Salaperäinen Pariisi (1932)

Anatole Litvakin Salaperäinen Pariisi (Coeur de Lilas, 1932) alkaa mestarillisesti. Sotilasorkesteri marssii ohi, ja kamera tempautuu liikkeen mukaan. Aikuisten marssista huomio siirtyy lapsiin, jotka seuraavat saamaansa mallia. Eipä aikaakaan kun armeijaleikki muuttuu poliisit ja roisvot -leikiksi. Aloitus on kuvattu ulkona, Pariisin linnoituksilla, ja välillä takaa kuuluu ratapihan häly. Draama käynnistyy, kun lapset löytävät ruumiin, kuolleen tehtaanjohtajan. Loistava, dynaaminen aloituskohtaus herättää monta assosiaatiota: viittaako lasten saama sotilaallinen malli ensimmäisen maailmansodan perintöön, siihen, miten sodan väkivalta siirtyy rauhan ajan väkivallaksi, rikollisuudeksi? On selvää, että Salaperäisen Pariisin alku merkitsee Litvakin siihenastisen uran huippukohtaa. Luin hiljattain Alastair Phillipsin kirjaa City of Darkness, City of Light. Émigré Filmmakers in Paris 1929–1939, jossa Litvakin merkitys nousee vahvasti esiin. Juuri Salaperäisen Pariisin valmistumisen aikaan Litvak puhui julkisuudessa elokuvallisuudesta, joka ei pohjautuisi teatteriin vaan rakentuisi valon, rytmin ja kuvien varaan. Juuri tämä kuvallisuuden korostaminen näkyy Salaperäisessä Pariisissa alusta lähtien. Tyylillisesti elokuva on yhdistelmä erilaisia keinoja. Varsinkin alussa ja lopussa korostuu miljöö, jossa Pariisin liepeet tulevat taltioitua lähes dokumentaarisesti. Hieno on myös jakso, joka on kuvattu Les Hallesin torilla. Hybridisyyttä korostaa kokonaan lavasteissa kuvattu, poeettinen alamaailma, ja teatraaliset kuulustelukohtaukset poliisiasemalla. On mahdollista, ettei Salaperäinen Pariisi ole tyylillisesti aivan sitä, mitä Litvak olisi halunnut tehdä. Tiedetään, että ohjaajaksi kaavailtiin alunperin Maurice de Canongea, mutta Ei koskaan enää rakkautta (Nie wieder Liebe!, 1931) -elokuvan menestys sai tuottajat päätymään Litvakiin. On luultavaa, ettei Litvakilla ollut käsikirjoitukseen niin suurta sananvaltaa, että hän olisi voinut rakentaa elokuvan kokonaan omien visioittensa pohjalta. Mutta toisaalta, juuri tyylillinen hybridisyys tekee Salaperäisestä Pariiista niin kiehtovan.

