Neljän naamion salaisuus (Kansas City Confidential, 1952)

Neljän naamion salaisuus (Kansas City Confidential, 1952) on Phil Karlsonin tunnetuimpia ohjauksia, tiukkailmeinen film noir. Karlson, oikealta nimeltään Philip N. Karlstein (1908–1982), opiskeli nuorena sekä kuvataiteita että lakia, mutta jo 1930-luvun alussa hän keskeytti opintonsa saatuaan työtä Universal-yhtiön palveluksesta. Hän työskenteli apulaisohjaajana lähes koko 1930-luvun, ja pääsi vuosikymmenen vaihteessa yhteistyöhön myös nimekkäämpien ohjaajien, kuten John Brahmin, Tay Garnettin ja René Clairin, kanssa. Vuonna 1940 hän otti lopputilin Universalilta ja liittyi Yhdysvaltain ilmavoimiin. Sodan jälkeen hän palasi elokuva-alalle, aluksi Monogram-yhtiöön ja pian myös Columbiaan ohjaamaan lännenelokuvia. Erityisen tärkeäksi muodostui yhteistyö tuottaja Edward Smallin kanssa. Lopputuloksena oli tiukkoja rikoselokuvia, kuten Neljän naamion salaisuus.

Neljän naamion salaisuus alkaa Kansas Cityssä. Häikäilemätön herra Big, todellisuudessa Tim Forster (Preston Foster), suunnittelee elokuvan alussa pankkiryöstöä ja tarkkailee pankin panssariauton ja kukkien jakeluauton aikataulua. Jälkimmistä ajaa sotaveteraani Joe Rolfe (John Payne), joka tietämättään joutuu manipulaation kohteeksi. Foster naamioituu ja hankkii ryhmäänsä kolme rikollista, Peter Harrisin (Jack Elam), Boyd Kanen (Neville Brand) ja Tony Romanon (Lee van Cleef). Itse ryöstössä kaikki käyttävät naamiota, jotta he eivät tunnistaisi toisiaan. Kun pakoautona käytetään kukkien jakeluautoa, syytön Rolfe joutuu välittömästi poliisin kynsiin. Ideana on, että ryöstäjät kohtaisivat myöhemmin Meksikossa jakamaan saaliin. Juoni pettää, kun Rolfe soluttautuu ryhmään puhdistaakseen maineensa.

Phil Karlsonin ohjaustyyli on alusta lähtien erittäin ekonomista. Hän ei myöskään kaihda väkivallan käyttöä vaan tunnelma on ensimmäisistä kuvista alkaen uhkaava. Karlsonin kekseliäisyys tulee hyvin ilmi Tijuanan lentokentälle sijoittuvassa kohtauksessa. Rolfe on onnistunut pääsemään Peter Harrisin jäljille, ja he ovat yhdessä lähdössä matkaan, kun yhtäkkiä poliisi tulee väliin ja surmaa Harrisin. Meksikolainen poliisi pälyilee Rolfea epäilevän näköisenä ja astelee kohti... kunnes hän lopulta tarttuu Rolfen vierellä olevan puhelimen luuriin! Loppuratkaisu on yllätyksellinen, ja kaiken väkivallan jälkeen kuolevan Forsterin antama siunaus Rolfelle on vaikuttava. Viimeiset kuvat jäävät lakonisiksi ja kiiltokuvamaisiksi, mutta ehkä ne eivät ole ohjaajalle olleet niin kiinnostavia kuin ne jännitteet, joita elokuva on käsitellyt. Kun Neljän naamion salaisuus sai ensi-iltansa Suomessa vuonna 1955, Ilta-Sanomien Juha Nevalainen kirjoitti ytimekkäästi: ”Elokuvan idea ’täydellisestä rikoksesta’ on sinänsä ovelasti keksitty. Muutamat karmivat gangsterityypit kuuluvat tietenkin asiaan, yhtä hyvin kuin loppupusu, jota ilman elokuva olisi paljon parempi.”

