Cavalleria rusticana ja Pajazzo Kööpenhaminassa

Kööpenhaminassa saivat 17. joulukuuta 2011 ensi-iltansa Pietro Mascagnin Cavalleria rusticana ja Ruggiero Leoncavallon Pajazzo, edellinen Kasper Holtenin, jälkimmäinen Paul Curranin ohjauksena. Holten oli pitkään Det Kongelige Teaterin johtajana ja nosti Kööpenhaminan huipulle. Nyt Holten on palannut Kööpenhaminaan ohjaustyöllä, joka on poikkeuksellisen haastava. Cavalleria rusticanan syntyaikaan Pietro Mascagni oli vasta 26-vuotias, ja voi väittää, että teos on toiminnalliselta kannalta hankala: musiikki on puhdasta kultaa, mutta ohjaukseen liittyy sudenkuoppia. Tuoreessa produktiossa kaikki toimii yllättävän hyvin. Näyttämökuvana on leveä portaikko, joka levittäytyy katsojan eteen koko lavan leveydeltä. Draamasta rakentuu lopulta tilallinen, kun laulajat ja kuoro siirtyvät askelmalta toiselle. Ylhäällä on kirkon portico, joka on paikkana sikäli merkityksellinen, että Santuzza, loistavasti laulanut Susanne Resmark, on alussa ajettu yhteisön ulkopuolelle. Hänellä on suhde Turidduun (José Cura), joka puolestaan flirttailee Lolan (Hanne Fischer) kanssa. Lyhyt teos kulminoituu Lolan aviomiehen Alfion (Fredrik Zetterström) ja Turiddun kaksinkamppailuun. Sisilialaiseen maalaiskylään sijoittuva ooppera on kohtalonomaisen traaginen: lopussa Turiddu kohtaa Alfion aivan kuin tietäen mitä tuleman pitää. Esityksen ehdoton tähti oli argentiinalainen tenori José Cura, joka on esittänyt roolia paljon. Hän on näyttelijänä loistava ja vangitseva, mutta tunnettu myös siitä, että hän voi fraseerauksessa laittaa mutkia suoriksi. Minuun vetosivat erityisesti lopun jäähyväiset äidille.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Leoncavallon Pajazzo. Näyttämökuvan suhteen ratkaisu oli nerokas. Pajazzossa käytettiin samaa portaikkoa kuin Cavalleria rusticanassa, mutta kaikki on muuttunut raunioksi. Yhdysvaltain liput siellä täällä viittaavat siihen, että tapahtumat sijoittuvat Etelä-Italiaan hieman sen jälkeen, kun liittoutuneiden joukot ovat nousseet maihin. Oopperan keskiössä oleva teatteriseurue tuntuu yhdysvaltalaisten viihdytysseurueelta, joka on tuomassa aineellisen kurjuuden keskellä eläville italialaisille hetkellisen eskapistisen nautinnon. Idea toimii siinä mielessä, että alkuperäisessä teoksessa nimenomaan nostetaan esiin kysymys fiktion ja toden suhteesta. Prologissa Tonio, roolissaan erinomaisesti onnistunut Frederik Zetterström, korostaa intohimojen merkitystä, ja draamassakin ”todelliset” ja ”kuvitellut” tunteet punoutuvat, kun teatteriseurueen Canio (José Cura) ei kykene pidättelemään mustasukkaisuuden tunteitaan vaan surmaa puolisonsa Neddan (Sine Bundgaard) ja tämän rakastajan Silvion (Palle Knudsen). Canion roolisa José Cura oli vielä vaikuttavampi kuin Turidduna. Viimeiset sanat ovat hyytävät: ”La Commedia è finita!”

Kaiken kaikkiaan Cavalleria rusticanan ja Pajazzon yhteisproduktio oli erittäin onnistunut, ja varsinkin Pajazzossa kapellimestari Stefano Ranzanin kädenjälki oli loistavaa.

