Kummisetä (The Godfather, 1972)

Olen kirjoittanut blogiini aiemmin Francis Ford Coppolan elokuvista Kummisetä II (The Godfather, Part II, 1974) ja Kummisetä III (The Godfather, Part III, 1990), mutta jostakin syystä ensimmäinen Kummisetä on jäänyt vaille tekstiä. Käänteentekevän elokuvan lähtökohtana oli Mario Puzon vuonna 1969 ilmestynyt bestseller, mutta Paramount oli saanut vihiä suunnitelmasta jo kaksi vuotta aiemmin ja ostanut sen oikeudet, kun kirjailija oli rahapulassa. Kun romaani oli ilmestynyt, Paramount lähti määrätietoisesti etsimään ohjaajaa, mieluummin italialaistaustaista. Lopulta, monen harharetken jälkeen, tehtävään löytyi nuori Francis Ford Coppola, jonka Sadeihmisiä (The Rain People, 1969) oli juuri valmistunut. Sadeihmisisissä ohjaaja oli jo työskennellyt muun muassa James Caanin ja Robert Duvallin kanssa. Molemmille tuli keskeinen rooli myös Kummisedässä. Coppolalla oli sanansa sanottavana roolivalintoihin, ja hänen ansiostaan myös Marlon Brando nähtiin avainroolissa Vito Corleonena. Tosin alkuperäinen ajatus tuli Mario Puzolta, mutta Paramount tyrmäsi idean. Vasta Coppola onnistui vakuuttamaan yhtiön Brandon valinnasta.

Kummisedän aloitus on jäänyt mieleeni jo ensimmäisestä katsomiskerrasta. Elokuvan alussa vietetään Vito Corleonen tyttären häitä. Samaan aikaan kun juhlat ovat käynnissä, kummisetä ottaa vastaan asiakkaitaan. Coppola orkestroi joukkokohtauksen taitavasti ja näyttää myös yhden vahvuuksistaan, vuorottelun tunne- ja tyylilajien välillä. Niin Kummisetä kuin sen jatko-osakin asettavat vastakkain tummanpuhuvat sisätilat, joissa Corleonen perhe laatii suunnitelmiaan, ja ulkotilat, päivänvalon, jossa suunnitelmat muuttuvat teoiksi. Tilalliseen jännitteeseen päättyy koko ykkösosa, kun Michael Corleone (Al Pacino) on noussut suvun johtoon ja väistämättä hänen puolisonsa Kay (Diane Keaton) jää suljetun oven taakse. Kummisedässä on vaikuttavia kohtauksia, kuten ravintolajakso, jossa Michael surmaa McCluskeyn (Sterling Hayden) ja Sollozzon (Al Lettieri). Kun Vito Corleone joutuu murhayrityksen seurauksena sairaalaan, Michael saapuu häntä tapaamaan. Isän silmästä kirpoaa kyynel, eikä katsoja tiedä, johtuuko se pettymyksestä siihen, että Michael ajautuu väkivallan tielle, vai siitä, että isän toive on toteutunut. Kummisetä kestää katsomista, mutta toki kakkososa on vieläkin kiinnostavampi, jo rakenteeltaan, kun ohjaaja palaa kertomaan Vito Corleonen taustoista.