Hairspray (2007)

Hairspray on alun perin John Watersin vuonna 1988 ohjaama komedia, joka saavutti kulttimaineen. Sen pohjalta Marc Shaiman ja Scott Wittman tekivät samannimisen menestysmusikaalin, joka sai ensi-iltansa Seattlessa vuonna 2002. Sieltä teos lähti ensi Broadwaylle ja myöhemmin muualle maailmaan. Musikaalin lähtökohta oli elokuva, ja elokuvaksi se uudelleen päätyi, kun Adam Shankman ohjasi sen vuonna 2007. Voi väittää, ettei vuoden 2007 musikaalielokuva saavuta sitä särmää, joka Watersin elokuvalla aikanaan oli, mutta toisaalta... kyse on nimenomaan musikaalista, jonka tehtävä on vetäistä katsoja mukaansa alusta lähtien. 

Hairsprayn vahvuuksia on se, että ohjaaja Adam Shankman on myös koreografi. Hän on suunnitellut tanssikohtaukset, ja elokuva toimiikin hyvin jo ensimmäisessä kohtauksessa. Aloituslaulu ”Good Morning Baltimore” alkaa vauhdikkaasti ja introdusoi päähenkilön Tracy Turnbladin (Nikki Blonsky). Tuota pikaa katsoja tutustuu myös Tracyn äitiin Ednaan (John Travolta) ja isään Wilburiin (Christopher Walken). Paikallisen tv:n pop-ohjelma vetää Tracyä puoleensa, ja hän päätyy lopulta itsekin estradille.  

Hairspraytä katsoessa tulee mieleen Richard Dyerin artikkeli ”Entertainment and Utopia”. Dyer argumentoi viihteen eskapismia vastaan ja ehdotti, että myös viihteellä voi olla yhteiskunnallisia, utooppisia sisältöjä. Esimerkkinä hän analysoi musikaaleja, jotka esittivät yltäkylläisen, energisen maailman ja yhteisön, jossa ihmissuhteet olivat välittömiä ja intensiivisiä. Hairsprayn esittämä vuoden 1962 Baltimore näyttäytyy tällaisena maailmana: sen sosiaaliset jännitteet ratkeavat musikaalin energisyyden imussa, ja elokuvan lopussa etnisen segregaation välinen kuilu on hetkeksi ylitetty.

Belfast (2021)

Kenneth Branagh on erinomainen näyttelijä, jolla on takanaan pitkä ura. Ohjaajanakin hänellä on jo 35 vuoden kokemus. Tosin ohjaukset ovat olleet melko epätasaisia, jos ajatellaan vaikkapa viime vuosien Hercule Poirot -sarjaa. Vuonna 2021 valmistunut Belfast on ehdottomasti parasta Branaghia, ja sitä siivittää ohjaajan omakohtainen suhde kaupunkiin, jossa hän eli lapsuutensa 1960-luvulla. Elokuva alkaa kuvaamalla Belfastin maisemia ja kaupunkiympäristöä väreissä. Sen jälkeen kerronta takautuu vuoteen 1969, ja kuva muuttuu mustavalkoiseksi. Päähenkilö on 9-vuotias Buddy (Jude Hill), joka on toisin sanoen yhä vanha kuin käsikirjoittaja-ohjaaja Kenneth Branagh oli vuonna 1969. Belfastilaista tunnelmaa vahvistavat monet Van Morrisonin kappaleet ääniraidalla.

Belfast sijoittuu melkein teatterinomaisesti yhdelle kadulle ja sen varrella olevaan Buddyn kotitaloon.  Elokuva alkaa konfliktilla katolisten ja protestanttien välillä, ja Buddy yrittää ymmärtää, mistä on kyse. Lapsen näkökulma on olennainen ja korostaa väkivallan järjettömyyttä. Samalla näkökulmallinen ratkaisu antaa ohjaajalle mahdollisuuden käsitellä menneisyyttä aukollisesti tai menemättä syvemmälle siihen, mistä kaikki oikeastaan johtuu. Ratkaisu toimii, ja loppua kohden painopiste siirtyy myös vanhempien näkökulmaan, tai pikemminkin ylisukupolvellisuuteen: mitä väkivaltaisessa kaupungissa asuminen merkitsee Buddyn vanhemmille ja heidän vanhemmilleen. Kenneth Branaghin Belfast on onnistunut ja puhutteleva draama. Osa sen viehätystä on, ainakin minulle, siinä, että monet belfastilaisen elämän arkiset ilmiöt ovat tunnistettavia myös suomalaisesta näkökulmasta.

