten tietojen mukaan ratkaisu johtui tuotantoyhtiön päätöksestä, minkä uumoiltiin liittyvän elokuvan heikkoon tasoon. Laimeita arvosteluja uutuus saikin: sitä pidettiin sekä patrioottisena että pitkäveteisenä. Jälkimmäinen on tietysti yllättävää, sillä elokuvalla on pituutta vain 94 minuttia, mikä on nykypäivänä varsin vähän. Katsoin elokuvan lentokoneessa, unen ja valveen rajamailla, ja tunnustan, että 15:17 Pariisiin teki lähtemättömän vaikutuksen, ehkä juuri sen emotionaalisen vuoristoradan takia. Silti on selvää, että arviot ovat oikeassa: elokuva on kuin tyhjiö, joka odottaa täyttymistään viimeisten, ratkaisevien hetkien aikana.

15:17 Pariisiin on siinä mielessä poikkeuksellinen fiktioelokuva, että pääosanesittäjät Spencer Stone, Alek Skarlatos ja Anthony Sadler  esittävät itseään. Juuri he olivat ne nuorukaiset, jotka elokuussa 2015 nousivat Amsterdamista Pariisiin matkalla olleeseen junaan ja taltuttivat marokkolaisen Ayoub El-Khazzanin ennen terrori-iskun muuttumista katastrofiksi. Amatöörinäyttelijöiden käyttö on varmaan olennainen syy elokuvan laimeuteen, mutta mietin, olisiko käsikirjoitus tietoisesti rakennettu epädramaattisen tylsäksi. Muuten ei voi selittää keskivaiheen jaksoa, jossa Spencer, Alek ja Anthony ajelehtivat Euroopassa, eikä dialogissakaan ole oikeastaan minkäänlaista sisältöä. Käsikirjoituksen alku rakentaa kuvaa poikien lapsuudesta tavalla, joka tuntuu toisaalta viittavan koulujärjestelmän kyvyttömyyteen ymmärtää nuorukaisten ahdistusta, toisaalta se vihjaa siihen, että syrjäytyvät nuoret ovat itse potentiaalinen uhka. Tosin katsojille on selvää, miten tarinassa käy, koska se perustuu muutaman vuoden takaiseen tapahtumasarjaan. Kaikesta tästä hämmennyksestä huolimatta koin lopun emotionaalisesti voimakkaana, ehkä voimakkaampanakin kuin tasaisemmin toteutetuissa jännäreissä. Ehkä se syntyi juuri siitä sisällöllisestä tyhjyydestä, joka elokuvassa on koko ensimmäisen tunnin ajan, ja pidempäänkin. Kun asetelma laukeaa, Eastwood kuljettaa tapahtumia tehokkaasti.

Moraalin vartijat New Yorkissa (Le gendarme à New York, 1965)

Jos olin innostunut katsomaan Louis de Funès -komedioita Fantomas-elokuvien jälkeen ja jos aikansa suosikkikomedia Me moraalin vartijat (Le gendarme de Saint-Tropez, 1964) tuntui aluksi kiinnostavalta vastakuvalta 60-luvun alun ranskalaiselle elämänmenolle, on pakko myöntää, että Moraalin vartijat -sarjan kakkososaa oli vaikea katsoa loppuun. Suuren suosion siivittämänä Jean Girault ohjasi farssin Moraalin vartijat New Yorkissa (Le gendarme à New York, 1965), jossa Saint-Tropez'ssa seikkailut konstaapeli Ludovic Cruchot (Louis de Funès) siirtää toilailunsa Atlantin tuolle puolen. Elokuvaa katsoessa ei voi olla miettimättä, miksi poliisien tohelointi on ollut niin ehtymätön aihe, että siitä on kirvonnut elokuvasalien naurujuhlia mykkäkaudelta lähtien. Moraalin vartijat on ranskalainen kontribuutio kavalkadissa, joka ulottuu Keystone Copsista Poliisiopistoon.

