On the Loose (1931)

Hal Roachin ohjaama lyhytelokuva On the Loose (1931) mainitaan usein siksi, että se sisältää Stan Laurelin ja Oliver Hardyn esiintymisen. Tämä tosin tapahtuu vasta viimeisen minuutin aikana. Itse elokuva on pikemminkin ZaSu Pittsin ja Thelma Toddin näytöstä, ja heidän varaansa komedia rakentuukin. ZaSu Pitts teki pitkän uran, ja hänellä oli keskeinen rooli monessa mykkäkauden klassikossa, kuten Erich von Stroheimin Ahneudessa (Greed, 1924). Thelma Todd puolestaan esiintyi mykkä- ja äänielokuvan taitteessa yli sadassa näytelmäelokuvassa, usein juuri Pittsin kanssa, kuten Marx-veljesten varhaisissa komedioissa.

On the Loose alkaa, kun väsynyt kaksikko saapuu Coney Islandilta kotiin. Jo nukkumaanmenojakso kertoo, että ollaan pre-Coden aikakaudella. Vasta muutaman vuoden päästä Hollywoodin itsesensuuri muutti kertaheitolla sen, miten sukupuolisuutta tai esimerkiksi esivaltaa saattoi kuvata. On the Loose sijoittuu lähes kokonaan Coney Islandin huvipuistoon, jonne kaksikko uudelleen päätyy, vastantahtoisesti. Katsojalle esitellään mitä eriskummallisempia laitteita. Samalla slapstick-komedian pitkän perinteet saavat jatkoa tavalla, jota on ilo seurata. Ja viimeisissä kuvissa Laurel ja Hardy tulevat epäonnekseen kutsumaan neitoja Coney Islandille, jonne he todellakaan eivät enää halua lähteä...

Ylpeä kapinallinen (The Proud Rebel, 1958)

Olen haravoinut 1950-luvun lännenelokuvia vuosien mittaan paljonkin, mutta jostakin syystä Michael Curtizin ohjaama Ylpeä kapinallinen (The Proud Rebel, 1958) on jäänyt katsomatta. Se nähtiin Suomessa ensi-iltavuonnaan, marraskuussa 1958, mutta tietääkseni sitä ei ole esitetty valtakunnallisilla tv-kanavilla. Ensi-illan jälkeen sanomalehdet totesivat, että elokuvassa on kaikki lännenelokuvan tutut piirteet, mutta toisaalta se oli aihepiiriltään poikkeuksellinen, sillä tarinan keskiössä olivat sekä puhekykynsä menettänyt poika että paimenkoira, joka pääsi näyttämään taitojaan pariinkin otteeseen. Ylpeän kapinallisen alkukohtaus tuo mieleen George Stevensin klassikon Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953). Tähän vaikuttaa paitsi pääosan esittäjä, Alan Ladd, myös se, että mukana on Laddin poika David, joka oli nähty pienessä sivuroolissa jo Etäisten laaksojen miehessä. Curtiz tuntuu alussa viittaavan myös Stevensin elokuvan pastoraaliin, kun matkaa taittaessaan isä ja poika näyttävät elävän sopusoinnussa luonnon kanssa, eikä metsänreunassa aterioiva kauriskaan heitä hätkähdä.

James Edward Grantin tarinaan perustuva elokuva alkaa isän ja pojan, John Chandlerin (Alan Ladd) ja David Chandlerin (David Ladd), matkalla kohti pohjoista. He törmäävät aloituskohtauksessa etelää kohti suuntaavaan kauppamieheen (John Carradine), joka on menossa sisällissodan jälkeen tekemään bisneksiä. Avauksella on kaksi tehtävää, toisaalta se kertoo Chandlerin kuuluvan häviäjiin, toisaalta se korostaa Chandlerin arvomaailmaa. Entinen konfederaation sotilas ei kaipaa vaurautta vaan hän haluaa auttaa poikaansa, joka on sodan traumojen keskellä menettänyt puhekykynsä. Saavuttuaan kaupunkiin Chandler käy tapaamassa lääkäriä (Cecil Kellaway), ja saa kuulla Minnesotassa toimivasta Eli Straussista, joka osaisi auttaa henkisissä pulmissa. Elokuvan alku esittelee myös elokuvan tärkeän hahmon, Lance-koiran (palkittu bordercollie King), joka on Davidille rakas ja joka osoittautuu heti alussa ilmiömäiseksi lammaskoiraksi. Aloitus luo jännitteen lammasfarmari-isän Harry Burleighin (Dean Jagger) ja Chandlerin välillä. Tai pikemminkin Burleighin pojat Jeb (Harry Dean Stanton) ja Tom (Thomas Pittman) nöyryyttävät Chandleriä ja janoavat itselleen taitavaa paimenkoiraa. Syntyy kahina, jonka syy vieritetään Chandlerin niskoille, mutta onneksi paikalle saapuu Linnett Moore (Olivia de Havilland), joka ottaa Davidin hoteisiinsa ja lopulta pelastaa isänkin tilalleen.

