Luutnantti Blueberry 7–10

Hopeatähden jälkeen Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud palasivat pitkäjänteiseen tarinankerrontaan. Vuonna 1970 albumina ilmestyneestä Rautahevosta (Le Cheval de fer) alkoi saaga, joka palasi sarjan alussa käsiteltyihin intiaanisotiin. Nimensä mukaisesti albumi punoo sisällissodan jälkeisen tilanteen toiseen suureen Villin Lännen kehyskertomukseen, rautatien rakentamiseen itärannikolta länsirannikolle. Alkutilanteessa lukijalle esitellään Union Pacificin rakennustyömaa, jossa ollaan suurissa vaikeuksissa: kenraali Dodgen johtamassa operaatiossa tehdään työtä vuorotta, mutta järjestystä on vaikea ylläpitää. Odotettavissa on myös vaikeuksia siouxien ja cheyennien kanssa, sillä radan on määrä kulkea intiaanien metsästysmaiden halki. Dodge, joka viittaa historialliseen Grenville M. Dodgeen (1831–1916), päättää kutsua apuun luutnantti Blueberryn, jonka hän tuntee sisällissodan ajoilta. Tästä tarina käynnistyy. Blueberry lähtee liikkeelle Fort Navajosta ja saa seurakseen Redin, joka yhdessä McCluren kanssa muodostaa sankarille vahvan tuen seuraavien albumien ajaksi. Keskeisiin hahmoihin kuuluu myös Jethro Steelfingers, jonka rautatieyhtiö on pestannut apulaiseksi, mutta joka tuota pikaa paljastuu kilpailevan Central Pacificin kätyriksi. Katastrofin ainekset leijuvat ilmassa alusta lähtien: biisoneita on surmattu kasapäin, tarpeettomasti, mikä vaarantaa intiaanien valmistautumisen talveen.

Sarjan kahdeksannessa albumissa Teräskäsi (L’Homme au poing d’acier, 1970) Punainen Pilvi ja Istuva Härkä ovat joukkoineen piirittäneet rautatieläisten tukikohdan. Tuntuu, että tästä eteenpäin albumi albumilta kaikki kehittyy vain huonompaan suuntaan. Radan rakentajat tietävät, että sota intiaaneja vastaan on epäedullista kaikille – paitsi Central Pacificille, joka pystyy samaan aikaan vetämään omaa rataansa itää kohti. Onnettoman kehityskulun ytimessä on Steelfingers, joka lopulta tuntuu hamuavan vain omaa etuaan. Hän on Teräskäden ehdoton manipulaattori, mutta hänen tarinansa ei tässä albumissa vielä tule päätökseen. Albumin sisältö tiivistyy avustusjunaan, jota Blueberry kumppaneineen järjestää läheisestä Julesburgistä kenraali Dodgen leiriin. Tämäkin retki epäonnistuu, mutta Blueberry, McClure ja Red onnistuvat pakenemaan tuhoutuvasta junasta. Teräskäsi on tähänastisista Blueberry-albumeista parhaimpia: se on viipale pidemmästä selviytymistarinasta, ja Giraud’n piirrosjälki on erinomaista. Mieleen jää esimerkiksi vaikuttava jakso Blue Dead -solassa (s. 9–12) ja tietysti lopun kamppailu avustusjunassa.

Seuraavassa osassa Siouxien jäljillä (La Piste des Sioux, 1971) Blueberry ajautuu yhä hankalampaan asemaan. Hän on ennakoinut Steelfingersin tavoitteet ja kätkenyt rautatieläisten palkkarahat. Ennen pitkää syntyy epäilys Blueberryn aikomuksia kohtaan. Tuntuu, että tässä ja seuraavassa albumissa Charlier rakentaa Blueberryn hahmoa vahvalla kädellä. Kerta toisensa jälkeen sankari joutuu epäilyksen alaiseksi ja nöyryytetyksi. Vain Red ja McClure tietävät sankarin pyyteettömät tarkoitusperät. Muutoinkin kolmikon siviilirohkeus korostuu. Red ja McClure harhauttavat Julesburgin sotajoukkoja lähettämällä väärennetyn sähkeen, jotta huhu kenraali Allisterin joukkojen saapumisesta leviäisi ja Dodgen piirittäjät kaikkoaisivat. Blueberry joutuu vuoroin intiaanien, vuoroin valkoisten vangiksi, ja häntä ollaan jo lynkkaamassa luopiona. Samalla Blueberry kasvaa rooliin, jota hänelle ei sallita. Hän onnistuu luomaan rauhan, mutta ylemmät esimiehet viittaavat sille kintaalla.