Coeur de Lilas sai Suomessa nimen Salaperäinen Pariisi, ja se sai ensi-iltansa Helsingissä 28.10.1932. Myös muissa maissa elokuva nimettiin Pariisin kaupunkikuvan näkökulmasta, Tanskassa se oli Fra det mørke Paris ja Portugalissa Sombras de Paris. Epäilemättä Coeur de Lilas on ollut helppo yhdistää siihen Pariisin mytologisointiin, jota oli edustanut jo René Clairin Pariisin kattojen alla (Sous les toits de Paris, 1930). Kun Salaperäinen Pariisi siirtyy laitakaupungin hämäräperäisiin kortteleihin, kamera lähestyy ylhäältä käsin samaan tapaan kuin Clairin elokuvassa. Kameran käyttö on ilmavaa ja äänimaisema kekseliästä. Äänimaisemasta on muuten erikseen todettava, että elokuva päättyy junan pillin kimakkaan vihellykseen, mikä jättää häiritsevän vaikutelman. Clair-henkisyyttä Salaperäiselle Pariisille antaa musiikki. Jo alussa nähdään sokea posetiivari, johon törmätään vähän väliä, hiukan samaan tapaan kuin Aku Korhosen esittämään sokeaan hanuristiin Edvin Laineen Laitakaupungin laulussa (1948). Kapakkakohtauksessa esiintyy myös tunnettu laulaja Fréhel (1891–1951), jonka ronski tyyli tekee vaikutuksen. Kohtaus muistuttaa Litvakin edellistä elokuvaa Ei koskaan enää rakkautta, jossa nähdään saksalainen kabareelaulaja Margo Lion (1899–1989). Baarikohtauksissa on paljon samaa, mikä saa pohtimaan boheemiuden visuaalisia lähtökohtia laajemminkin. Alastair Phillips tulkitsee, että Salaperäisen Pariisin rouheus on pitkälti venäläisten tekijöiden kädenjälkeä. Sisustuksesta vastasi Sergei Pimenoff, Jaltalla vuonna 1895 lavastaja-arkkitehti, joka oli Ranskassa aloittanut uransa Abel Gancen ryhmässä.

Salaperäinen Pariisi tuntuu vievän poeettisen realismin syntysijoille. Itse tarina käynnistyy murhalla, ja ruumiin viereltä löytyy Couer de Lilas -nimellä tunnetun nuoren naisen (Marcelle Romée) käsine. Poliisi André Lucot (André Luguet) soluttautuu alamaailmaan naamioituneena, ja pian hänen ja Coeur de Lilas'n välille syntyy suhde. Kuppiloiden kuningas on kuitenkin Martousse (Jean Gabin), joka on sekaantunut rikokseen. Tämä on varhaisimpia Gabinin keikariroiston rooleja, ja tässä hänen habituksensa tuo jo mieleen myöhemmät suurroolit, varsinkin Julien Duvivierin Pépé le Mokon (1937). Ranskalaisen elokuvan kestotähdistä mukana vilahtaa myös Fernandel, iloluontoisen hääseurueen seremoniamestarina. Salaperäinen Pariisi huipentuu Marnejoella, jossa ohjaaja kytkee yhteen kaksi vastakkaista tunnelmaa. Samalla kun Lilas ymmärtää Andrén olevan poliisi, tanssiva hääseurue tuppauttuu draaman keskelle.

Salaperäisestä Pariisista voisi kirjoittaa paljonkin. Nyt kun sitä katsoo, alkaa tuntua, että nimenomaan Anatole Litvak on olennainen linkki 1930-luvun ranskalaisen rikoselokuvan ja 1940-luvun yhdysvaltalaisen film noirin välillä, varsinkin kun juuri Litvak myöhemmin Hollywoodissa kunnostautui rikoksen taiturina. Ei liene sattumaa sekään, että hän teki vuonna 1947 uusintafilmatisoinnin Marcel Carnén ja Jacques Prévertin Varjojen yöstä (Le Jour se lève, 1939) nimellä Pitkä yö (The Long Night). Salaperäisestä Pariisista täytyy mainita myös nimiroolin tulkitsija Marcelle Romée (1903–1932). Tämä karismaattinen tragedienne ehti esiintyä vain neljässä elokuvassa. Hän kärsi masennuksesta, karkasi hoitolaitoksesta ja hukuttautui Seinejokeen 3. joulukuuta 1932. Salaperäisessä Pariisissa juuri hän pitää elokuvan jännitettä koossa, alun melankolisista tunnelmista aina lopun hallusinaatioihin asti. Elokuvan jälkeen jäin miettimään, vaikuttikohan Marcelle Roméen kohtalo siihen, että Litvak myöhemmin käsitteli usein depressiota, varsinkin  vuonna 1948 valmistuneessa Käärmeenpesässä (The Snake Pit).