Schindlerin lista (Schindler’s List, 1993)

Steven Spielbergin Schindlerin lista (Schindler’s List, 1993) herätti valmistuessaan paljon keskustelua. Polemiikkiin vaikutti itse aihe, holokausti, jonka mittakaava ylittää käsityskyvyn ja jonka kuvaamisen vaikeudesta keskusteltiin paljon. Toisaalta keskusteluun vaikutti myös se, että aihepiiriä lähestyttiin Hollywoodin suuren mittaluokan tuotannon kautta, ja vielä siten, että ohjaajana oli tekijä, joka tunnettiin Kadonneen aarteen metsästäjien ja Tappajahain kaltaisista teoksista. Vuoden 2024 perspektiivistä voi sanoa, että Spielberg on ohjaajana monipuolinen, mutta vuonna 1993 tilanne näytti toiselta. Joka tapauksessa Spielberg itsekin epäili kykyjään vaikean aiheen toteuttajana, ja hän tarjosi aihetta muun muassa Roman Polanskille, joka kuitenkin kieltäytyi. Polanskihan toteutti myöhemmin oman elokuvansa Puolan juutalaisten kohtalosta, Pianistin (The Pianist, 2002).

Schindlerin lista perustuu australialaisen Thomas Keneallyn vuonna 1982 julkaisemaan romaaniin, jonka aiheena oli Oskar Schindlerin (1908–1974) toiminta juutalaisten pelastamiseksi. Alun perin aiheen tarjosi Keneallylle Poldek Pfefferberg, joka oli yksi niistä henkilöistä, jotka Schindlerin avustuksella pelastuivat. Pfefferberg lähestyi varhaisessa vaiheessa myös Spielbergiä ja ehdotti aihetta. Romaani- ja elokuvaprojekti nostivat Oskar Schindlerin toiminnan aivan uudella tavalla tietoisuuteen. Tarina on siinä mielessä kaunistelematon, ettei Schindleriä esitetä ihanteellisessa valossa: hän oli aluksi opportunisti, natsipuolueen jäsen, jonka tavoite oli taloudellisesti hyötyä sodasta. Lopulta hän kuitenkin havahtui siihen, mitä oli tapahtumassa, ja teki kaikkensa pelastaakseen tehtaansa 1200 työntekijää. Liam Neesonille Schidlerin rooli oli uran käännekohtia.

Schindlerin listassa huomio kiinnittyy mustavalkokuvaukseen. Se oli tiettävästi kuvaajana toimineen Janusz Kamińskin ehdotus ja toimii hienosti. Kuvat ovat tietoisen kontrastisia, vailla harmaan sävyjä. Värin pilkahduksia on vain vähän. Elokuvan loppukohtaus Jerusalemissa puhkeaa väreihin, kun vuonna 1993 elossa olleet Schindlerin-juutalaiset käyvät kunnioittamassa pelastajansa hautaa. Lopetus on kieltämättä koskettava, ja ainakin minuun vetoaa juuri tarinan palauttaminen niihin ihmisiin, jotka sodan kurimuksesta selviytyivät.

Viimeinen apassi (Apache, 1954)

Robert Aldrichin ohjaus Viimeinen apassi (Apache, 1954) edustaa toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta, jossa lännenelokuviin tuotiin vähitellen yhä enemmän alkuperäisten amerikkalaisten näkökulmaa. Kun sotaa edeltävissä westerneissä intiaanit olivat usein anonyymeja tyyppihahmoja, elokuvantekijät korostivat nyt useammin etnisen vähemmistön näkökulmaa, tosin vaihtelevalla menestyksellä. Useimmiten samastumiskohde rakennettiin valitsemalla pääosaan tunnettu Hollywood-näyttelijä. Tuskin kukaan muu on näytellyt niin monia etnisiä rooleja kuin Anthony Quinn, joka urallaan esitti luontevasti niin eskimoa kuin hunnia. Mutta Hollywood teki myös haasteellisia valintoja, kuten Douglas Sirkin kolmiulotteisessa westernissä Punainen kotka (Taza, Son of Cochise, 1954), jossa intiaanipäällikön rooliin valittiin Rock Hudson. Samana vuonna valmistui Viimeinen apassi, jossa roolivalinta on lähes yhtä hätkähdyttävä, niskuroivana apassina nähdään Burt Lancaster. Tosin Lancasterin taidot vakuuttavat tässäkin!