Kenraali Kultatukka (Général “Tête Jaune”, 1971) on katkeraa jatkoa edelliselle ja merkitsee Blueberryn alennustilaa. Kenraali Allister on patologinen rasisti, kuten Bascom varhaisemmissa albumeissa. Tämän lisäksi hän haluaa vain mainetta ja menestystä intiaanien kukistajana – mitä hän pitää aivan liian yksinkertaisena ja helposti saavutettavana tehtävänä. Jos Rautahepo oli sijoittunut vuoteen 1867, nyt ollaan jo marraskuussa 1868. Maisema on lumen peitossa, ja Allister riistää Blueberryltä luutnantin natsat. Nöyryytys huipentuu, kun Allister jättää Blueberryn pienemmän joukon mukana pidättelemään cheyennejä aikomattakaan pelastaa ryhmää. Ihmeen kautta Blueberry pelastuu, ja Allister saa taas mahdollisuuden kutsua tätä luopioksi. Surullinen albumi loppuu kärjistyneen konfliktin keskelle. Dodge saapuu viime tingassa pelastamaan sekä Allisterin että Blueberryn, mutta liittovaltion sotilaallisesta johdosta piirtyy häikäilemätön kuva. Hetkeksi taistelut laantuvat, mutta neljän albumin kamppailun jälkeen oikeastaan mikään ei ole ratkennut.

[Loppuhuomautuksena voi todeta, että olen tähän merkinnyt vain albumien alkuperäiset ilmestymisvuodet. Sarjat ilmestyivät kuitenkin jo aiemmin Pilote-lehdessä vuosien 1966–1968 aikana.]

Ajojahti (1958)

Katsoimme pitkästä aikaa Henry Hathawayn erinomaisen lännenelokuvan From Hell to Texas (1958), joka sai Suomessa ensi-iltansa elokuussa 1958 nimellä Raivoisat miehet. Televisiossa se on nähty kahdesti,vuosina 1972 ja 1987, jälkimmäisellä kerralla nimellä Ajojahti. Käytän tässä televisioesityksen nimeä, kun tuo 50-luvun suomennos kuvaa alkuperäistä otsikkoa heikosti, vaikkei tietysti Ajojahtikaan ole kovin täsmällinen.

Elokuvan tarina perustuu Charles O. Locken romaaniin The Hell Bent Kid (1957), joka ilmestyi tuoreeltaan myös suomeksi nimellä Tuhoon tuomittu (Otava 1959). Tarinan alussa nähdään pakeneva nuorukainen Tod Lohman (Don Murray). Vähitellen selviää, että hän on pakenemassa kostonhimoista isää, Hunter Boydia (R. G. Armstrong), joka pitää Lohmania syypäänä poikansa kuolemaan. Tosiasiassa poika on kaatunut veitseen, mutta kukaan ei ole kiinnostunut totuudesta. Lohman ei itse hyväksy väkivaltaa, eikä hänelle tarjoudu muuta vaihtoehtoa kuin pakeneminen. Boydin perhe on patriarkaatin karikatyyri, jonka vastakuvana katsojalle myöhemmin esitellään onnellinen meksikolaisperhe.

