Kymmenen etsintäkuulutettua (1955)

Harry Joe Brownin ja Randolph Scottin tuottama ja H. Bruce Humberstonen ohjaama Kymmenen etsintäkuulutettua (Ten Men Wanted, 1955) on ennen kaikkea Randolph Scott -elokuva ja tehty hänen tähteyttään rakentamaan. Tätä kuvastaa jo elokuvan ensi-iltajuliste, joka vihjaa Scottin olevan ”ten times bigger than ever before”. Kuvassa muut elokuvan hahmot näyttävät kääpiöiltä kivikovan lännenmiehen rinnalla... Old Tucsonissa Arizonassa kuvattua westerniä on helppo katsoa, mutta viime kädessä katsojan mieleen ei jää erityisempää muistikuvaa, mikä selittyy Humberstonen ohjauksen persoonattomuudella. Tätä katsoessa on ymmärrettävää, että ohjaajalle riitti töitä television lännensarjojen parissa. Humberstonella oli kaiken kaikkiaan pitkä ura, ja hän teki studioille takuuvarmaa työtä lajityypin kuin lajityypin parissa. Häneltä luonnistuivat Charlie Chan -elokuvat, komediat, film noirit, Tarzan-elokuvan ja westernit. Humberstonen uran parhaimpiin kuuluu sujuva rikoselokuva Silmukka kiristyy (I Wake Up Screaming, 1941). On kuitenkin selvää, että Kymmenen etsintäkuulutettua on tuottajiensa Brownin ja Scottin teos, jonka alku ja loppu tuovat mieleen minkä tahansa kaksikon teoksista. Maisematkin ovat pääosin samat kuin muissa Scott-elokuvissa, joita nähtiin säännöllisesti neljästä viiteen vuosittain.

Kymmenen etsintäkuulutettua on tarinana tuttu. Juristi Adam Stewart (Lester Matthwes) saapuu Arizonaan veljensä Johnin (Randolph Scott) luokse. Mukana on poika Howie (Skip Homeier), joka ihastuu Maria Seguraan (Donna Martell). Maria on kuitenkin paikallisen maanomistajan Wick Campbellin (Richard Boone) maanisen ihastuksen kohde. Mustasukkaisuus saa Wickin kutsumaan paikalle kymmenen desperadoa terrorisoimaan seutua ja tekemään selvää jälkeä Stewartin suvusta. Tarinassa ei ole oikeastaan mitään järisyttävää uutta, mutta Wickin patologisuus tekee lopulta vaikutuksen. Erityisen hyytävä on kohtaus, jossa Wick joukkoineen surmaa Adam Stewartin: kylmäverisessä kohtauksessa Wick itse haavoittaa uhriaan ensin kahdesti ennen lopullista surmanlaukausta. Hienon roolin tekee myös Skip Homeier, joka muistetaan Henry Kingin klassikosta Ase kädessä (The Gunfighter, 1950). Sittemmin Homeier näytteli myös muissa Brown-Scott-tuotannoissa, kuten Boetticherin ohjauksissa Pettämätön pistooli (The Tall T, 1957) ja Kuoleman asema (Comanche Station, 1960).

Vaikka Kymmenen etsintäkuulutettua ei ole missään määrin kuolematon western, se on kiinnostavien tekijöiden kohtauspiste. Tuntuu kuin elokuva olisi Brownille ja Scottille sormiharjoitus ennen todellisia, Budd Boetticherin kanssa tehtyjä mestariteoksia. Käsikirjoituksen teki Kenneth Gamet, joka oli yhteistyössä myös André de Tothin kanssa, erityisesti elokuvissa Kostaja vastoin tahtoaan (Man in the Saddle, 1951), Muukalaisen paluu (The Stranger Wore a Gun (1953) ja Miekka ja nuoli (Last of the Comanches, 1953). Kiinnostavaa on edelleen se, että Kymmenen etsintäkuulutettua perustui Irving Ravetchin ja Harriet Frank Jr.:n tarinaan. Ravetch ja Frank tekivät sittemmin yhteistyötä Martin Rittin kanssa, tuloksena muun muassa hieno western Hombre (1967).