Moraalin vartijoinnin teema on elokuvassa yhtä vahvasti läsnä kuin sarjan ensimmäisessä osassa, ja Ranskan poliisin maine nudismin vastaisessa taistelussa on kiirinyt Yhdysvaltoihin asti. Cruchot on osallistumassa New Yorkissa järjestettävään poliisien kongressiin, mutta hän ajautuu jos joskinlaisiin sekaannuksiin, kuten oheinen kuvakin kertoo. Moraalin vartijat New Yorkissa on kooste Yhdysvaltoihin liittyviä mielikuvia, joista herkullisimpia on parodinen kuvaus amerikkalaisen tv-show'n filmauksesta. Jos Moraalin vartijat -sarjan ensimmäinen osa kommentoi rivien välistä ranskalaisen yhteiskunnan modernisaatiota, sama jatkuu tässäkin elokuvassa, jossa Cruchot'n hahmo edustaa ranskalaista konservatiisivuutta ja jonka voi tulkita ottavan kantaa 60-luvun alun pelonsekaisiin keskusteluihin amerikanisaatiosta. Moraalin vartijat New Yorkissa oli Ranskassa vuoden 1965 neljänneksi katsotuin elokuva: eteen kiilasivat vain James Bond -seikkailut Kultasormi ja Pallosalama sekä Louis de Funèsin tähdittämä Gangsteriralli (Le corniaud, 1965).

Me moraalin vartijat (Le gendarme de Saint-Tropez, 1964)

Samaan aikaan kun Ranskassa saivat ensi-iltansa Jean-Luc Godardin Laittomat (Bande à part, 1964) ja François Truffaut’n Pehmeä iho (Le peau douce), suuri yleisö marssi katsomaan komediaa Me moraalin vartijat (Le gendarme de Saint-Tropez, 1964), joka kipusi vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon. Jean Girault’n ohjaama farssi ei hätkähdytä käsikirjoituksellaan tai kuvakerronnallaan vaan lepää täydellisesti pääroolia esittäneen koomikon Louis de Funèsin varassa. Me moraalin vartijat alkaa maaseudulta, jossa Ludovic Cruchot (Louis de Funès) toimii pikkukylän poliisina ja jahtaa kanavarkaita. Mustavalkoinen aloitusjakso huipentuu kirjeeseen, jossa Cruchot saa kutsun Saint-Tropez’n poliisilaitokselle, esimiestehtävään. Alkutekstien aikana ääniraidalle räjähtää vahdikas twist ja mustavalkokuva muuttuu värilliseksi, kun Välimeren rannat alkavat kutsua.

Suomenkielinen nimi Me moraalin vartijat sopii tähän elokuvaan paremmin kuin hyvin. Elokuvan ”me” on Saint-Tropez’n poliisilaitos, joka taistelee modernin yhteiskunnan moraalittomuuksia ja muita vitsauksia vastaan. Alkupuoli käsittelee melkein kokonaan poliisien epätoivoista taistelua hiekkarannan nudisteja vastaan. Loppupuolella painopiste siirtyy Rembrandtin maalauksen varastaneen rikollisjoukon pyydystämiseen, ja ennen pitkää Cruchot on korviaan myöten sekaantunut vyyhtiin itsekin. Loppujen lopuksi farssi sivuaa monellakin tasolla modernisoituvan Ranskan ongelmia. Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on ilmeinen, karkeakin. Nuoriso-ongelma tiivistyy Saint-Tropez’n kaduilla, joissa holtittomat teinit sekaantuvat huomaamattaan kansainvälisen liigan toimiin. Kaiken tämän keskellä Cruchot yrittää varjella tytärtään modernin maailman moraalittomuuksilta. Lopulta elokuvan pitää koossa Louis de Funèsin pettämätön ajoituksen taju ja koominen olemus, joka on saanut naurun raikumaan elokuvateattereiden hämärässä. Suomessa Me moraalin vartijat nähtiin vasta joulukuussa 1967: Paula Talaskivi kirjoitti siitä Helsingin Sanomiin vain lyhyesti. Tämä kuului Talaskiven mukaan niihin elokuviin, ”joista vaikeneminen on armeliaisuutta”.