Parasta Hathawayn elokuvassa on sen eettinen herkkyys. Lohman pohtii välillä sitä, onko hänen elämänsä niin monien uhrien arvoinen. Boydin kostonhimo johtaa väistämättä eskalaatioon, josta ei ole ulospääsyä. Toisaalta Lohman saa elokuvan aikana pyyteetöntä, vastikkeetonta apua monelta vastaantulijalta. Kiertelevä kauppamies Jeff Leffertfinger (Jay C. Flippen) ottaa hänet kyytiin turhia kyselemättä, ja Amos Bradley (Chill Wills) on valmis vaarantamaan oman ja perheensä turvallisuuden. Tätä tukea Boydin on vaikea ymmärtää: ”Wherever this man goes, somebody turns a hand to help him, and they don’t even know him. Why?” Tämän pyyteettömyyden rinnalla Boydin oma rakkaus on itsekkyyttä. Hän ei kostoa janotessaan oikeastaan ilmaise rakkautta lapsiaan kohtaan.

Ajojahti on täynnä pieniä, teemaa tukevia yksityiskohtia. Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa Boydin toinen poika saa surmansa ja tämän hevonen jää odottamaan haudan vierelle. Hetken kuluttus hevonen empii ja aikoo lähteä seuraamaan Lohmania, jonka on pakko ottaa ratsu mukaansa vaikka tietääkin, että se ennen pitkää paljastaisi hänet. Elokuvan alkuperäisnimi From Hell to Texas voidaan ymmärtää kovana tulkintana, jossa Teksas on helvettiäkin tukalampi. Itse tulkitsen sen kuitenkin konkreettisesti: elokuvan aikana Boyd siirtyy kuvitteellisesta maailmasta, ”helvetistä”, reaalimaailmaan, Teksasiin. Elokuva päättyy sovintoon, kun Lohman pelastaa Boydin viimeisen pojan hengen. Viimeisissä kuvissa Boyd toteaa: ”Long after we’re dead, you and me both, they’ll be telling this story, they’ll tell it in a thousand different kinds of ways. None of them will favour me. Maybe they shouldn’t. Just one thing. I like to be remembered that I gave you your life cause you saved my last son. If you grant me that, I don’t mind much going to hell for the rest of it.” Tähän Lohman vastaa: ”Yes, I’ll grant you that.”

Syntinen rakkaus (1953)

Russell Rousen ohjaama ja Clarence Greenen tuottama Varastettuja salaisuuksia (The Thief, 1952) asetti odotukset korkealle. Taidokas film noir oli visuaalisesti näyttävä ja äänimaisemaltaan poikkeuksellinen. Tähän nähden on hämmentävää, että parivaljakon seuraava teos oli puhdas trash-elokuva. Ainakin tuntuu siltä, että Rouse ja Greene eivät tyytyneet keskinkertaisiin elokuviin... Ilmeisesti Varastettuja salaisuuksia menestyi box officessa erittäin huonosti, mikä saattaa selittää sen, että seuraavassa elokuvassa taloudelliset panostukset eivät voineet olla yhtä korkealla. Syntinen rakkaus (Wicked Woman, 1953) onkin pienen budjetin film noir, jossa halpsuus näkyy miltei joka kohtauksessa.

Syntisessä rakkaudessa on klassinen rakenne siinä mielessä, että alussa päähenkilö saapuu kaupunkiin linja-autolla ja lopussa hän lähtee samalla tapaa kuin on saapunutkin. Keskiössä on valkoisiin pukeutunut blondi Billy Nash, jonka esittäjä Beverly Michaels avioitui ohjaaja Russell Rousen kanssa kaksi vuotta myöhemmin. Billy tarvitsee kipeästi työtä ja saa paikan tarjoilijana. Baarin omistajan Matt Bannisterin (Richard Egan) puoliso Dora (Evelyn Scott) on pahasti alkoholisoitunut. Billyn ja Mattin välille syntyy suhde, ja ennen pitkää he aikovat kaapata baarin rahat ja livistää yhdessä Meksikoon. Suunnitelmat kuitenkin kariutuvat, sillä Billyn naapuri Charlie Borg (Percy Helton) kuulee suunnitelmat ja kiristää Billyn suhteeseen kanssaan. Kun Matt yllättää Charlien Billyn luota, kaikki on lopussa.