Viimeinen apassi seuraa apassien surullista kohtaloa. Päähenkilönä on Massai (Burt Lancaster), joka passitetaan reservaattiin Floridaan. Massai kuitenkin pakenee Oklahomaan ja solmii liiton Nalinlen (Jean Peters) kanssa. Aldrich onnistuu saamaan asetelmasta jännitteisen: Massain vapaudenkaipuun vastakohtana ovat valkoisten takaa-ajajien päähänpinttymät, näkemykset viimeisestä taistelusta. Loppuratkaisu on yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Kamppailu on eskaloitumassa, kun Nalinle synnyttää ja vauvan parkaisu saa väkivallan kierteen katkeamaan.

Pianisti (The Pianist, 2002)

Pianisti (The Pianist, 2002) on Roman Polanskin hienoimpia 2000-luvun ohjauksia. Se pohjautuu puolalaisen säveltäjän ja pianistin Władysław Szpilmanin (1911–2020) omaelämäkertaan, jonka sensuroimaton, alkuperäinen versio ilmestyi saksaksi nimellä Das wunderbare Überleben vuonna 1998. Berliinissä ja Varsovassa opiskellut Szpilman oli taitava pianisti ja esiintyi jo ennen sotaa usein Puolan radiossa. Tähän myös elokuvan aloituskohtaus liittyy: Szpilman (Adrien Brody) on tekemässä nauhoitusta, kun pommien iskut katkaisevat työn. Sota on rikkonut taiteen, jolle Szpilman on omistautunut. Sodan jälkeen Szpilman teki pitkän uran Puolan radion musiikkiosastolla.

Pianisti seuraa juutalaisen yhteisön kohtaloa Saksan miehityksen kourissa sodan läpi. Szpilman päätyy Varsovan ghettoon, sen kurjuuden keskelle, ja onnistuu saamaan työtä ravintolan pianistina. Olosuhteet kuitenkin kiristyvät kiristymistään, ja vähitellen perhe ja suku hajoaa. Kuin ihmeen kaupalla Spzilman onnistuu säilyttämään henkensä, joka on välillä hiuskarvan varassa. Polanski rakentaa historiallisen miljöön uskottavasti, ja elokuvaa kuvattiinkin sekä Varsovassa että Babelsbergin studioilla Postdamissa.

Siihen nähden, että elokuvan nimi on Pianisti, pianismia nähdään vain vähän. Olosuhteet eivät mahdollista soittamista. Elokuvan lopussa Szpilman piilottelee asunnossa, jossa on piano, mutta koska hänen täytyy elää hiirenhiljaa, hän näppäilee ilmaa koskettimiston yläpuolella. Ratkaiseva kohtaus on elokuvan lopussa, kun Szpilmanin piilopaikka paljastuu saksalaiselle upseerille Wilm Hosenfeldille (Thomas Kretschmann). Jos oikein muistan, Szpilman soittaa kohtauksessa Chopinin Balladin g-molli, joka koleassa huoneessa saa vihollisuudet väistymään. Hosenfeld päättää auttaa Szpilmania pysymään piilossa. Lopulta Szpilman selviytyy, mutta Hosenfeld jää venäläisten vangiksi. Hän menehtyi vankileirillä Neuvostoliitossa vuonna 1952. Kohtalon ironiaa on, että Szpilman kirjoitti muistelmansa sosialistisessa Puolassa, eikä hyvän natsin esittäminen ollut mahdollista, vaan käsikirjoitus sensuroitiin. Alkuperäinen teos näki päivänvalon vasta Szpilmanin vanhuuden päivinä.

Mandy – elämä alkaa huomenna (Mandy, 1952)

Ealing-studion tuottama ja Alexander Mackendrickin ohjaama Mandy – elämä alkaa huomenna (Mandy, 1952) ammentaa toisen maailmansodan jälkeisestä ongelmaelokuvien perinteestä, jossa tarkastellaan ajankohtaisia, polttavia kysymyksiä. Mackendrickin elokuvan lähtökohtana oli Hilda Lewisin romaani The Day Is Ours, joka oli ilmestynyt heti sodan jälkeen vuonna 1946. Elokuvan tavoitteena on kiinnittää huomiota kuurojen lasten koulutukseen ja sen merkitykseen. Mandyä jopa kuvattiin Manchesterin lähellä sijainneessa Royal Schools for the Deaf -oppilaitoksessa. Mackendrick antaa paljon tilaa koulun ja sen opetusmetodien kuvakselle.