Ei koskaan enää rakkautta (1931)

Ei koskaan enää rakkautta (Nie wieder Liebe!, 1931) oli Anatole Litvakin toinen ohjaus. Ura ohjaajana oli alkanut UFA:n studioilla edellisenä vuonna komedialla Dolly kunnostautuu (Dolly macht Karriere, 1930).  Ei koskaan enää rakkautta on huippukiinnostava myös siksi, että se merkitsi alkusysäystä toiselle nomadiselle elokuvantekijälle, Max Ophülsille, joka oli mukana apulaisohjaajana, saamassa oppia ikätoveriltaan, joka oli jo ehtinyt kouliintua niin Pietarissa kuin Pariisissakin. Ophüls ohjasi ensimmäisen pitkän elokuvansa Das verliebte Firma vuonna 1932. Tilanne oli monella tapaa kiinnostava, sillä Berliini, Pariisi, Lontoo ja Wien muodostivat ylirajaisen elokuvapiirin, jossa tekijät liikkuivat, ja myös markkina-alue oli yhteinen. Useista elokuvista tehtiin säännönmukaisesti saksan-, ranskan- ja englanninkieliset toisinnot samalla kertaa. Niinpä Ei koskaan enää rakkautta kuvattiin myös ranskaksi nimellä Calais-Douvres (1931). Käytäntö jatkui 30-luvun puoliväliin asti, eikä se ehkä päättynyt vain äänielokuvan standardisoitumiseen vaan poliittisten olosuhteiden muutokseen.

Ei koskaan enää rakkautta on kiinnostava ihmisten risteysasema. Litvakin ja Ophülsin lisäksi huomio kiinnittyy tuottaja Gregor Rabinovitschiin. Vuonna 1889 Kiovassa syntynyt tuottaja siirtyi monien elokuva-alan ammattilaisten tapaan Pariisiin lokakuun vallankumouksen jälkeen. Juuri siellä ukrainalaissyntyiset tekijät kohtasivat, ja Anatole Litvak pääsi apulaisohjaajaksi Rabinovitschin tuottamaan ja Alexander Volkoffin ohjaamaan Casanovaan (1927). Vuodesta 1928 lähtien Rabinovitsch toimi Berliinissä, ja juuri hän antoi Litvakille mahdollisuuden ohjata esikoiselokuvansa Dolly kunnostautuu. Rabinovitsch auttoi alkuun monia muitakin tekijöitä: hän tuotti muun muassa itävaltalaisen Willi Forstin esikoiselokuvan  Schubertin lemmentarina (Leise flehen meine Lieder, 1933) yhdessä Arnold Pressburgerin kanssa. Juutalaisen syntyperänsä vuoksi Rabinovitschin täytyi paeta takaisin Pariisiin vuonna 1934. Hän kuoli Münchenissä vuonna 1953.

Ei koskaan enää rakkautta on kevyt musiikkikomedia, jonka alku sijoittuu Yhdysvaltoihin, vaikka vapaudenpatsas näyttääkin moneen kertaan kopioidussa VHS-nauhassa aika robustilta. Alkukuvan jälkeen seuraa hieno kamera-ajo New Yorkin öisten mainosvalojen halki, ja myöhemminkin Litvakin ohjauksessa on teknisiä oivalluksia ja ketterää kameran käyttöä. Itse tarinan keskiössä on playboy Sandercroft (Harry Liedtke), jonka palvelija Jean (Felix Bressart) pitää tilikirjaa kaikista isännän naisseikkailuista ja niiden kustannuksista. Mieleen tulee Leporellon rooli Mozartin Don Giovannissa. Lopulta Sandercroft päättää ryhtyä selibaattiin ja lähtee merille Odysseus-purrellaan. Viisi vuotta laiva ehtii seilata, kunnes Englannin kanaalista miehistö pelastaa hätään joutuneen uimarin Gladys O'Holloranin (Lilian Harvey), joka väittää olleensa uimassa Doverista Calais'hen. Eipä aikaakaan, kun Sandercroftin elämä on raiteiltaan. Tarina huipentuu Nizzassa, hotelli Negrescossa, ja loppukuvissa Odysseus-laivan nimikin muuttuu Gladysiksi: Sandercroftin harharetket ovat päättyneet. Kuten tämä kuvaus kertoo, juoni ei ole erityisen syvällinen, mutta juuri tällaisia höyhenenkevyitä komedioita 30-luvun alussa tehtiin paljon. Elokuva perustuu Julius Berstilin (1883–1975) romaaniin Dover-Calais, joka oli ilmestynyt vuonna 1926. Juutalaistaustainen Berstl asui toisen maailmansodan aikana Iso-Britanniassa ja työskenteli BBC:n palveluksessä kirjailijana ja kääntäjänä. Eläkkeelle jäämisensä jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1951 ja kuoli Santa Barbarassa 1975.