Jubal (1956)

Delmer Davesin lännenelokuva Jubal (1956) sai Suomessa nimen Peloton mies, jota kieltäydyn käyttämästä, kun käännös ei mitenkään vastaa itse elokuvaa. Ruotsiksi Jubal käännettiin Ödemarkens hjälte, mutta Ruotsissa se oli Främlingen från vidderna. Davesin elokuva on westernin kaapuun puettu tragedia, ja teoksen nimi on kaikessa lakonisuudessaan päähenkilön etunimi. Ei ihme, että maahantuojilla oli pohdittavaa. Ranskalainen yleisö näki elokuvan nimellä L'homme de nulle part, italialainen nimellä Vento di terre lontane. Suomalainen maahantuoja taisi saada vaikutteita Saksasta, sillä Jubal vääntyi siellä muotoon Der Mann ohne Furcht. Ehkä nimeämisen hankaluus liittyy itse elokuvaan: päähenkilö Jubal Troop (Glenn Ford) tipahtaa alussa kuin taivaasta, huonossa kunnossa, ilman hevosta, ja saa turvapaikan Shep Horganin (Ernest Borgnine) ranchilta. Elokuva perustuu Paul Wellmanin romaaniin, josta Daves teki käsikirjoituksen yhdessä Russell S. Hughesin kanssa. Epätyypillinen western ammentaa Shakespearen Otellosta, ja ehkä katu-uskottavat nimiväännökset pyrkivät palauttamaan elokuvaa lännenelokuvan perinteeseen.

Jubal asettaa rinnakkain paikalleen pysähtyneen ranchin elämän, joka järkkyy muukalaisen tultua, ja tilan ohi vaeltavan uskovaisten yhteisön, joka on matkalla etsimässä luvattua maata. Haave luvatusta maasta tuntuu aluksi lapsellisen yksinkertaiselta, mutta kun sen vastakuvaksi asettuvat ranchin itsetuhoiset intohimot, paremman elämän lupaus alkaa näyttää varteenotettavalta. Shepin puolio Mae (Valerie French) kaipaa pois liitosta ja flirttailee salaa tilan miesten kanssa. Shepin miehiin kuuluva Pinky (Rod Steiger) puolestaan janoaa Maeta itselleen. Traagiset tapahtumat ja väärinkäsitykset ajavat yhteisön lopulta umpikujaan, ja epäonneaan pakeneva Jubal törmää yhä uusiin vaikeuksiin.

Wyomingissa kuvattu Jubal on visuaalisesti näyttävä CinemaScope-tuotanto, ja synkästä sisällöstään huolimatta se on kuvattu pääasiassa kirkkaassa, kuulaassa auringonvalossa. Vaikka Jubalin tarinassa on paljon tuttua, siinä viehättää sekä shakespearelainen traagisuus että keskittyminen ihmisiä liikuttaviin intohimoihin. Shepin mustasukkaisuus ja Pinkyn pidäkkeetön intohimo ovat rankkaa katsottavaa. Jubalista jäävät mieleen myös erinomaiset näyttelijäsuoritukset: Ernest Borgnine on vakuuttava mustasukkaisessa raivossaan, mutta erityisen hieno on Rod Steigerin suoritus Pinkynä. Alussa tuntuu, että Steigerin jokainen repliikki on tarkkaan harkittu, puhdasta kultaa.

Kuolemantuomiopaikka (1943)

William A. Wellmanin ohjaajanuran ehdottomia kohokohtia on vuonna 1943 valmistunut lännenelokuva Kuolemantuomiopaikka (The Ox-Bow Incident), joka on nähty televisiossa viimeksi vuonna 1989. Sen pohjana oli Walter Van Tilburg Clarkin vuonna 1940 ilmestynyt esikoisromaani, josta Wellman innostui suunnattomasti. Elokuvahanke lähti vireille jo vuonna 1941, mutta ilmeisesti Yhdysvaltain ajautuminen toiseen maailmansotaan vaikutti tuotantoyhtiön päätöksiin: Kuolemantuomiopaikan traagisuus ja pessimistisyys eivät olleet sitä, mitä haluttiin tarjota suursotaan lähteneelle kansakunnalle. Elokuvan käsikirjoitti ja tuotti lopulta Lamar Trotti, jolla oli jo takanaan vankkaa western-kokemusta. Ensi-iltaan Kuolemantuomiopaikka valmistui toukokuussa 1943, ja Suomessa se nähtiin vasta sodan jälkeen marraskuussa 1946.

