Maastamuuttajat (1971)

Jan Troellin Maastamuuttajat (Utvandrarna, 1971) yllätti: en edes muistanut sen tulevan FST:ltä. Laskin valkokankaan ja laitoin projektorin päälle. Vilhelm Mobergin romaanisarjaan perustuva tarina köyhästä ruotsalaisesta pientilallisesta Karl Oskarista (Max von Sydow) ja hänen puolisostaan Kristinasta (Liv Ullman) tempaa mukaansa vaatimattomuudellaan ja vähäeleisyydellään. Ehkäpä Jan Troell on elokuvaohjaajista parhaiten tavoittanut sen ajatus- ja tunnemaailman, joka johti siirtolaisaaltoon Euroopasta Yhdysvaltoihin.

Samuraimiekka (1962)

Akira Kurosawan Samuraimiekka (Tsubaki Sanjûrô, 1962) on itsenäinen jatko-osa elokuvalle Yojimbo - onnensoturi (1961). Molemmilla on sama päähenkilö, Toshiro Mifunen esittämä Sanjuro, isännätön samurai, joka harhailee yksin mutta elää samuraikoodin mukaisesti. Samuraimiekassa korruptoituneen klaanin johtaja on siepannut voutinsa ja aikoo vyöryttää syyn vääryyksistä tämän niskoille. Ryhmä kylän nuorukaisia asettuu vastahankaan ja saa apua satunnaisesti paikalle sattuvalta samurailta. Lopputuloksena on vahvasti Hollywood-vaikutteinen toimintaelokuva, jota Sanjuron mietiskelevä, eettinen pohdiskelu syventää. Loppua kohden kamppailu tiivistyy Sanjuron ja klaanin johtajaa palvelevan Muroton (Tatsuya Nakadai) välienselvittelyksi. Mieleen tulee viisi vuotta myöhemmin valmistunut, Masaki Kobayashin Laskeva aurinko (1967), jonka loppukohtauksessa Mifune ja Nakadai ovat vastatusten. Samuraimiekan hämmästttävyys on viimeisen kaksintaistelun lakonisuus ja brutaalisuus. Koko aiempi elokuva on näyttänyt väkivallan verettömänä akrobatiana. Hieman ennen lopputekstejä Kurosawa vetää verhon väkivallan ylevyyden edestä.

Veren oikeudella (1947)

Ranskalaisohjaaja Marc Allégret ohjasi sodan jälkeen muutaman elokuvan myös Englannissa. Tuloksena oli hurja melodraama Veren oikeudella (Blanche Fury, 1947), jossa Stewart Granger tekee hienon roolisuorituksen Furyn tilan aviottomana jälkeläisenä, Philip Thornina. Muutoin elokuva herättää kummastusta. Päähenkilö Blanche Fury (Valerie Hobson) ei tunnu erityisen sympaattiselta, eikä liioin syrjitty Philip Thorn, joka yrittää epätoivoisesti todistaa, että on laillista syntyperää ja että Furyn isäntä olisi aikanaan mennyt avioon Philipin italialaisen äidin kanssa. Blanche palkataan kartanoon leskeksi jääneen Laurence Furyn (Michael Gough) emännäksi ja orvon Lavinia-tyttären opettajaksi. Samaan aikaan kun Blanche avioituu Laurencen kanssa, hän solmii lemmensuhteen Philipiin. Sitten veri kuohahtaa: Philip murhaa sekä Laurencen että tämän isän Simon Furyn. Hämmästyttävintä on kuitenkin aivan loppu: juuri kun Philipiä ollaan teloittamassa, Lavinia saa surmansa. Viimeinenkin jäänne Furyn suvusta näyttää kuihtuvan, mutta viimeisessä otoksessa Blanche synnyttää Philipille pojan - ja heittää henkensä. Otos on kuvattu Blanchen näkökulmasta: äiti tulee hetkeksi tajuihinsa, kunnes katoaa kuoleman syliin. The End. - Philip onnistuu siis lopulta tavoitteessaan Furyn kartanon valloittamisessa...

Muuan sulhasmies (1956)

Allégret'n melodraaman rinnalla Hannu Lemisen veijarikomedia Muuan sulhasmies (1956) tuntuu helpottavalta. Joel Rinne ja Hannes Häyrinen loistavat laitapuolen kulkijoina, ja Agapetuksen tarina on kuvattu kesäisessä Porvoossa.

Oliver! (1968)

Olin varmaan kahdeksanvuotias, kun näin tämän elokuvan ensi-illassa. Mieleeni ei ole jäänyt ainoatakaan musiikkikohtausta, vaikka Oliver! on täynnä toinen toistaan vauhdikkaampia laulu- ja tanssinumeroita. Sen sijaan muistan onnettoman Oliverin, joka pyytää lisää kuvottavan näköistä keittoa. Ja muistan, miten Faginin aarteet vajoavat Lontoon laitakaupungin vihreään liejuun.