Jos sallitte, vielä yksi henkilö. Ei koskaan enää rakkautta perustuu Anatole Litvakin ja Irma von Cuben käsikirjoitukseen. Jo esikoiselokuvassaan Litvak oli työskennellyt kirjailija Irma von Cuben (1899–1977) kanssa, ja yhteistyö jatkui viisi vuotta myöhemmin Mayerlingin murhenäytelmässä (Mayerling, 1936). Myös Irma von Cube päätyi sittemmin Hollywoodiin. Hän sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 1948 Johnny Belindan (ohjaus: Jean Negulesco) käsikirjoituksesta. Saksalaista kulttuuria hän salakuljetti Yhdysvaltoihin käsikirjoittamalla Clarence Brownin ohjauksen Säveltäjän unelma (Song of Love, 1947), joka kertoo Robert Schumannin ja Clara Wieckin rakkaustarinan.

Master and Commander: Maailman laidalla (2003)

Katsoin sivusilmällä Peter Weirin ohjauksen Master and Commander: Maailman laidalla (Master and Commander: The Far Side of the World, 2003), joka perustuu Patrick O'Brianin romaanisarjaan. Napoleonin sotien aikaan sijoittuva draama tapahtuu lähes kokonaan veden varassa, lukuun ottamatta piipahdusta Galápagossaarille. Brittiläisen HMS Surprisen kapteeni Jack Aubrey (Russell Crowe) komennetaan ajamaan takaa ranskalaista kaapparialusta Acheronia, ja vaikka yhden aluksen nujertaminen kaukana Euroopan taistelutanreista näyttäytyy mitättömänä missiona, se on Aubreylle paitsi velvollisuus myös pakkomielle. Maailman laidalla tuo mieleen Bounty-laivan kapinaa kuvaavat elokuvat, joita on tehty mykkäkaudesta lähtien. Peter Weirin tulkinnassa kapinaa ei varsinaisesti tapahdu, mutta lähellä käydään. Jo nimensä puolesta Master and Commander kertoo sääty-yhteiskunnasta, jyrkästä erosta päällystön ja miehistön välillä. Aubrey soittaa iltaisin ystävänsä lääkäri Stephen Maturinin (Paul Bettany) kanssa viulu- ja selloduota, ja miehistön kapinamieltä hallitaan alkoholin säätelyllä. Loppua kohti ero kuroutuu umpeen ylevien tavoitteiden keskellä.

Elokuvan merenkäyntijaksot ovat vaikuttavia, mutta epäuskon tuntu valahtaa katsojaan, kun pikapikaa Kap Hornin kierrettyään HMS Surprise tavoittaa Galápagossaaret. Master and Commander sijoittuu vuoteen 1805, ja yllättävää on, että laivan lääkäri osoittautuu Charles Darwinin tutkimustulosten ennakoijaksi. Darwinhan saapui HMS Beaglellä Galápagossaarille 26 vuotta myöhemmin vuonna 1831. Mutta historian kulku ei muutu, sillä Stephen Maturinin näytteet jäävät taakse, kun ranskalaisen aluksen takaa-ajo saa aikalaiset tieteen sijasta mittelemään voimiaan sotatantereella.