Kuka oli mustapukuinen nainen? (Damen i svart, 1958)

Ruotsalaisen elokuvadekkarin klassikoihin kuuluu Hillman-sarja, joka kertoo salapoliisi John Hillmanin ja hänen puolisonsa Kajsan seikkailuista. Pariskunnan tarina alkoi Folke Mellvigin romaaneissa, joista tehtiin erittäin suosittu radiokuunnelmasarja. Vuonna 1958 Arne Mattsson päätti tuoda Hillmanit valkokankaalle, ja tuloksena oli elokuva Kuka oli mustapukuinen nainen? (Damen i svart, 1958). Se sai sittemmin neljä jatko-osaa. Minulta nämä elokuvat ovat aiemmin jäänet katsomatta, mutta nyt hankin Ruotsista kahdeksan levyn boksin, joka sisältää elokuvien lisäksi myös muuta aineistoa sekä neliosaisen kuunnelman Grönt för mord (1957). Kuka oli mustapukuinen nainen? on muuten Sven Nyqvistin kuvaama: hän oli tässä vaiheessa jo tehnyt yhteistyötä sekä Ingmar Bergmanin että Alf Sjöbergin kanssa. Tässä elokuvassa Nyqvist sai kokeilla film noir -henkistä tarinaa, vaikkakin elokuvassa on paljon myös perinteisen kartanodramaan piirteitä.

John (Karl-Arne Holmsten) ja Kajsa (Annalisa Ericson) Hillman saavat kutsun maaseudulle, Holmforsin ruukkimiljööseen, jonka kartanossa eletään outoa draamaa. Vanhassa kartanossa kummittelee, mikä tuo mieleen monet muutkin kartanoaiheiset elokuvat. Mieleen tulee Ragnar Arvedsonin Kartanon kummitus (Spöket på Bragehus, 1936), jonka katsoin muutama vuosi sitten. Mattssonin dekkarissa mystinen mustapukuinen nainen paljastuu lopulta murhaajaksi, kuinkas muuten. Kaiken kaikkiaan elokuva kulkee nokkelasti, ja yllätyksellisyyttäkin löytyy siinä määrin, että lopussa kertojaääni kehottaa katsojia pitämään ratkaisun visusti salassa. Hillmanien pariskunta tuo mieleen Hollywoodin Thin Man -sarjan, jossa seikkaili niin ikään tasaväkinen aviopari. Hillmanien kohdalla Kajsa on lopulta enemmän tarinan keskiössä kuin John, eikä huumoria ole yhtä paljon kuin Thin Man -sarjassa. Suomalaisväriäkin elokuvasta löytyy: Åke Lindman esittää kovaotteisen David Frohmin roolin.

Fantomas uhkaa maailmaa (Fantômas contre Scotland Yard, 1967)

André Hunebellen Fantomas-trilogian kolmas osa oli Fantomas uhkaa maailmaa (Fantômas contre Scotland Yard, 1967). Tuntuu, että elokuva elokuvalta komisario Juvea näyttelevä Louis de Funès sai painavamman roolin, ja tämä näkyi jo elokuvan julisteessa, jossa Juve haahuilee eksyneenä. Fantomas uhkaa maailmaa sijoittuu Skotlantiin, jonne komisario on kutsuttu yhdessä toimittaja Fandorin (Jean Marais) kanssa. Tällä kertaa Fantomasin pirullinen juoni suuntautuu suoraan ja avoimesti yläluokkaa kohtaan: Fantomas vaatii erityisverkon rikkailta, muutoin kohtalo on karu. Kerrotaan, että Hunebellen Fantomas-elokuvat olivat erityisen suosittuja Neuvostoliitossa, ja tätä katsoessa tieto ei kyllä ihmetytä. Fantomas-sarjan voi katsoa kapitalismin karnevalistisena kritiikkinä.