Olen aina pitänyt Carol Reedin elokuvista, mutta Oliver! ei varmaankaan ole vaikuttavimpia, useista Oscar-pysteistä huolimatta. Draama jää Oliverissa sivuraiteelle, ja eniten viehättävät taidokkaat joukkokohtaukset, varsinkin tilanteessa, jossa Oliver (Mark Lester) saapuu Lontooseen ja joutuu valtavan show'n keskelle. Hassusti juoksevat poliisit tuovat mieleen Monty Python -ryhmän John Cleesen "hassujen kävelyjen ministeriön" virkamiehenä. Olisiko Cleese saanut vaikutteita tuoreesta brittimusikaalista? - Oliverin roolissa nähtävä Mark Lester muuten esiintyi koulupoikana jo François Truffaut'n elokuvassa Fahrenheit 451 (1966).

Hurmio (1933)

Gustav Machatýn Hurmiolla (Ekstase, 1933) on kulttimaine eroottisesti lautautuneena melodraamana, joka teki Hedy Kiesleristä, myöhemmästä Hedy Lamarrista, tähden. Tarina kertoo, että elokuva teki suuren vaikutuksen Teuvo Tulioon ja Ingmar Bergmaniin. Aluksi Hurmio vaikuttaa vinksahtaneelta: kuvakulmat ovat outoja ja häkellyttäviä, kameran korkeus vaihtelee ja kontrastit tuntuvat liiankin voimakkailta. Koko elokuvan ensimmäinen puolisko on päähenkilön, Evan (Hedy Kiesler), taistelua patoutuneita seksuaalisia himojaan vastaan. Hevosten elinvoimainen korskunta asettuu vastakohdaksi aviomiehen, Emilin (Zvonimir Rogoz), nukkavierulle olemattomuudelle. Puolen tunnin katsomisen jälkeen elokuvan visuaalinen voima on kuitenkin temmannut mukaansa. Kohtaus, jossa Eva astuu Adamin (Aribert Mog) työmaaparakkiin, on uskomattoman hieno. Hurmio sisältää lukemattoman määrän 30-lukulaisia viittauksia: naturismi, koneromantiikka, ruumiillisuus ja uusi nainen punoutuvat yhteen. Muihin aikakauden elokuviin nähden Hurmio on harvinaisen moralisoimaton: Evan ja Emilin murtuneessa avioliitossa ei ole mitään pyhää, josta pitäisi erityisesti pitää kiinni. Elokuva kunnioittaa Evan itsemääräämisoikeutta. Hurmio on silti monitulkintainen. Eva päättää lopulta lähteä yksin Berliiniin ja hylkää Adamin - Emil on tehnyt itsemurhan, ja epäilemättä tämä taakka ahdistaa Evaa. Elokuvan päättää kohtaus, jossa päivä koittaa, rakennustyöläiset ryhtyvät jälleen toimeen ja Adam katsoo luomistyön keskellä äitejä ja lapsia. Tässä tilanteessa ohjaaja näyttää Evan pienokainen sylissään. Onko kyse vain Adamin haavekuvasta, mahdollisuudesta, joka jäi toteutumatta? Ehkä kuva on yleisempi, metaforinen viittaus. Vaikka Adam ja Eva eivät saaneetkaan toisiaan, ekstaasin vimma synnyttää uutta elämää. Lopultakin "hurmion" voi nähdä laajempana kuin vain seksuaalisena himona: se on uuden luomista. Se kiihkeys, jolla rakentajat ryhtyvät työhönsä viimeisessä kohtauksessa, on yhtä ekstaattista kuin Evan täyttymätön kaipuu.

Hurmiossa viehättää paljon sen rakenteellinen muotopuolisuus: puolet elokuvasta rakentaa Evan ekstaattista kokemusta, ja varsinainen triangelidraama alkaa vasta tämän jälkeen. Elokuva valmistui niin ikään mykkäelokuvan ja äänielokuvan rajapinnassa. Äänellisiä elokuvia oli jo tehty muutamia vuosia, mutta estetiikaltaan Hurmio on enemmän sukua menneelle kuin tulevalla. Repliikkejä on hyvin vähän: alkupuolella elokuvaa niitä on tuskin ollenkaan. Jos tietää varhaiseen äänielokuvaan liittyvät teknologiset ongelmat, tähän ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Mutta vähitellen puhumattomuudesta tulee tyylikeino, jossa ääni palvelee kokonaisuutta - ehkä paremminkin kuin niissä elokuvissa, joissa lörpötellään alusta loppuun asti!

Aristokatit (1970)

Näin Wolfgang Reithermanin ohjaaman Disney-piirretyn Aristokatit (Aristocats, 1970) lapsena, varmaan 9- tai 10-vuotiaana, ja silloin se oli minusta hienosti piirretty. Tuntui hämmästyttävältä nähdä, miten tyylitelty elokuva olikaan. Hovimestari Edgar ei ole yhtä liero kuin silloin joskus mutta ketku kuitenkin. Hauskimpia hahmoja ovat brittiläiset hanhet, joihin kissaseurue törmää matkallaan Pariisiin.