Mandy – elämä alkaa huomenna alkaa kuvaamalla avioparin Christine (Phyllis Calvert) ja Harry (Terence Morgan) Garlandin elämää. Heillä on pieni tytär Mandy (Mandy Miller), jonka käyttäytymiseen vanhemmat alkavat vähitellen kiinnittää huomiota. Ensin syntyy epäilyjä ja aavistuksia, mutta lopulta vanhemmille valkenee, että Mandyllä on synnynnäinen kuulovamma. Mackendrickin ohjaustyö on parhaimmillaan näiden aavistusten kuvauksessa, mutta myös niissä tavoissa, joilla elokuva tavoittaa Mandyn ulkopuolisuuden ja ne pelot, joita hän kokee kohdatessaan muita ihmisiä kodin ulkopuolella.

Kiinnostavinta elokuvassa on se tapa, jolla Mandyn kokemusmaailmaa kuvataan. Sen sijaan elokuva harhautuu välillä liiaksikin kolmiodraaman puolelle, kun Harry alkaa tuntea mustasukkaisuutta Mandyn opettajaa Dick Searlea (Jack Hawkins) kohtaan. Mackendrickin elokuva voidaan asettaa myös osaksi laajempaa kuurojen koulutuksesta käytyä keskustelua. Mandyn äiti Christine pitää alusta lähtien koulutusta tärkeänä. Alkuvaiheessa perheessä on kotiopettaja, joka opettaa Mandylle viittomakieltä. Tämä ohitetaan vanhanaikaisena ja marginaalisena. Sen sijaan nykyaikaisena esitetään oralismiin perustuvaa opetusta, jossa kuurojen lasten on opittava lukemaan huulilta ja muodostamaan sanoja, vaikka itse eivät kuulekaan. Juuri tämä antaa elokuvalle lopulta häiritsevän sävyn: Mackendrick ohittaa tosiasian, että viittomakieli voi olla äidinkieli ja esittää välttämättömänä oralismiin perustuvan koulutuksen.

Menestyksen huuma (Sweet Smell of Success, 1957)

Luulen, että näin Alexander Mackendrickin ohjaaman draaman Menestyksen huuma (Sweet Smell of Success, 1957) ensimmäisen kerran vuonna 1990, kun se esitettiin televisiossa. Sen jälkeen katsoin VHS-tallennetta aina silloin tällöin, varsinkin Burt Lancasterin kylmän viileän roolisuorituksen vuoksi. Menestyksen huuma on erikoinen, ja erityinen, teos. Siinä on vaikutteita toisen maailmansodan jälkeisen film noirin perinteestä, mutta kyse ei sittenkään ole puhdasverisestä ”mustasta elokuvasta”. Samaan aikaan elokuvassa on teatterillisuutta, Eugene O’Neillin ja Tennessee Williamsin hengessä, ja takeena on Clifford Odetsin kosketus käsikirjoituksessa. Kaiken lisäksi ohjaajana on britti, Alexander Mackendrick, joka oli jäänyt vuonna 1954 työttömäksi Ealing-studioilta. Ohjaajan ote tuo 1950-luvun yhdysvaltalaiseen elämämenoon ulkopuolisen katseen.

Menestyksen huuman taustalla on Ernest Lehmanin kirjoittama novelli, joka ilmestyi alun perin Cosmopolitan-lehdessä vuonna 1950. Toimitus muutti tarinan otsikoksi ”Tell Me About It Tomorrow!”, sillä sen mukaan sana ”smell” ei istunut lehden profiiliin... Lehman ammensi omista kokemuksistaan, sillä hän oli työskennellyt newyorkilaisen lehdistövaikuttajan assistenttina ja päässyt seuraamaan lähietäisyydeltä media-alan intohimoja. Sittemmin Lehman sai kutsun Hollywoodin ja työskenteli monien tunnettujen elokuvien käsikirjoittajana ja teki yhteistyötä muun muassa Alfred Hitchcockin, Billy Wilderin ja Robert Wisen kanssa.