Kuolemantuomiopaikka on veretseisauttava lynkkauselokuva. Vaikka tapahtumat on sijoitettu vuoden 1885 Nevadaan, sen muukalaisvihassa, rasismissa ja epäluulon ilmapiirissä on historiallisen kontekstin ylittävää ajattomuutta. Varmaan elokuva käsitteli myös niitä ajankohtaisia ahdistuksia, jotka Yhdysvalloissa olivat kouriintuntuvasti läsnä sotaa edeltäneessä ja sen aikaisessa yhteiskunnassa. Kerronnan tiiviys tuottaa kuitenkin sellaisen abstraktiotason, että Kuolemantuomiopaikka puhuttelee ajasta ja paikasta riippumatta. Tätä, jos jotakin, lännenelokuvaa voi verrata antiikin tragediaan.


Elokuvan alussa kaksi kulkijaa, Art Croft (Harry Morgan) ja Gil Carter (Henry Fonda), saapuvat pikkukaupunkiin ja rientävät saluunaan. Klassisessa kohtauksessa Gil ja Art taivastelevat baaritiskin yläpuolen maalausta, jossa pimeydestä mies on lähestymässä nukkuvaa kaunotarta. Maalauksen tematiikka on kuin fantastinen vastakuva sille, mitä elokuva lopulta tuo tullessaan. Kuolemantuomiopaikassa ei ole sijaa romanssille, ja vaikka lyhyesti viitataan Gilin mennesseen rakkaussuhteeseen, kuolema valtaa sijaa positiivisilta tunteilta. Pikkukaupunkia ovat riivanneet karjavarkaat, ja kaikkia epäillään. Yhtäkkiä saapuu tieto, että karjankasvattaja Larry Kinkaid on surmattu. Tuota pikaa kaupunkilaiset kokoavat joukon syyllisiä jahtaamaan, ja myös Art ja Gil ajautuvat mukaan. Sheriffi on kaupungista poissa, ja joukon johtoon asettuu entinen konfederaation majuri Tetley (Frank Conroy), joka sonnustautuu vanhaan univormuunsa kuin olisi sotaan lähdössä. Onneton ryhmä löytää Ox-Bow Cayonista kolme nukkuvaa miestä, jotka joutuvat epäilyksen alle. Donald Martin (Dana Andrews) on edellisenä päivänä ostanut karjaa Kinkaidilta, mutta hänellä ei ole kuittia. Martinin seurana on vanhus (Francis Ford, ohjaaja John Fordin veli) ja meksikolainen Juan (Anthony Quinn).

Lopulta syytetyillä ei ole mahdollisuuksia. Tämä on jo alusta lähtien selvää, sillä antiikin tragedian vääjäämättömyydellä tapahtumat etenevät kohti päätepistettään. Vain seitsemän miestä ilmaisee erimielisyytensä, heidän joukossaan Art ja Gil, mutta tällä ei ole vaikutusta päätökseen. Majuri Tetleyllä on mukana myös poika Gerard (William Eythe), jota isä koettaa koulia ”mieheksi”. Kun poika ei suostu antamaan ratkaisevaa iskua hirttotuomion toteuttamiseksi, isä iskee poikansa tylysti maahan. Miltähän tämä kohtaus on vaikuttanut toisen maailmansodan keskellä? Pitkä jakso hirttokukkulalla on toteutettu kokonaan lavasteissa. Tiettävästi Twentieth-Century Fox ei pitänyt projektia kovinkaan merkittävänä, ja budjetin niukkuuden vuoksi suurin osa elokuvaa toteutettiin lavasteissa. Toisaalta juuri tämä epätodellisuus antaa Kuolemantuomiopaikalle erityislaatuisen, allegorisen vivahteen.