Hiihtopartio (1940)

YLE Teema esitti joulukuussa Lew Landersin ohjaaman ja Paul Hustonin käsikirjoittaman sotaelokuvan Hiihtopartio (Ski Patrol, 1940), joka keräilijä Jarmo Raition ansiosta nousi päivänvaloon yli seitsemän vuosikymmenen jälkeen. Elokuva esitettiin Ruotsissa vuonna 1940 nimellä Jägarpatrullen, mutta Suomeen tämä Universalin tuotanto ei saapunut. Suomen ensi-ilta oli vasta vuonna 2011 elokuvateatteri Orionissa. Hiihtopartio kytkeytyy siihen kansainväliseen mediahuomioon, jota talvisota herätti. Paavo Nurmi ja Taisto Mäki lähtivät tammikuussa 1940 Yhdysvaltoihin ”juoksemaan Suomelle myötätuntoa ja rahaa”. Saikohan Hiihtopartio alkunsa siitä julkisuudesta, jota Nurmi ja Mäki onnistuivat kokoamaan, varsinkin kun elokuvan keskeisiin hahmoihin kuuluu Paavo Luuki -niminen henkilö?

Pienen Suomen taistelu ylivoimaista vihollista vastaan herätti paljon huomiota lehdistössä, ja se sai aikaan muitakin kulttuurintuotteita kuin Lew Landersin Hiihtopartion. Kirjailija ja urheilutoimittaja Paul Gallico oli suuri Paavo Nurmi -fani ja kirjoitti talvisodan innoittamana novellin ”Stop Watch”, jossa yhdysvaltalainen toimittaja kohtaa pikajuoksijan talvisodan jäätävässä helvetissä. Kymmeniä nuorten romaaneja kynäillyt Roy J. Snell puolestaan julkaisi vuonna 1940 poikakirjan The Ski Patrol, jolla ei nimestään huolimatta ole yhteyttä Universalin tuottamaan elokuvaan. Snellin romaanissa joukko amerikkalaisia nuoria on hiihtoretkellä Suomessa mutta päätyykin metsästämään karhuja ja natseja... Innostuin tilaamaan kirjan antikvariaatista, mutta se ei ole vielä saapunut. Kiinnostavaa nähdä, minkälainen kuva talvisodasta siinä rakentuu.

Hiihtopartio alkaa vuoden 1936 talviolympialaisista, jotka todellisuudessa käytiin Garmisch-Partenkirchenissä. Oli yleisesti tiedossa, että suomalaiset ovat talviurheilukansaa. Johdanto-osuus onkin Hiihtopartion paras jakso: katsoja tutustuu suomalaiseen mäkihyppääjään Paavo Luukiin (Edward Norris) ja hiihtäjä Viktor Ryderiin (Philip Dorn). Viktor kisailee 18 kilometrin hiihdossa neuvostoliittolaista Ivan Dubrovskia (Reed Hadley) ja yhdysvaltalaista Dick Reynoldsia (John Arledge) vastaan. Viktor pelastaa Ivanin rotkosta ja antaa naapurimaan edustajalle mahdollisuuden voittaa kultamitalin. Dick puolestaan lausuu kauniita sanoja olympia-aatteesta ja kansojen veljeydestä. Eipä aikaakaan, kun kaikki muuttuu, sota puhkeaa, Dick saapuu vapaaehtoiseksi talvisotaan ja Ivankin saa lopulta maksaa velkansa Viktorille.