Ylpeä kapinallinen on rikkinäisten perheiden elokuva. Burleighin perhe on isän ja kahden kurittoman pojan yhteenliittymä, eikä heidän taustoistaan kerrota käytännössä mitään. He janoavat paimenkoiraa, vaikka tämä tuntuu toisaalta vain tekosyyltä pyrkimyksessä saada Linnett Mooren maat haltuun. Toisaalta Lance-koira ei tottele ketään muuta kuin isäntäänsä, ei Burleighejä mutta ei myöskään Batesia (James Westerfield), joka koettaa ostaa sen itselleen. Toinen rikkinäinen perhe on Chandlerin ja Mooren muodostama liittoutuma, joka kamppailee Burleighiä vastaan. Moore lähtee Davidin kanssa Minnesotaan lääkäriä tapaamaan, ja sillä välin Chandler myy koiransa Batesille. Curtizin ohjaus on loistavimmillaan kohtauksessa, jossa Chandler nöyrtyy ja vie Lancen Batesille. Kamera on asetettu lattian rajaan, koiran näkökulmaan. Mutta koira ei ole omaisuutta, jonka voi myydä. Sillä on oma tahto. Lopussa, kun David ja Moore palaavat lääkäriltä, Chandler koettaa sovittaa virheensä, ja lopulta onnistuu. Elokuva etenee melkein vääjäämättömästi western-lajityypin odotusten mukaiseen konfliktiin, jossa Chandler tarttuu aseeseen, vaikkakin vastentahtoisesti. Loppuratkaisussa puhuttelee Burleighin nuorimman pojan murtuminen. Tom Pittmanin roolisuoritus on lyhyt mutta sitäkin vaikuttavampi. Häntä pidettiin yhtenä sukupolvensa lupaavimmista näyttelijöistä, mutta hän menehtyi auto-onnettomuudessa 31. lokakuuta 1958, vain 26-vuotiaana.

Max Manus (2008)

Joachim Rønningin ja Espen Sandbergin ohjaama Max Manus (2008) oli valmistuessaan Norjan suosituin elokuva. Kansaa virtasi teattereihin katsomaan tunnetun vastarintaliikkeen taistelijan Max Manusin (1914–1996) elämäntarinaa. Manus oli vapaaehtoisena Suomessa talvisodan aikaan, ja palattuaan Norjaan hän ryhtyi toveriensa kanssa taistelemaan Saksan miehitysvaltaa vastaan, aluksi propagandalehtiä valmistamalla, lopuksi terroritekoja suunnittelemalla ja toteuttamalla. Elokuvatulkinnassa talvisota saa vahvan esikuvallisen aseman. Alussa ollaan Suomessa, takautumajaksossa, joka palaa myöhemminkin. 

Max Manus alkaa kankeahkosti mutta sujuvoituu, kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin. Max (Aksel Hennie) saa koulutuksen Skotlannissa ja palaa Norjaan tositoimiin. Suhde Tikkeniin eli Ida Nikoline Lindebrækkeen (Agnes Kittelsen) orastaa, mutta sodan aikana kaikki huomio kohdistuu taisteluun saksalaisia vastaan. Todellisessa elämässä Max ja Tikken avoituivat sodan jälkeen vuonna 1947. Kun sota lopulta päättyy, Maxin elämä nyrjähtää, vaikka sitä ei kovin pitkälti kuvatakaan. Toverit ympäriltä ovat kuolleet, ja elämän tarkoitus oli yhtäkkiä poissa. Elokuva ei etene pidemmälle ajassa, mutta suuria vaikeuksia Max Manusilla oli tulevina vuosikymmeninä. Hän näki painajaisia, kärsi sodan kokemuksista ja alkoholisoitui. Norjalaisille katsojille tämä on varmaankin tuttua, ja siksi elokuva lopussa myös viittaa siihen suuntaan, jonka sotasankari rauhan koitettua sai.

 

Koulu maailman laidalla (Lung nag na, 2019)

Pawo Choyning Dorjin ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva Koulu maailman laidalla (Lung nag na, 2019) sai laajaa kansainvälistä huomiota ja oli ehdokkaana myös Oscar-gaalassa. Vaikka elokuva valmistui jo vuonna 2019, koronapandemia vaikeutti kansainvälisen levityksen toteutumista ja voi vain kuvitella tekijöiden piinaavan odotuksen. Monen vuoden jälkeen menestyksen on täytynyt tuntua vapauttavalta. Bhutan on pieni maa Himalajalla, Kiinan ja Intian puristuksessa, ja tunnettu eristäytyneestä asemastaan. Ensimmäinen bhutanilainen fiktioelokuva, joka pääsi kansainväliseen levitykseen, oli ilmeisesti vuonna 1989 valmistunut, Ugyen Wangdin ohjaama Gasa lamai singye.  

Koulu maailman laidalla tuo mieleen vanhan klassikon, jonka katsomisesta on pitkä aika. Andrei Mihalkov-Kontšalovskin Ensimmäinen opettaja (Первый учитель, 1965) perustui Tšingiz Aitmatovin romaaniin ja kuvasi jotakuinkin samanlaista tilannetta kuin Dorjin elokuva: opettaja saapuu syrjäseudulle, maailman laidalle, jossa opettajan edustama tieto törmää paikallisiin uskomuksiin. Koulu maailman laidalla on sympaattinen siinä tavassa, jolla se tuo maailmat yhteen. Päähenkilö Ugyen haaveilee elämästä Australiassa, mutta saa kehotuksen lähteä korkealle vuoristoon. Hän löytää tarkoituksensa, vaikkakin hän lopussa päätyy haaveilemalleen matkalle Sydneyyn. Viimeisissä kuvissa hän näyttää tuntevan kuulumattomuutta ja laulaa bhutanilaisen laulun. Elokuvan ratkaisu jää avoimeksi, mutta loppu kunnioittaa sitä vaatimatonta elämää, jonka Ugyen oli saanut kohdata.