Tuotantoyhtiö joutui valmisteluvaiheessa käymään paljonkin neuvotteluja sensoreiden kanssa. Hays Code edellytti, että esivaltaa kuvataan kunnioittavasti. Kun lopussa selviää, ettei Kinkaid olekaan kuollut ja että lynkkaajat ovat syyllistyneet murhaan, alkuperäisromaanissa sheriffi on valmis painamaan asian villaisella. Elokuvassa näin ei kuitenkaan ole, vaan sheriffi (Wilard Robertson) antaa ymmärtää, että jokainen mukana ollut tulee saamaan ansaitsemansa tuomion. Romaanissa käy huonosti myös Tetleylle ja hänen pojalleen: isä surmaa itsensä miekallaan ja poika hirttäytyy. Lamar Trottin ja William A. Wellmanin versiossa poika saa jäädä elämään. Kuolemantuomiopaikassa Martin kirjoittaa kirjeen vaimolleen ennen kuolemaansa, ja tämä jää Gilin haltuun. Romaanissa lukija ei saa koskaan tietää, mitä kirje pitää sisällään. Sen sijaan elokuvaan Trotti kirjoitti kohtauksen, jossa lynkkaysjoukon miehet seisovat alakuloisina ja katuvina baaritiskillä. Gil ottaa esiin kirjeen ja lukee sen. Puheenvuoro omantunnon, ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden merkityksestä voisi olla luettuna naiivi, mutta Henry Fondan viipyilevästi esittämänä se on koskettava päätös tarinalle. Aluksi katsoja ei näe Gilin silmiä, jotka peittyvät Artin lierihatun taakse. Vasta viimeisessä kuvassa näkökulma vaihtuu ja katsoja näkee Gilin samean katseen.

Polttava aurinko (1948)

Kuukauden westerniä ei enää televisiosta tule, joten lännentuokio täytyy varmistaa itse. Erinomaisesti tähän sopii William A. Wellmanin vuonna 1948 Twentieth-Century Foxille ohjaama Polttava aurinko (Yellow Sky). Käsikirjoituksen toteutti W. R. Burnettin kertomuksen pohjalta Foxin luottomiehenä tunnettu, atlantalaissyntyinen Lamar Trotti, joka painotti usein teksteissään etelän näkökulmaa. Trottin kynästä olivat aiemmin kirvonneet käsikirjoitukset Wellmanin westerniin Kuolemantuomiopaikka (The Ox-Bow Incident, 1943) sekä John Fordin Kansan sankariin (Young Mr. Lincoln, 1939) ja Liekehtivään erämaahan (Drums Along the Mohawk, 1939). Polttavassa auringossa huomio kiinnittyy ensimmäisenä alkutekstien aikana kuultavaan musiikkiin, joka kuulostaa tutulta. Tämä ei sinänsä ole epätavallista, sillä elokuvasäveltäjillä on tapana kierrättää aiheitaan. Alfred Newman on tässä käyttänyt uudestaan alkumusiikkiaan Henry Hathawayn elokuvaan Brigham Young (1940), jossa myös oli Trottin käsikirjoitus. Tämä tukee myöhempää vaikutelmaa, että Polttava aurinko on kauttaaltaan säästeliäs musiikin suhteen. Alkukin on vain lainatavaraa.

Polttava aurinko sijoittuu vuoteen 1867. Alussa ryhmä miehiä ratsastaa erämaan poikki, eikä katsojalle heti selviä, mistä on kyse: käynnistys on klassinen. Myöhemmin henkilöt nimetään. Joukossa ovat James Dawson (Gregory Peck), Dude (Richard Widmark), Bull Run (Robert Arthur), Lengthy (John Russell), Half Pint (Henry Morgan) ja Walrus (Charles Kemper). Ryhmä ratsastaa kaupunkiin ja astuu saluunaan. Kohtaus tuo mieleen Kuolemantuomiopaikan, jossa miesten katse nauliintuu baaritiskin takana kohoavaan maalaukseen. Eipä aikaakaan, kun selviää, että Dawsonin vetämä porukka on tekemässä pankkiryöstöä. Polttavan auringon aloitus tekee vaikutuksen klassisuudellaan ja napakkuudellaan!