Armottomat (1966)

Arhur Pennin Armottomat (The Chase, 1966) herätti ensi-iltansa aikoihin ristiriitaisia tunteita. Taustalla oli varmaankin monta tekijää, amerikkalaisen pikkukaupungin karikatyyrinomainen kuvaus, suorasanainen rasismin kritiikki ja uudenlaisen seksuaalimoraalin avoin käsittely, mutta varmaankin myös se, että elokuvan johtopäätökset ovat pessimistisiä. Nuori Blubber (Robert Redford) on karannut vankilasta, ja hänen vapaudenkaipuunsa on tuomittu epäonnistumaan. Vastakuvana on pikkukaupungin ahdistava ilmapiiri. Lauantai-illan huumassa kontrolli katoaa, ja vaikka aktiivisia pahantekijöitä on vain vähän, enemmistö sallii kaiken tapahtua. Kaupungin sheriffi Calder (Marlon Brando) on paikallisen pohatan valitsema, mutta osoittaa lopulta suoraselkäisyytensä yrittäessään taata Blubberille rehellisen oikeudenkäynnin. Brandon ja Redfordin lisäksi tähtikaartissa loistavat Jane Fonda, Robert Duvall, James Fox, Angie Dickinson ja Miriam Hopkins. Armottomat perustuu Horton Footen näytelmään ja käsikirjoitus on Lillian Hellmanin käsiala. Nyt katsottuna tuntuu, että käsikirjoituksessa on ripaus Tennessee Williamsin henkeä. Kaikilla elokuvan henkilöillä tuntuu olevan haava tai kaipaus johonkin saavuttamattomaan.

39 askelta (1935)

Alfred Hitchcockin jännityselokuvaa 39 askelta (The 39 Steps, 1935) kutsutaan usein ohjaajansa ensimmäiseksi mestariteokseksi. Tuntuu, että kameran käyttö on alusta lähtien luistavaa. Alun music hall -kohtaus on Hitchcockin tuotannon helmiä. Kamera vaeltaa yleisön keskuudessa ja vähitellen löytää päähenkilön, Richard Hannayn (Robert Donat). Nyt katsottuna huomio kiinnittyy myös elokuvan huumoriin. Varmasti Hitchcockista voisi kirjoittaa tutkimuksen komediaohjaajana, mutta Hollywoodissa komediallisuus jäi sittenkin pieneen rooliin, jännityksen suolaksi. Toki Yhdysvalloissa valmistui harvemmin esitetty komedia Herra ja rouva Smith (Mr. and Mrs. Smith, 1941), mutta silti 39 askelta ujuttaa taitavasti yhteen jännitystä ja huumoria, alusta loppuun. Hitchcock antaa tarinalle melkein screwball-komediamaisia piirteitä kuvatessaan Hannayn seikkailua Skotlannissa nuoren naisen, Pamelan (Madeleine Carroll), kanssa.

Julkaisimme lokakuussa John Buchanin romaanin, johon Hitchcockin elokuva perustuu. Kun Buchanin 1910-luvulla ilmestynyt jännäri kohdistaa pelot suoraan saksalaisiin, elokuvassa salaliiton kytkennät ulkovaltoihin jäävät lopulta mainitsematta, vaikka epäilemättä vuoden 1935 katsojat osasivatkin vetää oikeat johtopäätökset. Hitchcockin elokuvan lisäystä on myös alun ja lopun music hall, joka toimii ratkaisun näyttämönä. Buchanin romaanissa loppukohtaus sijoittuu meren rannalle, jossa salajärjestön nimi, 39 askelta, saa selityksensä. Hitchcockin elokuvassa se taitaa jäädä arvoitukseksi. Buchanilla askeleet ovat pikemminkin askelmia!