Näyttää selvältä, että Hiihtopartion idea syntyi kevättalvella 1940 ja elokuva pyrittiin saamaan nopeasti valmiiksi. Ensi-ilta koitti toukokuussa, jolloin talvisota oli jo ehtinyt päättyä. Henkilöiden nimet on aivan kuin revitty tietosanakirjasta, sillä tarinassa seikkailee tuttuja nimiä, Engel, Simberg, Vallgren, Gallen... Suomalaisesta metsämökistä löytyy niin olympiamitalisti kuin nobelistikin. New Yorkissa Hiihtopartio esitettiin elokuvateatteri Rialtossa 20.5.1940, ja seuraavana päivänä New York Timesin kriitikko totesi, että teos on todellakin ”studio-made rush job”. Kriitikko kiinnitti huomiota myös siihen, että elokuva on toisinto Karl Hartlin ja Luis Trenkerin elokuvasta Tuomittu pataljoona (Berge in Flammen, 1931), jossa itävaltalaiset joukot taistelevat Alpeilla italialaisia vastaan ensimmäisessä maailmansodassa. Hartlin ja Trenkerin elokuva löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta ja, toden totta, paljon on kopioitu suoraan, muun muassa joukkojen sotaanlähtö kansan hurratessa. Ehkäpä itävaltalainen lähtökohta selittää sitä, miksi Hiihtopartion Suomi muistuttaa alppimaata ja miksi – kanteleen soitosta huolimatta – elokuvan kansa on etnografinen risteytymä suomalaisista ja itävaltalaisista. Jo New York Timesin kriitikko kiteytti vaikutelman, jonka varmasti moni katsoja jakoi vuonna 1940: ”The heroic defense of the Finns certainly deserves a better cinema memorial than this.”

Eriskummallinen klubi (1923)

Venäläinen näyttelijä Ivan Mozžuhin (1889—1939) muutti Pariisiin lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa vuonna 1919 ja noui välittömästi parrasvaloihin, ensin näyttelijänä ja sittemmin myös ohjaajana. Venäläiset emgirantit muovasivat merkittävästi 20- ja 30-lukujen ranskalaisen elokuvan ilmettä, ja tästä Mozžuhinin yhdessä Alexandre Volkoffin kanssa ohjaama Eriskummallinen klubi (Le Brasier ardent, 1923) on loistava esimerkki. Itse asiassa ensimmäinen emigranttielokuva, Jakov Protazanovin ohjaama ja Mozžuhinin käsikirjoittama L'angoissante aventure (1920) kuvasi välillisesti pakolaisille tuttuja maisemia Krimiltä Konstaninopoliin ja Marseillesta Pariisiin.

Eriskummallinen klubi alkaa elokuvahistorian vaikuttavimpiin kuuluvalla painajaiskohtauksella. ”Elle” (Natalia Lisenko) vääntelehtii sängyssä ja näkee toinen toistaan puistattavimpia näkyjä. Mies (Ivan Mozžuhin) vetää häntä käsistä ja hiuksista kohti roviota. Tuokiota myöhemmin sama mies lyö puukon rintaansa kirkon portailla. Nopea leikkaus ja taitava toonauksen ja tinttauksen luoma värillisyys jäävät mieleen. Lopulta nainen herää, ja katsoja siirtyy avioliittodraaman keskelle. Painajaisten aiheuttajaksi paljastuu salapoliisiromaani A travers la jungle humaine. Sourvenirs de célèbre détective ...Z. ja erityisesti sen mystinen sankari herra Z (Ivan Mozžuhin)

Eriskummallisen klubin keskiössä on vanhempi aviomies (Nicolas Koline), joka haluaisi muuttaa pois, mutta vaimo haluaa pysyä Pariisissa. Mies on mustasukkainen vaimostaan, ja ohjaaja-Mozžuhin luo huikeita näkymiä miehen epäluulon kuvitukseksi. Ennen pitkää hän marssii Trouve Tout -nimiseen agentuuriin, jossa on kokonainen armeija psykologi-detektiivejä. Eipä aikaakaan, kun Z on palkattu tutkimaan vaimon itsepintaista haluttomuutta lähteä matkaan. Loistavassa jaksossa syyksi ei paljastuu salainen suhde vastakkaiseen sukupuoleen vaan palava rakkaus Pariisiin. Z ja ”Elle” luettelevat hurmioituneena Pariisin ihmeellisyyksiä, minkä aikana Mozžuhin loikkaa nojatuolin käsinojien päälle esittämään Eiffel-tornia ja seisoo välillä päälläänkin:

— L'avenue du Bois et son flot de voiture! ...
— Les grands boulevards, le soir, sous la pluie! ...
— Notre-Dame de Paris! ...
— La Tour Eiffel! ...
— Les revues à grand spectacle... Symphonie des couleurs... Hardiesse des lignes.