Skotlantiin ranskalaiset on kutsunut Lord McRashley (Jean-Roger Caussimon), joka isännöi loisteliasta linnaa. Hän on tehnyt linnastaan tukikohdan rikkaiden taistelussa Fantomasia vastaan. Tässä tohinassa ranskalaiset poliisit ovat täydellisiä statisteja. Hunebelle ohjasi 1960-luvulla paljon suosittuja toimintaelokuvia, mutta tällä kertaa langanpätkät sekoavat pahasti. Paljon elokuvan kestosta kuluu Juven yötoimien ympärillä: vähän väliä huoneessa joko kummittelee tai siellä on ruumiita, kunnes kaikki osoittautuu illuusioksi.

Punaparta 13–15

Loma-aikojen projektini lukea Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier’n sarjakuvaa Punaparta (Barbe-Rouge) kronologisessa järjestyksessä jatkuu osilla 13–15, mutta nyt näyttää, että Hubinonin viimeiset albumit 16–18 saavat jäädä tuonnemmaksi. Osat 13–15 on julkaistu integraalin viidennessä volyymissä. Näistä kaksi ensimmäistä voi lukea myös suomeksi, sillä ne ilmestyivät 1970-luvulla Zoom-albumisarjassa. Varpushaukan salainen matka (La Mission secrète de l'Épervier, 1971) seuraa Ericin vaiheita, ja mukana ovat myös Baba ja Kolmijalka (tai Kolmikoipi, kuten tässä suomennoksessa). Jos edellisissä tarinoissa Charlier ja Hubinon olivat viitanneet ”terrorismin vastaiseen sotaan”, nyt merirosvojen vastainen liittoutuma on murtunut ja Ranska, Englanti ja Hollanti ovat sodassa keskenään. Charlier selittää lukijalle eron merirosvojen ja kaapparien välillä, eikä aikaakaan, kun Ericille tarjotaan mahdollisuutta osallistua sotaan kapparina ja siten myös asettumista Ranskan kuninkaan palvelukseen. Tehtävänä on murtautua englantilaisten saartamaan Fort-de-Franceen, Martiniquen pääkaupunkiin. Tarina liikkuu pitkälti merellä ja omistautuu Ericin johtamistaitojen kuvaukseen. Charlier’n tarinoissa laivalla on usein luopio, joka antaa salaa merkkejä viholliselle, ja niin on tälläkin kertaa.

Kaappaus merellä (Barbe-Rouge à la rescousse, 1972) jatkaa edellisen kertomuksen vanavedessä. Eric on tuonut Fort-de-Franceen sekä elintarvikkeita että ruutia, mutta ennen pitkää piiritystilanne eskaloituu uudelleen. Avun saaminen Ranskasta kestäisi kauan, mutta Eric ehdottaa radikaalia ajatusta: jospa hän pyytäisi isäänsä Punapartaa auttamaan ranskalaisia. Idea on tietysti pöyristyttävä, mutta vielä röyhkeämmältä se tuntuu Punaparrasta, joka ei tunne minkäänlaista lojaalisuutta entistä isänmaataan ja kuningastaan kohtaan. Mutta lopulta Eric onnistuu, pienen kiristyksen turvin, saamaan Punaparran englantilaisia vastaan. Hämmästyttävä käänne. Käsikirjoitus ei silti ole Charlier’n parhaita: taas kerran laivalla on luopio, jonka petollisuus johtaa Kolmijalan lähelle mestausta, mutta lopuksi kaikki ihmeen kaupalla järjestyy. Integraaliin verrattuna 70-luvun Zoom-albumeissa on todella räikeät värit, sen sijaan Jorma Kaparin ja Jyrki Jahnukaisen suomennokset toimivat erinomaisesti.