Karistaakseen takaa-ajajat Dawsonin kopla lähtee ylittämään Death Valleya. Hikisen urakan jälkeen ryhmä törmää Yellow Sky -nimiseen aavekaupunkiin, jossa asuu vain nuori tyttö Mike (Anne Baxter) ja hänen isoisänsä (James Barton). Dudelle selviää pian, että muukalaisiin vihamielisesti suhtautuvilla asukeilla on salaisuus: läheisen vuoren kätköissä on kultaa. Tarina ei ole yllätyksellinen eikä uusi, mutta William Wellman kertoo sen vetävästi. Erityisen onnistunutta on Joseph MacDonaldin mustavalkokuvaus, joka tuo paikoin mieleen aikakauden film noir -tyylin. Dialogissa on kosolti nasevia sutkautuksia, kuten kohtauksessa, jossa Dawsonin koplan jäsenet ajautuvat erimielisyyksiin. Lenghty tokaisee: ”This is a free county. Majority rules.” Kiinnostavaa on myös tarinan vähittäinen historiallistaminen. Isoisä toteaa, miten sota on sekoittanut nuorukaisten elämän. Tämä ennakoi myös lopetusta, jossa Dawson palaa kaidalle tielle yllätyksellisen ratkaisun kautta.

En muista montaakaan lännenelokuvaa, jossa katsoja olisi päässyt kurkistamaan haulikon tähtäimen läpi. Tai ehkä minulla on vain huono muisti... Polttavassa auringossa Dawson nähdään melkein samaan tapaan kuin päähenkilö James Bond -elokuvien alussa:

Vaarallinen romanssi (1959)

Alfred Hitchcockin Vaarallinen romanssi (North by Northwest, 1959) on elokuva, johon on mahdoton kyllästyä. Se valmistui ohjaajan Yhdysvaltain-kauden huippukohdassa, Vertigon (1958) ja Psykon (1960) välissä, ja vetää yhteen monia Hitchcockin elokuvien tunnusmerkkejä: se on äärimmäinen takaa-ajoelokuva, jossa mainosmies Roger O. Thornhill (Cary Grant) joutuu tahtomattaan niin poliisin kuin rikollistenkin takaa-ajamaksi. Samalla trilleri on taidonnäyte, kuten Hitchcock itsekin totesi, siitä miten jännityselokuva ei oikeastaan tarvitse toiminnan sytykkeeksi paljonkaan. Katsojalle moni asia jää hämärän peittoon, mutta silti jokaista kuvaa seuraa silmät kiiluen.

Vaarallisessa romanssissa viehättää myös se, miten elokuvaa voi katsoa eri tavoin eri tilanteissa. Sen voi asettaa kylmän sodan kontekstiin, sitä voi tarkkailla vaihtuvien identiteettien tutkielmana tai tulkita tyylitietoisena metaelokuvana, jossa jokainen kohtaus on ikään kuin sormiharjoitelma siitä, miten sen voisi ylipäätään elokuvallisesti toteuttaa. Hitchcock totesi itse, että filmaukset olivat elokuvaprosessin tylsin vaihe, sillä luova työ oli jo ohi. Vaarallinen romanssi on suunnittelun mestarinäyte. Kuuluisassa peltokohtauksessa voi jännittämisen sijasta kiinnittää huomionsa vain siihen, miten kuvien kompositio ja järjestys on rakennettu. Vaarallinen romanssi näyttäytyy erityisen graafisena elokuvana. Ehkä tätä oireilevat jo alkutekstit, joissa viivojen ja vektoreiden verkostosta muodostuu pilvenpiirtäjän seinä. Lopulta siihen piirtyvät krediitit kuin YK:n päämajan kylkeen kiinnitetyt valomainokset. Myöhemmin elokuvassa Thornhillin pakoa seurataan korkealta rakennuksen katon tasalta, jolloin päähenkilön pyristelyt näyttävät vääjäämättömän turhilta.

Vaarallinen romanssi huipentuu kansallisen monumentin huipulla, Mount Rushmorella Etelä-Dakotassa. Korkeat paikat ja näkymät ylhäältä alas ovat taattua Hitchcockia. Katsojan on turha kysyä, miksi ihmeessä kylmän sodan agentit pyrkivät salakuljettamaan mikrofilmejä maasta näin monimutkaisesti. Sen sijaan jäin pohtimaan Vaarallisen romanssin kuvaa viranomaisista. Salaisen palvelun johtohahmoihin kuuluva Professori (Leo G. Carroll) on kulissien takaisen kylmän sodan aivot, eikä hän paljoakaan piittaa Thornhillin sen paremmin kuin vieraan vallan hyväksi työskentelevän Vandammin (James Mason) seuralaisen Eve Kendallin (Eva Marie Saint) kohtalosta. Salaisen palvelun manipulaattoreille ihmiset ovat vain pelinappuloita, joilla on välinearvoa.