 Lähes kaksituntisen elokuvan kohtaukset ovat järjestään pitkiä, mutta samalla ne ovat vangitsevia. Katsoja voi uppoutua syksyllä 1922  kuvattuun autoajeluun Pariisin bulevardeilla ja nähdä alamaailman bakkanaalin, jossa tanssitaan kuolemaan asti. Elokuvan loppu on arvattava mutta kuitenkin yllätyksellinen. Aviomies, le mari, palaa yksin kotikonnuilleen Etelä-Amerikkaan, kun valtamerihöyry Liberté häipyy viimeisissä kuvissa horisonttiin.

Heidi (1937)

Allan Dwanin ohjaama Heidi (1937) kuuluu Shirley Temple -elokuvien parhaimmistoon. Samaan hengenvetoon on todettava, ettei rima ole kovin korkealla, sillä Temple ei lopulta päässyt ykkösrivin ohjaajien elokuviin. Helmikuussa 2014 menehtynyt Temple teki merkittävän uran lapsitähtenä ja ansaitsi aikuisena elantonsa diplomaattina muun muassa Ghanassa ja Tšekkoslovakiassa. Heidin ohjaaja, kanadalaissyntyinen Allan Dwan (1885–1981) oli Hollywoodin tuotteliaimpia tekijöitä, jonka filmografia kattaa yli 400 nimikettä, monet toki 1910-luvun lyhytelokuvia. Heidi perustui sveitsiläisen Johanna Spyrin romaaniin, joka oli ilmestynyt alunperin jo 1880-luvulla. Orpotytön tarina on sittemmin elänyt monina filmatisointeina.

Heidi alkaa samalla tavoin kuin lukemattomat kirjallisuusfilmatisoinnit: valkokankaalla nähdään kirja, jonka lehdiltä elokuvan krediittitiedot avautuvat. Dwanin ohjaus perustuu Walter Ferrisin ja Julien Josephsonin käsikirjoitukseen, joka on yhdistelmä alkuperäisteosta ja Hollywood-konventioita. Muistaakseni jo D.W. Griffith totesi, että hyvä elokuva päättyy joko suudelmaan tai takaa-ajoon. Heidin lopussa nähdään talvinen takaa-ajo, jossa isoisä ja Heidi kiitävät Frankfurtin kaduilta maaseudun rauhaan.

Shirley Templen roolisuorituksen lisäksi mieleen jää isoisää esittävä Jean Hersholt, tanskalaissyntyinen näyttelijä, joka oli aikanaan esiintynyt mm. Erich von Stroheimin Ahneudessa (Greed, 1924). Erityisen silmiinpistävä on englantilaisen hovimestarin Andrewsin hahmo. Alkuperäisromaanissa ja muissa filmatisoinneissa hovimestari on Sebastian, mutta Twentieth-Century Foxilla oli käytettävissään Brightonissa syntynyt Arthur Treacher (1894–1975), joka tuli Hollywoodissa tunnetuksi ”täydellisenä hovimestarina”. Tuntuu, että Heidiin on tietoisesti rakennettu kohtauksia, joissa Treacher pääsee esittämään komedialliset kykynsä. Treacher oli ehtinyt esiintyä Templen kanssa jo aiemmin, ja samaan aikaan hän näytteli hovimestari Jeevesiä P. G. Wodehousen tarinoihin perustuvissa elokuvissa Thank You, Jeeves! (1936) and Step Lively, Jeeves (1937).