Menestyksen huuman keskushenkilö on Sidney Falco (Tony Curtis), joka toimii New York Globen kolumnistin J. J. Hunseckerin (Burt Lancaster) avustajana. Falcon ja Hunseckerin suhde on ristiriitainen valtasuhde, jossa Hunsecker on häikäilemätön hyväksikäyttäjä, mutta samalla Falco elää siitä hyödystä, jonka hän voi itselleen saada. Juonittelu huipentuu henkilökohtaiseen elämään liittyvässä tapauksessa, jossa Hunsecker pyrkii kaikin keinoin estämään sisarensa Susanin (Susan Harrison) suhteen jazzmuusikko Steve Dallasiin (Martin Milner). Elokuvan roolisuoritukset ovat kautta linjan erinomaisia, mutta Lancaster on erityisen hyytävä manipulaattorin roolissa. Hänen suojamuurinsa läpi on vaikea tunkeutua. Kun Steve sanoo suorat sanat Hunseckerin diktatorisesta toiminnasta, jälkeenpäin ravintolassa Hunsecker uskoutuu Falcolle ja työntää kritiikin pois itsestään: Steve oli pilkannut niitä 60 miljoonaa lukijaa, joita armoitetulla kolumnistilla oli. Alexander Mackendrickin ohjaus korostaa ahtautta ja tiiviyttä. New Yorkissa tuntuu vallitsevan jatkuva ilta tai yö, autoja ovat kadut täynnä ja ihmiset tulvivat jalkakäytävillä, baareissa ja ravintolassa. Tämä ahtauden kokemus on osa elokuvan sanomaa: Menestyksen huuman henkilöhahmot ovat kuin vankilassa, josta he eivät pääse ulos. Viimeisessä kuvassa aamu vihdoin valkenee, ja Susan astelee pois veljensä taikapiiristä.

Herrasmieshuijarit (Dirty Rotten Scoundrels, 1988)

Herrasmieshuijarit (Dirty Rotten Scoundrels, 1988) on Frank Ozin ohjaama uudelleenfilmatisointi, jonka lähtökohtana oli Ralph Levyn komedia Kuin kukot orrella (Bedtime Story, 1964). Alkuperäisen 60-luvun käsikirjoituksen kirjoittivat Stanley Shapiro ja Paul Henning, jotka tulivat mukaan myös uuden version tekemiseen. Ehkä tämä jatkumo on tuonut Herrasmieshuijareihin ripauksen vanhan Hollywoodin tunnelmaa. Mieleen tulevat myös Carl Reinerin 1980-luvun komediat, kuten Paripeli (All of Me, 1984), joka ammensi 1930-luvun screwball-perinteestä. Kuin kukot orrella toi valkokankaalle odottamattoman parivaljakon, Marlon Brandon ja David Nivenin. Herrasmieshuijareissa samoissa rooleissa ovat Steve Martin ja Michael Caine. Asetelma sisältää transatlanttisen viittauksen: toinen huijareista on sofistikoituneempi ja taustaltaan englantilainen (Caine), toinen taas rahvaanomaisempi ja yhdysvaltalainen (Martin).

Herrasmieshuijarit sijoittuu Ranskan Rivieralle, Beaumont-sur-Meriin, joka on Lawrence Jamiesonin (Michael Caine) valtakuntaa. Hän tekeytyy sujuvasti salanimen kätköissä kansansa hyväksi työskenteleväksi ruhtinaaksi ja onnistuu petkuttamaan hyväntahtoisia matkailijoita, useimmiten yksin matkustavia amerikkalaisia leskirouvia. Paikkakunnalle ilmaantuu kilpailija Freddy Benson (Steve Martin), joka näyttäytyy amatöörinä. Aluksi he lyöttäytyvät yhteen, mestari ja kisälli -parivaljakoksi, kunnes tiet erkanevat ja alkaa ankara kilpailu siitä, kumpi menestyy huijarina paremmin. Herrasmieshuijarit on kepeä huvinäytelmä, eikä muuhun pyrikään. Itse katsoin sitä eräänlaisena metaelokuvana, joka ammentaa toisaalta veijaritarinoiden vuosisataisesta perinteestä, toisaalta Hollywoodin kultakauden komediasta. Tässä tehtävässä ohjaaja Frank Oz on onnistunut hyvin.  

Afrikan kuningatar (The African Queen, 1951)

Pitkästä aikaa katsoin John Hustonin komediallisen seikkailuelokuvan Afrikan kuningatar (The African Queen, 1951), joka on tullut televisiostakin säännöllisin väliajoin. Hustonin elokuva perustuu C. S. Foresterin vuonna 1935 julkaisemaan romaaniin, jonka tapahtumat puolestaan sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan kynnykselle Saksan hallussa olleeseen Itä-Afrikkaan. 

