Mainz 2: Iso-Britanniasta Itä-Eurooppaan

Kulttuurihistoriasymposiumin toinen päivä oli tiivis. Sen aloitti Ludmilla Jordanova puhumalla kulttuurihistorian käytännöistä Brittein saarilla. Asetelma on täysin erilainen Skandinaviaan verrattuna: kulttuurihistoriallinen tutkimus ei ole institutionalisoitunutta, mutta se on läsnä kaikkialla, Iso-Britannian moni-ilmeisen akateemisen kentän sisällä. Britannian kohdalla ilmeistä on kulttuuri-käsitteen poliittisuus: toisen maailmansodan jälkeisessä keskustelussa 'kulttuuri' oli enemmän jakava kuin yhdistävä tekijä. Ehkä brittiläinen kulttuurintutkimus lähti liikkeelle juuri tästä, halusta kiinnittää huomiota halveksittuun ja unohdettuun. Jordanovan mukaan tilanne on tällä hetkellä kuitenkin toisenlainen siinä mielessä, että brittiläiselle kulttuurintutkimukselle tyypillinen labour-näkökulma on väistynyt, eikä työväenluokkaan liittyvää kulttuurihistoriallista tutkimus juurikaan tehdä. Ajatuksia herättävästi esitelmästä jäi mieleen vielä havainto siitä, että muistitietotutkimus on lopulta jäänyt melko pieneen rooliin alan tutkimuksessa.

Nick Fisher jatkoi brittiläistä näkökulmaa esittelemällä Aberdeenin yliopiston kulttuurihistorian maisteriopintojen nousua ja laskua. Ohjelma syntyi 1980-luvun lopussa monitieteisen yhteistyön tuloksena. Alussa opiskelijoita oli vain kuusi, ja taitekohta oli vuonna 1996, jolloin ohjelmasta valmistui 29 opiskelijaa. Sen jälkeen monitieteinen projekti joutui hankauksiin tiedekunnan kanssa, ja näillä näkymin kulttuurihistorioitsijoiden koulutus päättyy vuonna 2011. Fisherin puheenvuoro osoitti, että ehkäpä sittenkin institutionaaliset rakenteet ovat välttämättömiä koulutusalan jatkuvuuden kannalta.

Päivän loput kolme esitystä liittyivät Itä-Eurooppaan, Latviaan, Puolaan ja Unkariin. Martins Mintaurs kuvasi tiiviisti latvialaisen kulttuurihistoriankirjoituksen avainkohtia: baltiansaksalaista antikvarismia, itsenäisen Latvian alkuvaiheita, sosialismin kautta ja lopuksi vuoden 1991 jälkeisistä vaihetta. Latvia on kontruoitu käsite siinä mielessä, että 1800-luvulla nykyisen Latvian alue jakaantui kahteen provinssiin, Kuurinmaahan ja Liivinmaahan. Kaiken lisäksi Tartto oli 1800-luvulla osa Liivinmaata. Ei ihme, että historiankirjoittajat kirjoittivat aluksi enemmän latvialaisten kuin Latvian kulttuurihistoriasta. Tilanne vertautuu Suomeen ja kulttuurihistorian menestykseen autonomian ajan loppuvaiheessa. Ei voi olla ajattelematta, miten vahvasti kulttuurihistoriakäsitys oli poliittisesti latautunut - siitäkin huolimatta, että monet aikalaiset näkivät kulttuurihistorian ja poliittisen historian toisilleen vastakkaisina.

Puolalainen historioitsija Igor Kakolewski oli joutunut peruuttamaan osallistumisensa, mutta hänen saksankielinen paperinsa luettiin ääneen. Kakolewski ei rakentanut Mintaursin tapaan kokonaiskuvaa vaan keskittyi yhteen esimerkkiin, Puolan tiedeakatemian Aineellisen kulttuurin historian instituuttiin, joka perustettiin jo vuonna 1953. Yksikkö kehittyi monitieteiseksi tutkimuslaitokseksi, jossa etnologit, arkeologit ja historioitsijat kohtasivat. Instituutin perustaminen sopi tietysti hyvin historiallisen materialismin periaatteisiin. Vanhat siteet ranskalaiseen kulttuuriin näkyivät siinä tavassa, jolla puolalaiset tutkijat ammensivat vaikutteita Annales-koulukunnalta. Kulttuurihistoria on itsessään kulttuurisuhteiden tuote.