Nyt vasta ymmärrän: tästähän Stephen Fry on saanut innoitusta loistavaan Jeeves-tulkintaansa!

L’équipage (1935)

Anatole Litvakin varhaistuotannosta Mayerlingin murhenäytelmä (Mayerling, 1936) on jäänyt muistiin, mutta edellisenä vuonna valmistunut L’équipage (1935) on selvästi harvinaisempi, unohdettu teos. Elonet-tietokannan mukaan se sai Suomen ensi-illan Capitolissa 17.11.1935, mutta suomenkielistä nimeä en ole onnistunut löytämään. L’équipage viittaa ”miehistöön”, ja tässä Joseph Kesselin romaaniin perustuvassa teoksessa keskiössä ovat lentäjät ja heidän keskinäinen solidaarisuutensa. Maurice Tourneur oli tehnyt Kesselin romaanista mykkäelokuvan jo vuonna 1928. L’équipage kuuluu niihin 30-luvun elokuviin, joissa käsitellään ensimmäisen maailmansodan muistoa. Sen voi kytkeä siihen pasifismin aaltoon, joka nousi muistuttamaan sodan mielettömyydestä – tilanteessa, jossa Saksan poliittiset olot olivat kiristyneet ja Espanjan sisällissota oli lähempänä kuin aikalaiset ehkä osasivat odottaa.

L’équipage tekee vaikutuksen erityisesti aloituksellaan ja lopetuksellaan. Ensimmäisessä kohtauksessa ollaan rautatieasemalla, jossa joukot ovat lähdössä rintamalle. Jean Herbillon (Jean-Pierre Aumont) hyvästelee äitinsä (Suzanne Desprès). Pikkuveli-Georges (Serge Grave) tulee vaunuun asti saattamaan, mutta yhtäkkiä Jean luikahtaa hyvästelemään nuorta naista, Deniseä (Annabella), jonka hän on tavannut vasta vuorokautta aikaisemmin. Elokuvaa ei eksplisiittisesti sijoiteta aikaan tai paikkaan, mutta vähitellen käy ilmi, että ollaan ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa. Kun Jean kertoo Deniselle joukko-osastonsa, laivueen 37, tämä säpsähtää, mutta katsoja ei vielä tiedä, mistä on kyse. Myöhemmin selviää, että Denise on oikealta nimeltään Hélène. Jean ymmärtää vasta myöhemmin, että rakastettu on naimisissa luutnantti Mauryn (Charles Vanel), Jeanin tulevan työparin, kanssa.

Harvassa ovat ne 30-luvun kolmiodraamat, joissa kaikki osapuolet säilyvät hengissä, eikä L’équipage ole poikkeus. Tässä teoksessa Jean kohtaa kohtalonsa yksinäisellä retkellä Mauryn kanssa. Molemmat haavoittuvat, mutta Jean menehtyy puristaen Denisen kuvaa. Tarinan vaikuttavin päätös on kuitenkin vasta tulossa. Kolmiodraama suhteutuu laajempaan ihmissuhteiden kudokseen, kun kyynelehtivä Georges saapuu Mauryn sairasvuoteen äärelle tiedustelemaan isoveljensä viimeisistä hetkistä. Vaikuttavaa tässä ratkaisussa on se, että Jeanin, Denisen ja Mauryn suhde on vain mitätön osa sitä kärsimyksen määrää, jota sota jatkuvasti tuottaa. L’équipage ei ole kokonaisuutena virheetön,ja välillä tuntuu, että melodraaman ja realististen sotakuvien välillä on kuilu. Mutta loppu saattaa maailmat järkyttävästi yhteen.

L’équipage kannattaa paitsi katsoa myös kuunnella: musiikista vastaa Mayerlingin murhenäytelmän tapaan Arthur Honegger, Les Six -ryhmän jäsen.