Elokuvan asetelma kuulostaa kliseiseltä, eikä tarina oikein lähde lentoon ennen loppuhuipennusta. Silti Rousen ja Greenen käsikirjoituksessa on ajatusta. Elokuvan nimi Wicked Woman on tietoisen provosoiva ja tuntuu viittavat siihen, miten yhteiskunta on jo valmiiksi stigmatisoinut Billyn. Hän haaveilee elämästä Acapulcossa kaukana siitä ahdistavasta maailmasta, jonka keskelle hänet on tuomittu elämään. Billyn on itsellinen nainen, joka elokuvan alussa haluaa työpaikan. Se, että kaikki päättyy katastrofiin, ei johdu Billystä vaan miehisestä maailmasta, jonka pelinappula hän on. Loppukohtaus kertoo paljon. Kun Matt yllättää Billyn ja Charlien, hän käyttäytyy häikäilemättömän väkivaltaisesti. Tämän jälleen Billyn kontrolli petää täydellisesti.

Luutnantti Blueberry 6: Hopeatähti

Jean-Michel Charlier’n ja Jean Giraud’n kuudes Luutnantti Blueberry -albumi oli Hopeatähti (L’homme à l’étoile d’argent, 1969). Luin tarinan aikanaan lapsena Zoom-lehdestä (1973–1974), jossa se alkoi ilmestyä ensimmäisestä numerosta lähtien nimellä Mies ja hopeatähti. Albumi ansaitsee tässä tulla käsiteltyä erikseen, sillä se on harvoja Blueberry-sarjakuvia, joissa kertomus mahtui yhteen albumiin. Seuraavasta albumista Rautahepo (Le Cheval de fer, 1970) alkoi jälleen moniosainen, eeppinen tarina. Tähän nähden Hopeatähti on kuin 1950-luvun ekonominen Hollywood-western, tarina kurittomasta pikkukaupungista, jonka ulkopuolelta saapuva lainvartija laittaa järjestykseen. Giraud’n piirrosjälki on jälleen pykälän verran parempaa kuin edellisessä albumissa, ja nautin tarinasta jo pelkästään visuaalisesti.

Hopeatähti alkaa kohtauksella, jossa aiemmista albumeista tuttu alkoholisoitunut hopeanetsijä Jim McClure saapuu pieneen arizonalaiseen Silver Creekin kaupunkiin. Pian selviää, että paikkakunta on Bassin veljesten ja heidän kätyreidensä terrorisoima. McClure saapuu paikalle juuri, kun rikollisjoukko on tekemässä selvää kaupungin sheriffistä, joka on jo kohtaloonsa alistunut. Asetelma on tuttu lukemattomista lännenelokuvista. Mieleen tulevat monet Budd Boetticherin tiivistunnelmaiset westernit. Erotuksena on kuitenkin se, ettei erämaasta saapuva muukalainen ole Randolph Scott vaan viskiä hanakasti kumoava maankiertäjä. Blueberry tulee tarinaan vasta McCluren kautta: kun kaupungin silmäätekevät pohtivat tulevaisuutta, McClure tietää, kenet paikalle pitäisi kutsua. Blueberryn saavuttua lukijalle selviää, että tarinan varsinainen elokuvallinen esikuva onkin Howard Hawksin Rio Bravo (1959). Blueberry on tässä aivan kuin sheriffi Chance (John Wayne). McClure on yhdistelmä alkoholisoitunutta Dudea (Dean Martin) ja Chancen uskollista kumppania Stumpya (Walter Brennan). Varmimmaksi vakuudeksi yhtymäkohdista tarinaan marssitettaan nuori Dusty, joka on aivan kuin Colorado (Ricky Nelson). Muitakin elokuvallisia viitteitä albumista löytyy, esimerkiksi Silver Creekin tuomari muistuttaa erehdyttävästi Charles Laughtonia.