Valkoinen rapsodia (1934)

Busby Berkeleyn ohjaama backstage-musikaali Valkoinen rapsodia (The Gold Diggers of 1935, 1934) oli kolmas lenkki Warnerin Gold Diggers -sarjassa. Talouslaman kurimuksessa rahan fantasiat menestyivät, ja Warner jatkoi hyväksi havaitulla linjalla. Tällä kertaa ohjaimiin pääsi Busby Berkeley, joka oli tullut tunnetuksi sensaatiomaisista koreografioistaan. Valkoinen rapsodia oli Berkeleyn ensimmäinen kokonaan ohjaama näytelmäelokuva, sillä aiemmissa produktioissa hän oli ottanut vastuun vain musiikkinumeroista.

Valkoinen rapsodia alkaa luksushotellissa nimeltä Wentworth Plaza, joka sijaitsee Waxapahachie-järven rannalla. Vauhdikas alku toimii erinomaisesti. Hotellia laitetaan kuntoon tanssillisen täsmällisesti, ja pienet kekseliäät yksityiskohdat tukevat toisiaan. Erityisen herkullinen on hotellin työnjohdon kuvaus. Joka portaalla vakuutetaan alaisille, etteivät he saa palkkaa siksi, että juomarahoja valuu rikkailta asikkailta niin vuolaasti. Tarinan keskiössä on upporikas rouva Prentiss (Alice Brady), joka on myös äärimmäisen saita. Rouvan tytär Ann (Gloria Stuart) ja poika Humbolt (Frank McHugh) elävät niukkuudessa äitinsä alaisuudessa. Annin sulhanen on miljonääri T. Mosley Thorpe (Hugh Herbert), joka mielummin keskittyy kirjoittamaan kirjaa nuuskasta kuin seurustelemaan. Niinpä rouva Prentiss lopulta suostuu päästämään tyttärensä irti. Hän palkkaa hotellissa työskentelevän lääketieteen opiskelijan Dick Curtisin (Dick Powell) tyttärensä partneriksi, kohtalokkain seurauksin.

Backstage-musikaaliksi Valkoinen rapsodia kääntyy, kun hotellissa toteutetaan vuosittainen hyväntekeväisyysrevyy. Virkaheittoimpressaario Nicoleff (Adolphe Menjou), venäläisemigrantin karikatyyri, saa tehtäväkseen näyttämöteoksen toteutuksen. Paradoksaalisessa loppukohtauksessa amatöörimäinen show muuttuu surrealistiseksi, näyttämötilan tuolle puolen venyväksi koreografiseksi spektaakkeliksi, jonka helmenä on laulu ”Lullaby of Broadway”. Berkeleyn visiot ovat uskomattomia. Erityisen työläs oli numero ”The Words Are In My Heart”: 56 valkoista flyygeliä rahdattiin studioon, ja mustiin pukeutunet avustajat siirtelivät niitä huomaamattomasti, jotta flyygeleiden koreografia saatiin toteutettua.

The Day After Tomorrow (2004)

En nähtävästi ole blockbuster-ihminen, koska vasta nyt kirjoitan Roland Emmerichin elokuvasta. Vuonna 2004 valmistunut dystopia The Day After Tomorrow esitettiin eilen televisiossa jo seitsemännen kerran. Emmerich on haastatteluissa todennut pitävänsä globaalia ilmastonmuutosta itselleen tärkeänä mielipidevaikuttamisen teemana. Tätä vaikutustyötä hän on tehnyt Suomessakin, sillä ensi-iltavuonna elokuvasta tuotiin maahan peräti 52 kopiota. Se on huikea määrä. Stuttgartilaissyntyinen Roland Emmerich on vuollut kultaa jo usean kassamagneetin voimin. Tuntuu, että hänen elokuvissaan Hollywood on patrioottisimmillaan. Ajatellaanpa vaikka elokuvia Independence Day: Maailmojen sota (Independence Day, 1996) tai Patriot (The Patriot, 2000). Ei ihme, että The Day After Tomorrow alkaa tähtilipun liehunnalla.

