Me moraalin vartijat (Le gendarme de Saint-Tropez, 1964)

Samaan aikaan kun Ranskassa saivat ensi-iltansa Jean-Luc Godardin Laittomat (Bande à part, 1964) ja François Truffaut’n Pehmeä iho (Le peau douce), suuri yleisö marssi katsomaan komediaa Me moraalin vartijat (Le gendarme de Saint-Tropez, 1964), joka kipusi vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon. Jean Girault’n ohjaama farssi ei hätkähdytä käsikirjoituksellaan tai kuvakerronnallaan vaan lepää täydellisesti pääroolia esittäneen koomikon Louis de Funèsin varassa. Me moraalin vartijat alkaa maaseudulta, jossa Ludovic Cruchot (Louis de Funès) toimii pikkukylän poliisina ja jahtaa kanavarkaita. Mustavalkoinen aloitusjakso huipentuu kirjeeseen, jossa Cruchot saa kutsun Saint-Tropez’n poliisilaitokselle, esimiestehtävään. Alkutekstien aikana ääniraidalle räjähtää vahdikas twist ja mustavalkokuva muuttuu värilliseksi, kun Välimeren rannat alkavat kutsua.

Suomenkielinen nimi Me moraalin vartijat sopii tähän elokuvaan paremmin kuin hyvin. Elokuvan ”me” on Saint-Tropez’n poliisilaitos, joka taistelee modernin yhteiskunnan moraalittomuuksia ja muita vitsauksia vastaan. Alkupuoli käsittelee melkein kokonaan poliisien epätoivoista taistelua hiekkarannan nudisteja vastaan. Loppupuolella painopiste siirtyy Rembrandtin maalauksen varastaneen rikollisjoukon pyydystämiseen, ja ennen pitkää Cruchot on korviaan myöten sekaantunut vyyhtiin itsekin. Loppujen lopuksi farssi sivuaa monellakin tasolla modernisoituvan Ranskan ongelmia. Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on ilmeinen, karkeakin. Nuoriso-ongelma tiivistyy Saint-Tropez’n kaduilla, joissa holtittomat teinit sekaantuvat huomaamattaan kansainvälisen liigan toimiin. Kaiken tämän keskellä Cruchot yrittää varjella tytärtään modernin maailman moraalittomuuksilta. Lopulta elokuvan pitää koossa Louis de Funèsin pettämätön ajoituksen taju ja koominen olemus, joka on saanut naurun raikumaan elokuvateattereiden hämärässä. Suomessa Me moraalin vartijat nähtiin vasta joulukuussa 1967: Paula Talaskivi kirjoitti siitä Helsingin Sanomiin vain lyhyesti. Tämä kuului Talaskiven mukaan niihin elokuviin, ”joista vaikeneminen on armeliaisuutta”.