Hyökyaalto (1942)

Jean Gabin näytteli toisen maailmansodan aikana kahdessa Hollywood-elokuvassa, joista ensimmäinen oli Archie Mayon nimiin kreditoitu ohjaus Hyökyaalto (Moontide, 1942). Ohjaustyön aloitti Fritz Lang, joka kuitenkin lähti kesken projektin. Tuottajana oli Mark Hellinger, joka sittemmin tuli tunnetuksi muun muassa Robert Siodmakin Tappajien (The Killers, 1946) ja Jules Dassinin Alastoman kaupungin (The Naked City, 1948) tuottajana. Jean Gabinille siirtymä Hollywoodiin on varmaankin ollut vaikea: Hyökyaallosta suorastaan kuultaa hankaluus, joka Gabinilla on ollut englannin kielen omaksumisessa. Ehkäpä hän on opetellut kaikki repliikit ulkoa, koska osa tulee aivan kuin automaatista. Mutta, toisaalta, Gabin on parhaimmillaan ruumiin kielessä, pienissä nyansseissa.

Itse tarina perustuu Willard Robertsonin romaaniin ja sijoittuu pieneen kalifornialaiseen San Pablon kaupunkiin. Ranskalainen Bobo (Jean Gabin) asuu laivalla aallonmurtajan kupeessa. Jo alussa käy ilmi, että hän on rankka ryyppääjä, eikä yleensä muista mitään illan jälkeen. Ystävä Tiny (Thomas Mitchell) sanoo ottaneensa holhoojan roolin tilanteissa, joissa Bobon juhliminen menee liian pitkälle. Draaman ytimeen asettuu murha, jonka Bobo pelkää tehneensä mutta ei itse muista mitään. Tiny tekee kaikkensa saadakseen ystävänsä näyttämään murhaajalta ja säilyttääkseen suojelijan roolinsa. Kun rannalta löytyy itsemurhaa yrittänyt Anna (Ida Lupino), Bobon suhde Tinyyn muuttuu. Nuori pari avioituu, mutta samalla Annalle paljastuu, kuka todellinen murhaaja on.

Hyökyaaltoa ei elokuvakirjallisuudessa pidetä kovinkaan korkeassa arvossa, mutta noir-henkisessä draamassa on paljon hyvää. Siinä on ripaus ranskalaisen poeettisen realismin henkeä. Suurin osa tapahtumista sijoittuu aallonmurtajalle, joka on vertauskuva muurin takana velloville patoutuneille tunteille. Hetkeksi välähtää esiin Bobon onneton lapsuus, mutta se jää lopulta arvoitukseksi - samaan tapaan kuin Annan menneisyys, joka ajoi hänet itsemurhan partaalle. Toisen maailmansodan keskellä Hyökyaalto kuvaa kiinnostavasti elämän laitapuolen kulkijoita: epäilemättä Bobo on Yhdysvalloissa myös sotaa paossa, samoin kuin hänen japanilainen ystävänsä Takeo (Victor Sen Yung), joka tuntuu käyvät salakauppaa sakella. Olikohan riisiviinalle todella kysyntää sota-ajan Kaliforniassa?

Fransiskus Assisilainen (1961)