The Day After Tomorrow kiinnostaa ennen kaikkea visualisointiensa vuoksi. Tieteisfiktion oikeuksiin kuuluu toteutumattoman kuvittelu ja mahdollisilla tulevaisuuksilla leikittely. Elokuva perustuu ajatukseen näyttää hitaan muutoksen tulevaisuusskenaario pikakelauksella. Miksikä ei? Fiktio voi kuvata tapahtumia nopeutetusti, mahdottomiakin. Hidasta muutosta olisi vaikeampaa dramatisoida. Roland Emmerichin elokuvissa on usein näyttäviä efektejä, ja tässäkin työtunteja on käytetty säästelemättä Los Angelesia tuhoavien hurrikaanien ja New Yorkia kohtaavan tsunamin kuvittelemiseen. Pidin näistä jaksoista eniten, vaikka totaalisen tuhon näkymät alkavatkin olla jo arkitodellisuutta. Mukana on myös ironiaa, jos elokuvan haluaa niin tulkita. Los Angelesin tuhon kuvauksessa huomio kiinnittyy siihen tapaan, jolla media välittää katastrofia vastaanottimien ääreen kerääntyneelle kansakunnalle. Uutisankkurin on pakko ”todistaa” mullistuksen tuhoista viimeiseen asti, kunnes hurrikaanin heittämä talo pyyhkäisee toimittajan mennessään. Kokonaisen kirjan voisi kirjoittaa Vapaudenpatsaan kulttuurisista representaatioista.  Ranskalaisten 1800-luvun lopulla lahjoittama patsas La liberté éclairant le monde on monessa tarinassa ollut tuhon äärimmäinen näyttämö. Soihdun vajoaminen valtameren aaltoihin merkitsee pimeyden aikakauden alkua. Tieteiselokuvassa patsasta hyödynsi jo Franklin J. Schaffnerin Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968) ja sittemmin patsas on komeillut muun muassa Matt Reevesin Cloverfieldin (2008) julisteessa, päättömänä torsona. Oman kontribuutionsa ovat antaneet ranskalaiset: Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin sarjakuva-albumissa Liikkuvien vetten kaupunki (La cité des eaux mouvantes, 1968) Vapaudenpatsas ottaa ensimmäisenä vastaan valtamereltä kaatuvan hyökyaallon.

Roland Emmerichin elokuvissa globaalin kriisin keskellä päähenkilöt taistelevat ennen muuta perheidensä puolesta. Tällä kertaa tutkija Jack Hall (Dennis Quaid) hiihtää lumen hautaamaan New Yorkiin pelastamaan poikansa Samin (Jake Gyllenhaal). Samalla paljastuu, että muitakin selviytyjiä on. Sam on ystävineen jäänyt loukkoon New York Public Libraryyn, ja hädän keskellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pystyttää kirjarovio. Sivistyksen tuotteet pitävät ryhmän hengissä, kun pakkanen kolkuttelee ovelle. Kokoelmissa on myös Gutenbergin Raamattu, joka nostetaan esille arvokkaana, tuleville polville siirrettävänä kulttuuripääomana. Melkein kaikki muu saa palaa poroksi. No, katsoja onneksi tietää, että arvokkaita kirjoja on muuallakin maailmassa, joten sivistys on pelastettu. The Day After Tomorrow esittää spekulaatioita myös maailmanjärjestyksen mullistuksesta. Kun jääkausi iskee, pohjoisten kansojen täytyy siirtyä etelämmäs. Muuttovirta Yhdysvaltain-Meksikon rajalla kääntyy päinvastaiseksi nykytilanteeseen nähden, mikä on ideana samansuuntainen kuin Sylvestre Amoussoun elokuvassa Africa paradis (2006) kaksi vuotta myöhemmin. Roland Emmerichin maailmassa tästä ei kuitenkaan synny konfliktia. Yhdysvaltain presidentti kiittää puheessaan ”kolmatta maailmaa”, joka ”on ottanut meidät ystävällisesti vastaan”. Elokuvan viimeisissä kuvissa astronautit katsovat alla väikkyvää maapalloa ja toteavat, että sen ilma näyttää kirkkaammalta kuin koskaan aikaisemmin. Tämä antaa orastavan toiveen paremmasta huomisesta, mutta ehkä se viittaa myös siihen, että katastrofin jälkeen ilma on puhdistunut ja ihmiskunta on havahtunut olemaan kuormittamatta planeettaansa jatkossa.