Vaikka Hopeatähti palautuu tarinansa suhteen pitkälti Rio Bravoon, kokonaisuus ei oikein istu siihen, mitä Will Wright kirjoittaa kirjassaan Sixguns and Society (1975). Rio Bravo edustaa Wrightin tulkinnassa ”ammatillista westerniä”, jonka ytimessä on ryhmä ammattilaisia. Aivan näin ei Hopeatähdestä voi todeta. Muistan lukeneeni, että Howard Hawks teki westerninsä vastavetona Fred Zinnemannin Sheriffille (High Noon, 1952). Hawksin mukaan rikollisten kohtaaminen kuuluu ammattilaisille, ei tavallisille kansalaisille. Hopeatähdessä käytetään paljon tilaa kaupunkilaisten pelkuruuden kuvaamiseen, mutta lopussa väki nousee tukemaan sheriffiään. Blueberry on raudanluja ammattilainen, mutta hän ei selviytyisi ilman muita. Jos tarinaa vertaa Will Wrightin luokitteluun, juoni tuo mieleen myös klassisen westernin: mukana on opettajatar, johon sankari ihastuu, mutta viimeisissä kuvissa sheriffin on lähdettävä kohti uusia seikkailuja. Tällaistahan ei Rio Bravossa ole. Vaikka Charlier’n ja Giraud’n ranskalais-belgialainen albumi ammentaa enemmän lännenelokuvasta kuin Yhdysvaltain historiasta, mukana on myös viittauksia menneisyyden hahmoihin. Silver Creekiä terrorisoivien rikollisten johtajan nimi viittaa legendaariseen junaryöstäjään Sam Bassiin (1851‒1878), joka vaikeutti ennen kaikkea Union Pacificin kultakuljetuksia.

Luutnantti Blueberry 1–5

Tämä projekti saattaa kestää kauan, mutta aloitan kuitenkin. Jean-Michel Charlier’n käsikirjoittama ja Jean ”Moebius” Giraud’n piirtämä Luutnantti Blueberry on kehutuimpia Villin Lännen sarjakuvia, enkä ole koskaan lukenut albumeja alkuperäisessä järjestyksessä. Charlier ja Giraud aloittivat yhteistyönsä jo lokakuussa 1963, kun Jean-Paul Belmondoa muistuttavan sankarin seikkailut alkoivat ilmestyä Pilote-lehdessä. Nimen Blueberry Giraud oli napannut National Geographicistä, josta hän sai myös vaikutteita maisemien piirtämiseen. Tapahtumat sijoittuivat Arizonaan ja Uuteen Meksikoon. Kaksi vuotta myöhemmin Blueberry ilmestyi albumina otsikolla Fort Navajo (1965). Suomeksi se julkaistiin nimellä Väijytys Punaisessa laaksossa Zoom-albumien aloitusniteenä vuonna 1974. Jo ensimmäisen tarinan alkulehdillä päähenkilön luonnehdinnalle omistetaan paljon tilaa: sisällissota on päättynyt, Blueberry on jenkkiarmeijan luutnantti, joka nauttii uhkapelistä ja kulkee silmin nähden omia polkujaan. Hänen kokemustaan alleviivataan alusta lähtien, ja vastakohtana on nuori upseeri Graig, joka ei vielä tunne lännen olosuhteita.