Viimeisenä esiintyi unkarilainen Andrea Petö, jonka argumentit sopivat hyvin Martins Mintaursin kirvoittamiin ajatuksiin. Unkarissa nationalistinen viitekehys on tuntunut vahvasti kulttuurihistoriallisen tutkimuksen taustalla, ja tutkimus on keskittynyt voimakkaasti juuri oman maan kulttuuriin. Erittäin suosittu oli toisen maailmansodan keskellä valmistunut Sandor Domanovszkyn viisiosainen Unkarin kulttuurihistoria (1939-42), joka kokonaisvaltaisuudellaan muistuttaa Gunnar Suolahden päätoimittamaa Suomen kulttuurihistoriaa. Unkarissa kulttuurihistoria näyttää kehittyneen suorastaan ensyklopediseen suuntaan: vuodesta 2003 lähtien on toimitettu moniosaista Unkarin kulttuurihistorian sanakirjaa, joka on vieläkin työn alla. Andrea Petön esitelmästä sai vaikutelman, etteivät uuden kulttuurihistorian ajatukset ole juurikaan vaikuttaneet tuoreeseen unkarilaiseen tutkimukseen, ja osin kyse on siitä, miten tieteellinen elämä kylmän sodan päättymisen jälkeen organisoitiin.

Kiinnostava päivä, mutta samalla tuntuu, että pitäisi keskustella lisää siitä, millaisia kulttuurin käsitteen ja kulttuurihistorian eri muodot ovat ja miten ne toisiinsa suhteutuvat. Ehkäpä tämä jatkuu vielä tulevina päivinä.

Hups, kuvaukseni symposiumin toisesta päivästä venähti pitkähköksi. Raskas päivä sai kuitenkin onnellisen lopun, sillä illalla ryhmä pääsi käymään Kupferbergin kuohuviinikellareissa, joiden hämähäkinseittien kehystämät käytävät tuntuivat ulottuvan maan uumeniin asti. Pohjalta löytyi roomalaisaikaisia kellareita, joita toisen maailmansodan aikana käytettiin väestönsuojina.

Mainz 1: Kulttuurihistorian juurilla

Mainzissa alkoi eilen symposium Cultural History in Europe: Institutions - Themes - Perspectives. Järjestäjänä on Mainzin yliopiston historiallisen kulttuurintutkimuksen yksikkö ja tavoitteena on rakentaa vertailevaa kuvaa kulttuurihistorian historiasta, näkökulmista ja tulevaisuuden haasteista. Mukana on puhujia yli kymmenestä maasta. Oman esitykseni tekeminen meni viime tinkaan. Tuntuu, että kulttuurihistorian historiaa Suomessa ei oikeastaan ole riittävästi edes tutkittu. Oli pakko ryhtyä lukemaan aikalaisaineistoja. Vaikka lamprechtilaisuuden vaikutuksesta suomalaiseen tutkimukseen on paljon puhuttu, tuntuu, että Gunnar Suolahden johtamaan kulttuurihistorialliseen koulukuntaan pitäisi perehtyä vielä lisää.

Suomalaisia kulttuurihistorialliset synteesit ovat aina kiehtoneet. Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria suomennettiin jo 1930-luvun alussa, samaan aikaan kun Suolahden kokoama ryhmä kirjoitti Suomen kulttuurihistorian kokonaisesitystä. Suomalaisia kiehtoi myös Oswald Spenglerin vertaileva, morfologinen ote. Spengler vieraili Helsingissä marraskuussa 1924 ja piipahti myös Turussa pitämässä luennon oheisessa vanhassa Phoenixin rakennuksessa. Suomalaisia tuntui järisyttäneen paitsi Spenglerin kokonaishahmotus myös se, että hän oli aidosti kiinnostunut muistakin kulttuureista kuin eurooppalaisesta.

Mainzissa päivän aloitti Oslon yliopiston kulttuurihistorian professori Anne Eriksen, joka kuvasi norjalaista kehitystä etnologiasta kulttuurihistoriaan. Eriksenin argumentti oli, että Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa kulttuurihistoriallinen tutkimus ei syntynyt historian laitoksilta vaan kansatieteellisestä ja folkloristisesta kiinnostuksesta. Tässä mielessä muiden pohjoismaiden kehitys eroaa merkittävästi suomalaisesta: Suomeessa inspiraatiota noudettiin Saksasta, Karl Lamprechtin kulttuurihistoriallisista ajatuksista, ja samalla pyrittiin myös etsimään institutionaalisia muotoja kulttuurihistorialliselle tutkimukselle.