Rooman-matkalta tarttui mukaan dvd-julkaisu Michael Curtizin vuonna 1961 ohjaamasta historiallisesta spektaakkelista Francis of Assisi, joka nähtiin Suomessakin tuoreeltaan toukokuussa 1962 nimellä Fransiskus Assisilainen. Sen koommin harrasta keskiaikaelokuvaa ei Suomessa olekaan esitetty. Liian usein historiallisia elokuvia tarkastellaan historiantutkimuksen valossa kysymällä, missä suhteessa kuvattu maailma on nykykäsityksiin, jolloin on helppo todeta epätarkkuudet. Hedelmällisempää voisi olla kysyä, missä suhteessa kulloinenkin historiankuvaus on menneisyydestä kertomisen perinteeseen ja mitkä ovat ne menneisyyden kuvittelemisen jatkumot, joiden osa käsiteltävä teksti on. Fransiskus Assisilainen on tässä suhteessa kiinnostava. Toki voi todeta, että firenzeläisen Peruzzin tekemät puvut ovat upouusia, värikkäitä, kuin tehty Technicolor-kuvausta varten, ja elokuvassa on kosolti muutakin ”modernismia”, puhumattakaan siitä, että siinä on perinteisen biopic-tarinan aineksia. Silti Fransiskus Assisilaisen voi tulkita myös keskiaikaisen tradition jatkajana, joka on itsessään hagiografinen teksti. Välittävänä mekanismina on lähtökohtateos, Louis de Wohlin romaani The Joyful Beggar. De Wohl kirjoitti 1940- ja 1950-luvuilla tukun pyhimysromaaneja, joiden päähenkilöinä olivat Fransiscuksen lisäksi muun muassa Ignatius Loyola, Augustinus, Konstantinus Suuri, Tuomas Akvinolainen, Katariina Sienalainen, Pyhä Longinus ja itse Paavali. Louis de Wohlin tuotannosta on suomennettu ainakin Longinuksesta kertova Keihäs ja Konstantinuksen vaiheita kuvaava Elämän puu.

Fransiskus Assisilainen alkaa Giotton Assisiin maalaamilla freskoilla, joita Mario Nascimbenen musiikki säestää. Alku kertoo jo senkin, että elokuvaa on Assisin lisäksi kuvattu muun muassa Perugiassa ja Roomassa. Sisäkuvat on tehty Cinecittàssa. Elokuvantekijöiden kiitosten kohteena ovat myös fransiskaaniveljet itse. Tarina etenee pyhimyselämäkerran etappien mukaan: rikkaan kangaskauppiaan pojan kääntymys köyhyyden ihanteeseen, sotaretki Perugiaa vastaan, pyhiinvaellus Roomaan, tapaaminen paavin kanssa, osallistuminen ristiretkelle ja stigmatisaatio.

Fransiscuksesta kertova elokuva viehättää epätyypillisyytensä vuoksi: siinä ei ole studioelokuvan pakollista romanssia, ei ”hyvien” ja ”pahojen” dikotomiaa, ei turhaa miekankalistelua eikä kiperiä tilanteita.

Bagdadin varas (1940)

Tuhannen ja yhden yön tarinat ovat antaneet inspiraatiota lukemattomiin elokuviin. Raoul Walsh ohjasi Hollywoodissa vuonna 1924 Bagdadin varkaan, joka oli pesunkestävä miekkailu- ja seikkailuelokuva, pääroolissa Douglas Fairbanks. Astetta suuritöisempi oli Alexander Kordan tuottama Bagdadin varas (The Thief of Bagdad, 1940), jonka käsikirjoituksesta vastasivat Miles Malleson ja Lajos Biró. Ludwig Bergerin, Michael Powellin ja Tim Whelanin ohjaama värikäs seikkailu jäi toisen maailmansodan jalkoihin ja jouduttiin viimeistelemään Kaliforniassa. Kirkkaissa väreissä kuvattu, näyttäviä lavasteita ja erikoistehosteita hyödyntävä spektaakkeli on säilyttänyt kiehtovuutensa, ja se on sittemmin kuulunut muun muassa Martin Scorsesen ja Francis Ford Coppolan suosikkielokuviin. Kertomus alkaa suoraan draaman ytimestä, ja katsoja tutustuu sokeaan kerjäläiseen ja hänen koiraansa. Vähitellen paljastuu, että sokea mies on itse kuningas Ahmed (John Justin) ja koira hänen ystävänsä Abu (Sabu). Lähes elokuvan puoliväliin asti kestävässä takautumassa valkenee, että Ahmedin rakastamaa prinsessaa (June Duprez) janoaa myös suurvisiiri Jaffar (Conrad Veidt). Elokuvan alussa Jaffar tuntuu saaneen kaikki valtaansa. Lempeä Allah puuttuu lopulta peliin ja tarjoaa Bagdadin pikkuvarkaalle mahdollisuuden lentävän maton kähveltämiseen: tuossa tuokiossa Abu on Bagdadissa juuri parahiksi pelastamaan Ahmed pyövelin kynsistä.