Kertomus jatkuu albumissa Ukkosta lännessä (Tonnerre à l'ouest, 1965), ja itse asiassa Blueberryn avaustarinasta muodostui viiden albumin mittainen, 230-sivuinen eepos. Minulle tarina tuo elävästi mieleen Delmer Davesin lännenelokuvat. Voisin vannoa, että Charlier ja Giraud ovat tunteneet hyvin Davesin 50-luvun tuotannon, jossa usein liikuttiin Arizonan maisemissa. Daves oli erityisen arvostettu ranskalaisten cinéfiilien piirissä. Blueberryn seikkailut alkavat samasta tilanteesta kuin Katkaistu nuoli (Broken Arrow, 1950). Taustana ovat sisällissodan jälkeen käydyt intiaanisodat, ja Blueberry kuvaa Cochisen hahmon lähes yhtä aatelisesti kuin Daves Katkaistussa nuolessa. Charlier ja Giraud kommentoivat Davesin tapaa myös rasismia. Patologisin intiaanienvihaaja on Bascom, jonka malttamattomuuden takia tilanne eskaloituu. Blueberryn ensimmäisen viiden albumin kantavana juonena on itse asiassa se, miten nuoren Stantonin kidnappauksesta syytetään apasseja, vaikka teon ovat tehneet meksikolaiset. Blueberry taistelee osoittaakseen tämän vääryyden ja rakentaakseen rauhaa osapuolten välille.

Yksinäinen kotka (L’Aigle solitaire, 1966) alkaa etnisyyden kannalta hämmentävästi, sillä edellisen albumin lopussa Blueberry on yhdessä Crowen, armeijassa palvelleen apassin, kanssa pelastanut Stantonin pojan mescaleroita. Yksinäisen kotkan alussa Blueberry kuitenkin kertoo tapahtumat aivan kuin olisi ollut yksin asialla. Onkohan tämä käsikirjoittajan kömmähdys, sillä se ei oikein sovi Blueberryn kuvaan? Varsinkaan kun hän on lojaali Crowelle muutoin, kuten seuraavat albumit osoittavat. Toisaalta, juuri tässä tarinassa marssitetaan estradille kavala opas Quanah, joka on oikealta nimeltään Yksinäinen kotka ja joka tekee kaikkensa, että kahinat jatkuisivat. Hän on kuin kaikkien etnisten stereotypioiden ruumiillistuma. Hahmo tuo mieleen Robert Mulliganin kauhuwesternin Hiipivä kuu (Stalking Moon, 1968), joka tosin valmistui vasta kaksi vuotta Yksinäisen kotkan jälkeen.

Kilpaa kuoleman kanssa (Le Cavalier perdu, 1968) alkaa Camp Bowiessa, Arizonassa, jonne Blueberry edellisen albumin lopussa saapui. Itsepintaisesti hän haluaa rakentaa rauhaa. Graig on lähtenyt viemään lennätinasemalle sähkettä, jossa pyydetään presidentin lupaa neuvotteluun Cochisen kanssa. Graigia ei kuulu, mutta viime tingassa Blueberry onnistuu pelastamaan sekä hänet että arvokkaan sähkeen. Henkilögalleriaan ilmaantuu vanha hopeanetsijä Jim McClure, josta tuli sarjan vakiohahmoja. Yhdessä McCluren kanssa Blueberry lähtee etsimään Cochisea, joka on siirtynyt rajan toiselle puolelle Meksikoon valmistaumaan suurtaisteluun. Meksikossa hän törmää myös etelävaltiolaisiin karkureihin ja onnistuu vetoamaan näiden isänmaallisuuteen hädän hetkellä. Näin tarina rakentaa vähitellen myös sovintoa sisällissodan jälkeen, vaikkakin teema on vain sivuosassa.

Kohtalokas kaivos (La Piste des Navajos, 1968) saattaa viisiosaisen kertomuksen loppuun. Meksikolaiset ovat myymässä apasseille aseita, ammuksia ja muonaa, ja nämä aarteet on kätketty vanhaan hopeakaivokseen. Rauhaa edistääkseen Blueberry ja McClure onnistuvat tuhoamaan aseet ja pääsemään myös Cochisen puheille. Helppoa se ei ole, ja traagisena käänteenä on Crowen kuolema. Kohtalokas kaivos on ehdottomasti sarjan tähän asti paras albumi, josta on ilo huomata, että myös Giraud piirtäjänä tekee jatkuvasti rohkeampia ratkaisuja. Esimerkiksi yökohtausten kuvajaossa (sivut 22, 31, 32) Giraud on selvästi aiempaa luovempi. Tämä näyttää jo suuntaa sille, mihin sarja tulevina vuosina kehittyi. Lapsille suunnattu seikkailu alkoi saada myös vakavampia sävyjä, ja varsinkin Crowen kohtalo tuo mukaan synkempiä sävyjä. Tässä albumissa tulee väistämättä mieleen myös sarjan ranskalainen konteksti, sekä koloniaalisen taakan että kylmän sodan kahtia jakaantuneen maailman käsittely. Blueberry on välittäjä ja rajojen ylittäjä.