Ensimmäinen symposiumpäivä oli lyhyt - onneksi, sillä takana oli pitkä lentomatka ja aikainen herääminen. Symposiumin väki on majoitettu lähes luostarimaisiin oloihin Erbacher Hofiin, lähelle Mainzin tuomiokirkkoa. Onneksi verkko toimii kuitenkin.

Lohengrin Tampereella

Tampereen ooppera esittää parhaillaan Richard Wagnerin Lohengrinia, tanskalaisen Kasper Bech Holtenin ohjauksena. Ohjaajille Lohengrin on tuottanut päänvaivaa: se on Graalin ritareiden tarinaan perustuva ihmesatu, josta kaiken lisäksi löytyy 1850-luvun nationalistista paatosta, varsinkin kohtauksessa, jossa vannotaan saksalaisen miekan nimeen. Holten on ratkaissut asian tekemällä Lohengrinista vastakuvan, johtajan, joka saapuu takavasemmalta ja latelee ihmetarinoitaan vain kansaa sumuttaakseen. Mielestäni ohjaus on kiinnostava, ja esimerkiksi lopun hieno ”In fernem Land” on onnistuneesti muutettu kansan tunteisiin vetoavaksi liehittelyksi. Lohengrin jopa vetäytyy ennen numeroaan sivummalle valitsemaan tilanteeseen sopivan puheen.

Mutta silti: Wagnerin idealismi on sellaista, ettei sitä pysty muuttamaan toiseksi. Tuloksena on kaksinaisuus, jossa teos puhuu samanaikaisesti kahdella tasolla, mutta sehän sinänsä sopii. Toisalta olisi yksinkertaistusta kuvata Lohengrinia vain ihmesaduksi. Oikeastaan Wagner käsittelee tässä, niin kuin monissa muissakin teoksissaan, ihmissuhteita: parhaimmillaan teos on punoessaan yhteen Lohengrinin ja Elsan sanailua, epäilyksiä ja odotuksia.

Sunnuntain esityksessä Kirsi Tiihonen esitti Elsansa toipilaana, mutta ihmeen hienosti hän suoriutui. Jukka Rasilainen oli vakuuttava Telramund ja Helen Lokuta loistava Ortrud. Jaakko Ryhänen pystyi tulkitsemaan Henrik Linnustajan vakuuttavasti, vaikka saikin istua koko oopperan rullatuolissa.

Mustan kilven ritari (1954)

Rudolph Matén ohjaama Mustan kilven ritari (Black Shield of Falworth, 1954) on keskiajan Englantiin sijoittuva seikkailuromanssi, jonka tähtirooleissa Tony Curtis ja Janet Leigh tekevät parhaansa. Tarinan keskiössä on kaksi orpoa, joiden perhe on joutunut juonittelujen kohteeksi. Lapset ovat kasvaneet autuaan tietämättöminä aateluudestaan, mutta kaikki tietenkin järjestyy. Keskiaikaiset asut ovat varhaisen Technicolor-hengen mukaisesti ylivärikkäitä, ja ritarien paidatkin muistuttavat Tapparan peliasuja. Mustan kilven ritari oli Universal-yhtiön ensimmäinen CinemaScope-elokuva, ja parasta elokuvassa onkin avara näyttämökuva.

Laulaen maihin (1945)

George Sidneyn Laulaen maihin (Anchors Aweigh, 1945) on kuuluisa fantasianumerosta, jossa Gene Kelly tanssii yhdessä Jerry-hiiren kanssa, mutta elokuva ansaitsee muutoinkin katsomisen. Se on ehdottomasti sodanjälkeisen Hollywoodin parhaita musikaaleja, vaikka se onkin kaukana Stanley Donenin ja Gene Kellyn ohjausten radikaaleista ratkaisuista. Toisen maailmasodan jälkitunnelmiin epäilemättä liittyy se, että päähenkilönä on kaksi merisotilasta, Joseph Brady (Gene Kelly) ja Clarence Doolittle (Frank Sinatra). Sotapojat rantautuvat Los Angelesiin, ihastuvat samaan naiseen ja seikkailevat MGM:n studioilla Hollywoodissa. Avainroolissa on laivastoon janoava Donald, jonka paimeniksi Joe ja Clarence elokuvan alussa joutuvat. Donaldin roolissa nähdään 9-vuotias Dean Stockwell, Hollywoodin tunnetuimpia lapsinäyttelijöitä, jonka ura on jatkunut tähän päivään asti.

