Ihmissusi (1941)

Curt Siodmakin käsikirjoittama ja George Waggnerin ohjaamaIhmissusi (The Wolf Man, 1941) ei kauhuelokuvallisessa maineessaan päihitä Frankensteinia tai Muumiota, mutta lopputulos on ytimekäs. Tarinassa on antiikin tragedian piirteitä. Larry Talbot (Lon Chaney Jr.) päätyy ihmissudeksi epäonnisen sattuman tuloksena, ja alusta lähtien on selvää, että kaikki päättyy väistämättömään tuhoon. Vain kuolema voi vapauttaa päähenkilön kohtalon taakasta. Mainoskuvista voisi päätellä, että "susimiehen" ulkomuoto on huvittava, mutta ainakaan minua ei naurattanut. Sen sijaan koomista on se, että amerikkalaisella aksentilla puhuva Lon Chaney Jr. näyttelee brittiläisen kartanonomistajan poikaa - ja isää taas näyttelee ranskalainen näyttelijä, Claude Rains. Siodmakin alkuperäisessä käsikirjoituksessa isä-poika-suhdetta ei ollut, mutta se lisättiin
kuvausvaiheessa.

Hopeatähti (1957)

Palkkionmetsästäjä Morg Hickman (Henry Fonda) avustaa kokematonta sheriffiä (Anthony Perkins) Anthony Mannin westernissä Hopeatähti (The Tin Star, 1957) ja onnistuu lopulta pääsemään eroon henkilökohtaisen elämänsä painajaisista. Fondan ja Perkinsin yhteistyö onnistuu erinomaisesti, ja Fondan näyttelemisessä on jo paljon samoja piirteitä kuin myöhemmin Leonen Huuliharppukostajassa. Samalla kun palkkionmetsästäjä ja sheriffi lopulta lyöttäytyvät yhteen rikollisuuden kitkemiseksi, he rakentavat myös suvaitsevampaa yhteiskuntaa. Tarinan roisto Bart Bogardus (Neville Brand) kuvataan rasistina, joka halveksii niin intiaaneja kuin meksikolaisiakin. Palkkionmetsästäjän humaanisuutta kuvastaa suhde kylän liepeillä asuvaan Nona Mayfieldiin (Betsy Palmer), joka elää eristäytyneenä pienen intiaanipoikansa kanssa.

Kohtalokas laituri (1953)

Tuoreessa dvd-julkaisussa on kaksi Kohtalokkaan laiturin (Stazione termini, 1953) versiota, Vittorio de Sican alkuperäinen leikkaus ja David Selznickin lyhentämä ensi-iltakopio. Emme jaksa katsoa tällä kertaa kuin vain toisen, de Sican alkuperäisen version, ja se on todella hieno. On tietysti helppo arvata, miksei se viehättänyt Selznickiä. De Sica rakentaa koko lemmendraaman Rooman päärautatieasemalle. Neorealistisen perinnön vivahdus tulee lukemattomista sivuhenkilöistä, joita kamera seuraa kuin ohimennen, viemättä silti huomiota Mary Forbesin (Jennifer Jones) ja Giovanni Dorian (Montgomery Clift) välienselvittelyltä. Tässä näyte elokuvan alusta:

Pako yli aavikon (1948)

John Fordin Pako yli aavikon (The Three Godfathers, 1948) jäi mieleen jo lapsena. Olen aina pitänyt tästä raamatullisesta lännenelokuvasta, jossa kolme pankkirosvoa saa hoidettavakseen vauvan keskellä erämaata. Ilmeisesti muutkin ovat pitäneet tarinasta, sillä se oli filmattu jo useita kertoja ennen kuin John Ford siihen tarttui. Tietenkin elokuva on monella tapaa ennustettava. John Waynen esittämä Robert Marmaduke Sangster Hightower on kaveruksista ainoa, joka selviää hengissä ja pelastaa vauvan ohella sielunsa. Winton Hochin kuvaus on huippuluokkaa!

Woyzeck (1979)

Päiväkirjan pitäminen on jäänyt toviksi, ja tätä kirjoittaessa Werner Herzogin Woyzeckin katsomisesta on jo aikaa. Viimeksi olin nähnyt elokuvan 1980-luvulla, elokuvakerhossa, mutta muistikuvat eivät pettäneet: Klaus Kinskin roolisuoritus on hurja! Woyzeck perustuu Georg Büchnerin (1813-37) näytelmäfragmentteihin, ja varmasti lopputulos näyttää epäjatkuvuudessaan modernistisemmalta kuin mitä Büchner itse oli ajatellut. Herzog ohjasi Woyzeckin luovuuden puuskassa heti Nosferatun jälkeen. Lähtökohta on sikäli eriskummallinen, että jokaisen otoksen kesto on osapuilleen neljä minuuttia. Kamera on liikkumaton, mutta näyttelijöiden intensiivisyys pitää teoksen ihmeellisesti koossa. Alistetun ja nöyryytetyn sotilaan tarina on karmaiseva. Koskettavin kohta on hidastettu jakso, jossa Woyzeck surmaa rakkaimpansa, eikä Kinskin epätoivoista katsetta teon jälkeen ole helppo pyyhkiä mielestä.