Ainakin minuun 1930-luvun tehosteiden maagisuus vetoaa. Mieleen jää myös Conrad Veidtin loistava roolisuoritus Jaffarina. Veidt eli tähtihetkensä saksalaisen ekspressionismin palveluksessa ja esitti unissakävelijä-Cesaren roolin Robert Wienen Tri Caligarin kabinetissa (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920). Kansallissosialistien noustua valtaan Veidt muutti ensin Iso-Britanniaan ja sittemmin Yhdysvaltoihin. Hollywoodissa Veidtin tähtirooleihin kuului majuri Heinrich Strasserin rooli Michael Curtizin Casablancassa (1942). Conrad Veidt kuoli sydänkohtaukseen Hollywoodissa 50-vuotiaana huhtikuussa 1943.

Rooma 8: Il Sodoma

Rooma-kurssin viimeinen päivä oli pitkä. Aluksi oli vuorossa kirkkoja: Santa Maria della Vittoria, San Carlo alle Quattro Fontane, Sant'Andrea al Quirinale. Kurkistimme Palazzo Barberinin kuuluisia portaikkoja, toinen Berninin, toinen Borrominin käsialaa. Pysähdyimme Via Rasellalla, jossa partisaanit tekivät kohtalokkaan iskunsa saksalaisia vastaan maaliskuussa 1944. Berninin suihkulähteiden ja Santa Maria della Concezionen jälkeen patikoimme Via Venetoa pitkin Borghesen puistoon ja galleriaan. Kävely päättyi Piazza del Popololle, jonka laidalla sijaitsevassa kirkossa on Caravaggion lisäksi hienoja Pinturicchion teoksia. Illan lopuksi Jussi Hanska piti meille vielä luennon Umbriasta.

Päivän retkistä voisi nostaa esiin paljonkin. Borghesen galleriassa ylitse muiden ovat tietenkin Berninin veistokset, joita voisi taivastella loputtomiin. Kuinka höyhenenkevyeltä marmori voi tuntua! Pienenä yksityiskohtana pistivät silmään Berninin pystit rahoittajastaan Scipione Borghesestä. Kummassakin yksi nappi on jäänyt puolitiehen. Viittaisiko se kardinaalin boheemiuteen?

Pinakoteekin puolella on monta klassikkoa, Tizianon Maallisesta ja taivaallisesta rakkaudesta Rafaelin Nuoreen naiseen ja yksisarviseen. Nyt mieleen jäivät erityisesti kaksi Giozanni Antonio Bazzin eli Il Sodoman (1477–1549) maalausta. Sodoma oli 1500-luvun alun Sienan johtavia taiteilijoita, mutta samalla hän oli arvoituksellinen hahmo, jonka jälkimaineeseen Giorgio Vasarin kuvaus Taiteilijaelämäkerroissa on merkittävästi vaikuttanut. Vasarin luonnehti Sodomaa eksentrikoksi, joka pukeutui oudosti, kokosi kotiinsa eläimiä eräänlaiseksi Nooan arkiksi ja jonka ympärillä parveili nuorukaisia ”enemmän kuin oli soveliasta”. Aikalaislähteissä Sodoman lempinimen kirjoitusasu vaihtelee, eikä yhteys sodomiaan välttämättä ole selvä. Roomassa Sodoman hienoimpia töitä ovat Villa Farnesinan freskot, jotka kuvaavat Aleksanteri Suuren ja Roksanen häitä. Borghesen galleriassa on kaksi Sodoman työtä. Pyhä perhe on intiimi, ja huomio kiinnittyy Neitsyt Marian katseeseen ja Jeesuksen käteen, joka ojentuu kohti Joosefia. Toinen teos on Pietà, tumma ja surullinen kuva, joka näyttää sijoittuvan ristin juurelle ja jossa on nähty Michelangelon Pietàn vaikutusta.