George Sidneyn tarinankuljetus toimii onnistuneesti elokuvan puoliväliin asti, mutta sen jälkeen ote kirpoaa. Monet musiikkinumerot tietysti hidastavat kerrontaa. Joukossa on erikoisuuksia, kuten espanjalaisen pianistin José Iturbin johdolla Hollywood Bowlissä esiintyvä flyygeliorkesteri.

Silverado (1985)

Lawrence Kasdanin Silverado (1985) jäi 80-luvulla näkemättä: ehkä se siihen aikaan näytti Hollywoodin oudolta paluulta lajityyppiin, jonka italialaiset olivat jo ehtineet muovata uuteen uskoon. Nyt katsottuna Silverado vaikuttaa virkistävältä. Elokuvan keskiössä on neljä lainsuojatonta, Paden (Kevin Kline), Emmett (Scott Glenn), Jake (Kevin Costner) ja Mal (Danny Glover). He ovat vanhan westerntradition mukaisesti kaikki ”kunnon miehiä”, vaikka laakit osuvatkin kohdalleen ja ruumiita syntyy tasaista tahtia. Silveradon kaupungissa kvartetti joutuu tekemään tiliä tilanomistajan ja häntä tukevan sheriffin (Brian Dennehy) kanssa. Myöhempien aikojen kyynisiin lännenelokuviin verrattuna Silverado on kuin ihmesatu: kaikki keskeiset henkilöt säilyvät hengissä, niin kerkeäkätinen Jake kuin rasismin uhriksi joutuva Mal siskoineenkin.

Heräävä elämä (1963)

John Cassavetesin varhaistuotantoon kuuluva Heräävä elämä (A Child Is Waiting, 1963) valmistui yhteistyössä tuottaja Stanley Kramerin kanssa. Abby Mannin käsikirjoitukseen perustuva draama sijoittuu kehitysvammaisten lasten sisäoppilaitokseen, jonne isä Ted Widdicombe (Steven Hill) elokuvan alussa tuo autistisen poikansa Reubenin (Bruce Ritchey). Raastava aloituskohtaus virittää odotukset korkealle. Äiti Sophie (Gena Rowlands) tulee näyttämölle vasta myöhemmin, takautumassa, joka kuvaa vanhempien heräämistä tosiasiaan, että lapsen kehityksessä on jotakin poikkeuksellista. Tarinassa vanhempien vastinparina ovat sisäoppilaitokseen työllistyvä Jean Hansen (Judy Garland) ja talon johtaja tri Matthew Clark (Burt Lancaster). Hansen etsii tarkoitusta elämälleen ja mahdollisuutta tehdä merkityksellistä työtä. Hän solmii läheisen suhteen Reubeniin, mitä Clarkin on kuitenkin vaikea hyväksyä.

John Cassavetesin ja Stanley Kramerin yhteistyö ei taustatietojen mukaan toiminut kovin hyvin, mutta lopputulos puhuu toista kieltä. Erityisen vaikuttavaa on näyttelijäohjaus: Judy Garland tekee uransa loppuvaiheen merkittävimmän roolisuorituksen, mutta oikeastaan kaikki näyttelijätyön palaset loksahtavat kohdalleen. Vaikuttava on myös Bruce Ritcheyn tulkitsema autistinen lapsi, joka elokuvan lopussa ottaa haparoivia askeleita itsensä ilmaisemisen pitkällä tiellä. Elokuva on enemmän elokuva aikuisista kuin lapsista. Reubenin vanhemmilla on vaikeuksia suhteuttaa omaa elämäänsä lapsen elämäntilanteeseen ja hyväksyä sitä, ettei lapsi ehkä täytä vanhempien odotuksia. Samaan tapaan Jean Hansenille Reuben on vain välikappale löytää mielekkyys omalle elämälle. Vaikuttavassa loppukohtauksessa isä-Ted saapuu koulun juhliin ja ymmärtää, miten arvokasta on kuulla, mitä lapsella itsellään on sanottavana.