Afrikan kuningatar on niittänyt mainetta Humphrey Bogartin ja Katherine Hepburnin yhteisesiintymisenä, ja myös John Hustonin tuotannossa elokuvalla on erityisrooli. Bogart sai omasta osuudestaan Oscarin, Hepburn ja Huston Oscar-ehdokkuuden. Vaikka elokuva on tullut moneen kertaan katsottua, se viehättää edelleen.

Afrikan kuningatar on siinä mielessä poikkeuksellinen Hollywood-elokuva, että sitä kuvattiin Afrikassa, sekä Ugandassa että Kongossa. Tosin monia kohtauksia toteutettiin taustaprojektion avulla studiossa Lontoossa. Kuvaukset Afrikassa olivat rankkoja, ja kerrotaan, että kuvausryhmästä monet sairastuivat punatautiin. Hepburn oli sairaana kuvausten aikana ja pystyi hädin tuskin suoriutumaan repliikeistään. Bogart ja Huston puolestaan joivat viskiä kohtuuttomasti, mikä ärsytti Hepburnia. Kaikesta kaaoksesta huolimatta lopputulos on onnistunut ja sujuva. Afrikan kuningattaresta huokuu se ankara ruumiillisuus, joka kuvaustilanteisiin liittyi, ja ehkä juuri tässä fyysisyydessä on elokuvan voima. Tutkin tällä kertaa tarkasti kuuluisaa karttakohtausta, joka sivuaa Suomea: elokuvan alkupuolella päähenkilöt tutkivat karttaa, jossa on sellaisia paikannimiä kuin Omena ja Talvi!

Godzilla Minus One (2023)

Takashi Yamazakin käsikirjoittama ja ohjaama Gozilla Minus One (2023) jatkaa japanilaisen elokuvan menestyksellistä tuoteperhettä. Toho-yhtiön Godzilla-elokuvien tuotanto alkoi jo vuonna 1954, ja Yamazakin uutuus on yhtiön 33. Godzilla-tulkinta. Tuskin ensimmäisen elokuvan ohjaaja Ishiro Honda aavisti laittavansa alulle näin kauaskantoisen sarjan. Merestä kohoava hirviö, joka terrorisoi Japania, on saanut uusia tulkintoja vuosikymmenestä toiseen. Yamazakin uusi elokuva tuntuu palaavan monin tavoin sarjan alkulähteille, toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen. Ehkä tähän viittaa myös uutuuden nimi, Godzilla Minus One.

Elokuvan keskushenkilö on kamikaze-lentäjä Kōichi Shikishima (Ryunosuke Kamiki), joka alussa, vuonna 1945, rantautuu Odon saarelle. Hän väittää, että lentokoneessa on ollut teknistä vikaa ja on siten vetäytynyt kamikazen tehtävästä ja kohtalosta. Häpeän tunteen peittää öinen hyökkäys, kun saarta alkaa terrorisoida jättiläismäinen hirviö, joka yhtäkkiä kohoaa merestä. Pian Shikishima palaa kotiinsa Tokioon, joka on pommitusten runtelema. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, ja hän tutustuu Noriko Ōishiin (Minami Hamabe), joka on myös menettänyt vanhempansa toisen maailmansodan kurimuksessa. Shikishimaa painavat sekä kamikaze-kunnian pettäminen että Odo-saaren karmea kokemus.

Godzilla Minus One onnistuu palauttamaan Godzilla-elokuvien perinteen toisen maailmansodan ahdistukseen ja traumaan. Jos hirviö oli radioaktiivisen säteilyn synnyttämä mutaatio, Yamazakin elokuvallisessa tulkinnassa huomio kiinnittyy siihen surulliseen ilmapiiriin, joka atomivoiman aiheuttama totaalinen tuho ja hävitty sota ovat jättäneet. Taistelu godzillaa vastaan on kunnianpalautus paitsi Shikishimalle myös yhteisölle, joka etsii elämälleen tarkoitusta. Kiinnostava on lopun puhe, jossa ennen ratkaisevaa taitelua korostetaan sitä, miten yhteiseen ponnistukseen voidaan lähteä uhraamatta ketään. Shikishima on valmis toteuttamaan kamikaze-lentäjän tehtävänsä, josta hän aiemmin oli paennut, mutta maailma on nytkähtänyt ratkaisevasti eteenpäin.