Naisen sielun iltahämärä (1913)

Jevgeni Bauer ehti ohjata muutaman vuoden kuluessa 80 elokuvaa, ennen kuin kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1917. ”Naisen sielun iltahämärä” (Sumerki zhenskoi dushi)on Bauerin varhaistuotantoa, mutta se on silti hämmentävän tyylitelty ja tietoinen elokuva. Se sai ensi-iltansa samana vuonna kuin Teuvo Puron ohjaama Sylvi, josta on säilynyt vain fragmentteja. Sylvistä tiedetään, ettei ohjaaja Puro juurikaan puuttunut kuvaajan työskentelyyn. Bauerin melodraaman kohdalla on sen sijaan selvää, että ohjaajan vaikutusvalta on kattanut paljon laajemman kokonaisuuden ja tulee lähelle modernia ajatusta elokuvaohjauksesta. Jo alun syvätarkka näkymä Veran (Vera Chernova) huoneeseen kertoo poikkeuksellisesta kuvallisesta ajattelusta. Sama näkymä toistuu myöhemmin, kun Veran nukkuessa yöllinen tunkeilija kapuaa huoneeseen. Elokuvassa on myös liikkuvan kameran käyttöä, mikä poikkeaa esimerkiksi saman ajan saksalaisesta melodraamasta.

”Naisen sielun iltahämärä” alkaa jaksolla, joka tiivistää hyvin vuosisadan vaihteen yhteiskunnallisen vastakkainasettelun. Säätyläisnaiset, joilla ei ole mahdollisuuksia osallistua palkkatyöhön, kanavoivat sosiaalisen aktiivisuutensa vapaaehtoistyöhön. Filantrooppeina he avustavat köyhiä. Myös elokuvan kuva työväenluokasta on kuin säätyläistön pahimmista painajaisista: työläiset ovat uhkaavia, viriilejä, rikollisia. Vastakkainasettelu tuntuu hämmentävältä, varsinkin kun se viedään äärimmäisyyksiin asti. Veran ystävllisesti auttama Maksim Petrov (V. Demert) hyökkää avuttoman tytön kimppuun. ”Kohtalonsa” (väliteksti viettelyksen hetkellä!) koettuaan Vera tulistuu ja surmaa Maksimin. Kaikki tämä tuntuu tutulta ja kovin samanlaiselta kuin muissakin 1910-luvun melodraamoissa. Mutta loppu kääntää asetelman ylösalaisin. Vera menee naimisiin ruhtinas Dolskin (A. Ugrjumov) kanssa, mutta saatuaan tietää traagisen menneisyyden aviomies menettää malttinsa eikä pysty antamaan anteeksi. Kaikista ennusteista huolimatta Vera ei ajaudu katastrofiin vaan löytää uuden elämän itsenäisenä naisena, näyttelijänä, joka elää riippumattomasti. Tässä kohtaa elokuva viittaa suoraan Ellen Keyhin (1849-1926), joka tuolloin oli noussut Euroopan laajuiseen maineeseen naisten oikeuksien puolustajana. Ehkä Bauerin elokuvan nimi onkin ironinen: Vera ei lopultakaan elä iltahämärää vaan aamunkoittoa. Viimeisissä kuvissa ruhtinas Dolski tekee itsemurhan, rakkautensa ja elämänsä menettäneenä.

69 - Sixtynine (1969)

Jörn Donnerin elokuvan 69 - Sixtynine (1969) avauskohtauksessa aviomies Jukka Virta (Sven-Bertil Taube) häärii esiliinaan kääriintyneenä keittiössä ja tarjoilee kahvia puolisolleen Tuulalle (Ritva Vepsä). Taustalla Kirka laulaa kappalettaan "Mr. Wonderful". Miksi kotitöitä tekevä mies on komedian merkki? Tälle perusajatukselle "seksikomediaksi" mainostettu Sixtynine perustuu. Seuraavassa kohtauksessa ystävä kutsuu Tuulan katsomaan jääkiekko-ottelua. Kohtaus ei ole epäuskottava siksi, että HIFK voittaa Tuton Urpo Ylösen torjunnoista huolimatta 3-0, vaan siksi että Tuula huomaa miehensä häärivän kentällä erotuomarina. Hän ei ole tiennyt, missä mies iltaisin liikkuu! Elokuva vihjaa - eikä mitenkään hienovaraisesti - että Jukalla on urheilullinen, viriili, miehekäs salattu elämänsä, joka ei kotona ole päässyt esiin. Tästä kulmikkuudesta huolimatta elokuvaa on hauska katsoa, jo pelkästään ajankuvana! Elokuvaan sisältyy ilman muuta suomalaisen elokuvan historian hurjin hammaslääkärikohtaus, jonka rinnalla Erkki Karun Kun isällä on hammassärky (1923) kalpenee mennen tullen. Rauni Luoma näyttelee hammaslääkäriä ja Henny Valjus hammashoitajaa!