Varastettuja salaisuuksia (1952)

”The Only Motion Picture Of Its Kind!” Näin väitettiin Russell Rousen film noir -elokuvan Varastettuja salaisuuksia (The Thief, 1952) julisteessa. Katsoimme juuri Rousen ensimmäisen westernin Nopein ase voittaa (The Fastest Gun Alive, 1956), joka oli persoonallinen muunnelma tutusta teemasta. Omintakeinen on myös Varastattuja salaisuuksia, mutta aivan eri tavalla. Kyse oli Rousen toisesta pitkästä näytelmäelokuvasta, ja se oli kieltämättä rohkea. Ideana oli toteuttaa jännityselokuva kokonaan ilman puhuttua dialogia. Hämmästyttävää elokuvassa on, että monessa kohtaa puhe tuntuu miltei pakosta tulevan esiin. Puhelin soi tuon tuostakin, mutta aina ohjaaja onnistuu välttämään sen, että päähenkilö nostaisi luurin, sanoisi jotakin tai kuulisi jonkun toisen henkilön puhetta! Ensi-iltakierroksellaan Varastettuja salaisuuksia ei menestynyt kovin hyvin, ja tämä on helppo ymmärtää.

Varastettuja salaisuuksia alkaa mukaansa tempaavasti. Päähenkilö Allan Fields (Ray Milland) on silmin nähden synkkien ajatusten riivaama. Katsojalle hahmottuu, että hän on luvattomilla teillä. Pienen vihjeet kertovat, että hän on ydinfyysikko. Hänen toimitaansa seurataan, ja hän jättää salaisia viestejä. Selvästi hän myös kärsii tästä toiminnastaan, pelkää puhelimen soitoa ja yrittää peittää sen laittamalla radion äänen kovempaa. Fields kuvaa salaisia asiakirjoja, ja lopulta hänelle tarjotaan mahdollisuutta kätkeytyä toisen henkilöllisyyden suojiin. Elokuva sijoittuu sekä Washingtoniin että New Yorkiin, ja Yhdysvaltain kongressin rakennuksen valaistu kupoli on kuin painajainen kärsivälle ydinfyysikolle. Sam Levittin kuvaus jää mieleen öisistä katunäkymistä, aidosta film noir -tunnelmasta.

Elokuvan käsikirjoitus on syntynyt ohjaaja Russel Rousen ja tuottaja Clarence Greenen yhteistyönä. Kaksikon oivallus on ollut kylmän sodan vakoilutrillerin toteuttaminen lähestulkoon sanattomasti. Useinhan propaganistisissa elokuvissa käytetään yleviä sanoja liiankin kanssa. Yllättävän tehokkaalta tuntuu kerronta, joka rakentuu vain vihjeiden ja vaikenemisen varaan. Mikä olisikaan oikeampaa vakoilun näkökulmasta kuin hiljainen, huomaamaton toiminta. Samalla on selvää, että Rouse ja Greene ovat halunneet tuoda äänimaiseman hyvin esille: askeleet ja kaiut korostuvat, samoin liikenteen melu, metron äänet, kuulutusten kaukainen kumu, yön hiljaisuus... Myös Herschel Burke Gilbertin musiikki toimii elokuvassa loistavasti.