Jos Kaappaus merellä näytti ranskalaisen kansallistunteen kohokohdalta, jossa merirosvot ja kuninkaan joukot puhaltavat yhteen hiileen, seuraava tarina Le Pirate sans visage (”Kasvoton merirosvo”, 1972) palauttaa sarjan uudelleen lähtökohtiinsa. Punaparta näyttää ajautuneen jälleen himonsa valtaan, sillä hänen tunnusmerkkinsä löytyy useammastakin merellä ajelehtivasta hylystä: olisiko Punaparta ryöstelemässä ranskalaisia kauppalaivoja? Epäily on kylvetty, mutta Eric ei tätä voi uskoa: joku tekeytyy Punaparraksi ja tietoisesti iskee kiilaa esivallan ja piraattien välille. Charlier’n käsikirjoitus kulkee nyt paremmin, mutta jostakin syystä Hubinon ei ole kyennyt piirtämään kuin puolet tarinasta. Albumiversio ilmestyi vuonna 1972, mutta alun perin jakso nähtiin Pilote-lehdessä vuosina 1966 ja 1967. Nähtävästi joidenkin viikkojen osuudet päätyivät toisille piirtäjille, sillä albumin sivut 11–19 ovat Eddy Paapen ja sivut 20–26 Jijén piirtämiä. Joseph ”Jijé” Gillain (1914–1980) piirsi sarjaa myöhemminkin, Hubinonin jälkeen, mutta tyylillinen ero on niin suuri, että Le Pirate sans visage kärsii tästä pahoin.

Lännen mies (The Westerner, 1940)

William Wylerin ohjaama ja Samuel Goldwynin tuottama Lännen mies (The Westerner, 1940) on klassinen western, sillä sen ytimessä on taistelu karjankasvattajien ja maanviljelijöiden välillä. Klassisten lännenelokuvien tapaan sankari, Cole Harden (Gary Cooper), on ulkopuolinen, joka elokuvan alussa ratsastaa pieneen teksasilaiseen Vinegaroonin kaupunkiin ja joka lopussa integroituu yhteisöön. Aloituskohtauksessa Harden otetaan kiinni ja viedään paikalliseen saluunaan, jossa legendaarinen ”tuomari” Roy Bean (Walter Brennan) jakaa oikeutta mielinmäärin. Hardenia syytetään hevosen varkaudesta, josta tuomiona on kuolema. Ensimmäinen henkien taisto Hardenin ja Roy Beanin välillä toimii erinomaisesti, ja Wyler on saanut paljon irti katseiden vaihdosta, vihjeistä, pienistä yksityiskohdista. Samalla kohtaus alkaa avata Roy Beanin hahmoa inhimillisemmäksi. Rooli on kuin tehty Walter Brennanille, varsinkin kun elokuva yhdistää koomisia aineksia muutoin melko totiseen ja ennustettavaan tarinaan.

Hardenin ja Roy Beanin kohtaamisen avain on näyttelijä Lily Langtry, jota Bean ihailee yli kaiken. Harden oivaltaa Beanin herkän kohdan ja onnistuu välttämään hirttokuoleman. Lopuksi kohtalotoverit juovat itsensä tainnuksiin ja heräävät seuraavana aamuna vieretysten. Ennen pitkää Harden ja Bean ovat eri puolilla kiistaa: Harden yrittää neuvotella sovintoa maanviljelijöiden ja karjankasvattajien välillä, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Lopulta Bean paljastuu maanviljelijöihin kohdistuvan iskun arkkitehdiksi, eikä paluuta ole. Silti Beanin hahmo edustaa vanhan Villin Lännen mentaliteettia, jota sekä Harden että epäilemättä elokuvantekijätkin ymmärtävät, vaikkeivät sitä hyväksyisikään. Loppukohtauksessa Harden tekee palveluksen Beanille ja antaa tälle ennen kuolemaansa mahdollisuuden tavata palvomansa Lily Langtry. Elokuvan loppukohtaus alkaa Teksasin kartalla, josta hypätään kaksi vuotta ajassa eteenpäin kertomaan, että Harden on avioitunut maanviljelijän tyttären Janen (Doris Davenport) kanssa. Mieleen tulee Will Wrightin tutkimus Sixguns and Society: tämä lopetus on juuri sellainen, joka Wright paikansi klassiseen westerniin.