Haikaralaivue 6–7

Egmont on tehnyt hienoa työtä julkaisemalla Jean-Michel Charlier’n käsikirjoittamaa ja Albert Uderzon piirtämää Haikaralaivue-sarjakuvaa. Lukuprojektini on ollut tauolla vuoden päivät. Viimeksi luin albumit Vaara taivaalla (Danger dans le ciel, 1963), Haikaroiden laivue (L'escadrille des cigognes, 1964) ja Miraget Välimerellä (Mirage sur l'orient, 1965) eli osat 3–5. Nyt ovat vuorossa kaksi seuraavaa albumia. Tiettävästi kahdeksas on tulossa ulos elokuussa, mutta sen olenkin jo lukenut aiemmin Zoom-lehdessä julkaistuna versiona. Tuo kahdeksas oli viimeinen Uderzon piirtämä tarina. Näissä albumeissa Uderzon piirrosjälki on erimomaista, ja vaikka Ranskan teknologisesta ylivoimasta kertovat tarinat voisivat alkaa kyllästyttää, Charlier onnistuu albumi albumilta pitämään mielenkiinnon yllä.

Sarjan kuudes ja seitsemäs osa muodostavat yhden jännitystarinan, joka sijoittuu Grönlantiin. Varastettu hävittäjä (Canon bleu ne répond plus, 1966, suom. 2014) alkaa aiemmista tarinoista tutulla asetelmalla. Laverdure on korjaamassa autoaan ja saa Dijonin varuskunnassa aikaan kaaosta. Tämä ennakoi tulevaa, sillä Laverdure on seikkailun heikko lenkki. Toinen tuttu lähtökohta on se, että sarja korostaa Ranskan aseteknologian edistyneisyyttä. Alussa salaisena operaationa toteutettu uuden Mirage-hävittäjän suunnittelu on saatu päätepisteeseen, ja Mirage IIIE -koneita kaupataan Kanadalle. Tätä ennen niitä täytyy testata arktisissa olosuhteissa, mihin päähenkilöt Tanguy ja Laverdure lähetetään. Useassa Haikaralaivueen tarinassa viitataan kylmän sodan aikakauden asevarusteluun, josta Ranska saa osansa hävittäjäkaupolla. Tällä kertaa kylmän sodan viima on hyytävä, ja tarinan loppupuolella ilmenee, että uuden Miragen kaappausta suunnittelevat tulevat nimenomaan ”idästä”. Näyttää siltä, että vähä vähältä sarjakuva laajensi Ranskan ilmavoimien liikkumatilaa: kun viidennessä albumissa oltiin jo Välimerellä, nyt suuntana ovat arktiset alueet. Kahdeksannessa albumissa Tanguay ja Laverdure seikkailivatkin jo Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, ja yhdeksännessä mentiin Etelä-Amerikkaan.

Sarjan seitsemäs albumi Lento pohjoiseen (Cap Zéro, 1967, suom. 2014) on jatkoa kuudennelle. Tehtävä Grönlannissa on kesken, kun Laverduren Mirage-hävittäjä joutuu vieraan vallan käsiin. Jäin lukemisen jälkeen paljon miettimään päähenkilöiden välistä suhdetta. Laverdure alennetaan perin juurin, jotta hänet voidaan lopussa uudelleen ylentää. Hän antautuu houkutuslinnun pauloihin ja tietämättään lähettää viholliselle signaalia, joka kavaltaa Mirage-kvartetin reitin. Lopussa Laverduren kärsimykset kompensoivat kohtalokkaat virheet, vaikka välillä vihjaistaan, että kuolemakin olisi parempi kuin häpeällinen oikeudenkäynti. Laverdure onnistuu sovittamaan virheensä spektaakkelimaisessa loppukohtauksessa, jossa Tanguay ja Laverdure ottavat vihollisen kuljetusaluksen haltuunsa ja palauttavat kadonneen Miragen tukikohtaan. Samalla tuntuu, että Laverduren heikkous painetaan tietoisesti piiloon. Sankaruus pyhittää virheet. Yhtä kaikki, Haikaralaivue on hienoa, taitavasti piirrettyä ja kerrottua sarjakuvaa. Samalla se avaa näkökulman kylmään sotaan, Ranskan modernisaatioon 1960-luvulla ja teknologiseen kilpavarusteluun.